Setä Pitkäsääri (Daddy Long Legs, 1955)

Setä Pitkäsääri (Daddy Long Legs, 1955) perustuu Jean Websterin vuonna 1912 julkaisemaan romaaniin orpotytöstä, joka saa tuntemattoman hyväntekijän. Suositusta tarinasta tehtiin näytelmäversiokin jo kaksi vuotta myöhemmin. Setä Pitkäsääressä on ripaus Pygmalion-teemaa, jossa vanhempi setämies sivistää kouliintumatonta nuorta naista. George Bernard Shaw'n Pygmalion-näytelmä on vuodelta 1913, ja siitä puolestaan tehtiin menestysmusikaali My Fair Lady vuonna 1956. Setä Pitkäsäären tuotannollinen historia on kuitenkin toisenlainen: Twentieth Century Fox osti Websterin romaanin oikeudet jo 1930-luvulla ja toteutti siitä kaksikin versiota. Kun kolmanteen tulkintaan ryhdyttiin, syntyi ajatus muuttaa kertomus musiikkikomediaksi.

Vuoden 1955 Setä Pitkäsääri toteutettiin näyttävästi Foxin uudella laajakangasteknologialla, CinemaScopella. Anamorfisen linssin avulla tarjottiin silmänruokaa koko kankaan leveydeltä. Värit olivat komeat, suorastaan räikeät, ja ääni kaikui stereofonisesti. Romanialaistaustainen Jean Negulesco oli tunnettu tummanpuhuvista rikoselokuvistaan, mutta hän oli saanut jo kokemusta myös laajakangasohjaajana, sillä edellisenä vuonna oli valmistunut Kolme kolikkoa lähteessä (Three Coin in the Fountain, 1954). Ohjaajien keskuudessa oli 50-luvulla erilaisia näkemyksiä siitä, miten estetiikkaa pitäisi laajakankaan kohdalla kehittää, ja valitettavasti Negulescon johtopäätökset olivat melko jähmeitä. Niinpä myös Setä Pitkäsääressä on useita jaksoja, joissa henkilöt levittäytyvät kuvatilaan, eikä leikkausta juurikaan käytetä.

Setå Pitkäsäärtä voisi käyttää lähdemateriaalina pohdittaessa Hollywoodin Ranska-suhdetta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä tarinassa yhdysvaltalainen liikemies Jervis Pendleton III (Fred Astaire) käy Pariisissa, ihastuu orpotyttö Julie Andréhen (Leslie Caron) ja ryhtyy tukemaan tätä paljastamatta identiteettiään. Tuota pikaa Julie päätyy yhdysvaltalaiseen collegeen paremman koulutuksen pariin ja tapaa tukijansa tietämättä, kenestä on kyse. Löyhään juoneen on sidottu näyttäviä musikaalijaksoja, ja parasta ovat näyttävät kaksiulotteiset maalatut lavasteet, jotka loihtivat esiin milloin klassisen balettiteatterin, milloin Rion karnevaalit. Ja toki Fred Astairen ja Leslie Caronin yhteispeli on saumatonta katsottavaa!

The Last Man on Earth (1964)

The Last Man on Earth (1964) perustuu Richard Mathesonin vuonna 1954 julkaisemaan romaaniin I Am Legend. Jos olen oikein ymmärtänyt, tällä vuoden 1964 filmatisoinnilla ei ole virallista suomenkielistä nimeä, mutta myöhempi Boris Sagalin ohjaus tunnetaan nimellä Viimeinen mies. Ja ”viimeisen miehen” tarinasta on todella kyse. Elokuvan alku näyttää aution kaupunkiympäristön, jossa ruumiita lojuu teiden varsilla. Tohtori Robert Morgan (Vincent Price) on ainoa eloon jäänyt. Hän hakee ruokaa tyhjästä tavaratalosta, jonka hyllyillä notkuu säilykkeitä, mutta ketään ei näy missään. Ensimmäiset kuvat ovat vaikuttavia, yllättäviäkin. The Last Man on Earth oli yhdysvaltalais-italialainen yhteistuotanto, ja ulkokuvaukset tehtiin Roomassa. Miljööt ovat melkein samoja kuin Michaelangelo Antonionin modernistissa elokuvissa, mutta nyt samat miljööt ovat postapokalyptisen fantasian näyttämönä!

Robert L. Lippertin tuottamasta elokuvasta toteutettiin käsittääkseni kaksi versiota samalla kertaa, italiankielisen edition ohjasi Ubaldo Ragona ja englanninkielisen Sidney Salkow. Katsomassani kopiossa ohjaajaksi kreditoitiin vain Salkow. En osaa arvioida, millaisia eroja näiden kahden version välillä on. Molemmissa on pääroolissa Vincent Price, joka tekee tässä yhden mieleenpainuvimmista tulkinnoistaan. Pricen tunnistettava ääni vangitsee alusta lähtien. Naispääroolissa nähdään Franca Bettoia. Kerrotaan, että tuottaja Lippert havitteli ohjaajaksi itseään Fritz Langia, mutta suunnitelma kariutui kirjailija Richard Mathesonin suureksi pettymykseksi.

The Last Man on Earth on hämmentävä mutta samalla vaikuttava kokonaisuus. Sen tahdottoman tuntuiset, epätoivoiset vampyyrizombit ovat selvästi vaikuttaneet George A. Romeron kauhuklassikkoon Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead, 1968). Mieleen tulee myös Don Siegelin Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers, 1956). Alun apokalyptisten tunnelmien jälkeen The Last Man on Earth näyttää maailman, jonka lopulta kansoittavat uudet ihmiset. Ajankohtaisuutta elokuvalle antaa pandemiateema: tuulen mukana kulkeva tauti nujertaa vähitellen jokaisen, ja vaikka Morganin oma perhe yrittää eristäytyä, sairauden välttäminen ei lopulta onnistu. Kun Morgan tutustuu Ruth Collinsiin (Franca Bettoia), hänelle valkenee, että taudinkantajat voivat jatkaa elämäänsä. Morgan keksii, miten sairauden voi parantaa, mutta liian myöhään. Sattumaa ei liene, että elokuvaa on kuvattu Roomassa fasistisesta arkkitehtuuristaan tunnetussa EURin kaupungiosassa. Elokuvan lopussa infektoituneet uudet ihmiset ovat mustapaitoja, jotka lopulta tuhoavat Morganin.

Spede (2023)

Aleksi Delikourasin ohjaama ja yhdessä Antti Heikkisen kanssa käsikirjoittama Spede (2023) jatkaa suomalaisten biopic-elokuvien perinnettä, ja varsinkin populaarikulttuurin historiaa on 2000-luvulla kirjoitettu elokuvallisessa muodossa. Ehkä suuntauksen voi nähdä rinnakkaisena elämäkerrallisen kirjallisuuden suosiolle. Spede-elokuvan taustalla ovatkin Tuomas Marjamäen kirjat Spede, nimittäin (2017) ja Uuno on numero yksi (2021). Samaan aikaan Yleisradion moniosaiset kuunnelmasarjat Juice Leskisestä Armi Aavikkoon, Dingosta Vesa-Matti Loiriin ovat jatkaneet ja monipuolistaneet tätä biopic-kulttuuria, joka on levittäynyt monimediaiseksi ilmiöksi.

Spede ammentaa kaikesta siitä kirjallisuudesta ja journalismista, joka on Pertti Pasasen kuoleman 2001 jälkeen avannut näkökulmia tv-koomikkona, elokuvatuottajana ja monipuolisenä viihdytäjänä tunnetun hahmon elämään. Samalla on helppo ymmärtää elokuvan ylittämättömät tai ainakin vaikea haasteet: miten uskottavasti esittää hahmoja, jotka yleisö perinpohjin tuntee, ja miten esittää uusi tulkinta, pelkän kuvittamisen sijasta, siitä tarinasta, jota yleisölle on iltapäivälehtien välityksellä kerrottu. Itse pidin eniten aikakauden kuvauksesta ja tuttujen sketsien kuvaustilanteiden rekonstruoinnista, mikä osin liittyy siihen, että Spede on episodimainen kokonaisuus. Speden rikkinäinen sielu olisi ehkä kaivannut enemmän kontekstiä tai moniulotteisuutta, draaman kaarta, mutta toisaalta historiallisten kuvaelmien rakentaminen on itsessään antoisaa.

Intian sankari (Clive of India, 1935)

Richard Boleslawskin Intian sankari (Clive of India, 1935) lukeutuu biopic-elokuvien lajiin. Keskiössä on 1700-luvulla elänyt Robert Clive, joka vaikutti Itä-Intian kauppakomppanian vahvistumiseen Intiassa ja samalla Ison-Britannian otteen lujittumiseen. Nykykatsojan näkökulmasta Clive voi tuntua kaukaiselta historian hahmolta, mutta elokuvan valmistumisen aikaan Britannian koloniaalinen ote oli vielä vahva. Tarina alkaa vuodesta 1748, jolloin neljä Euroopan maata, Ranska, Hollanti, Portugali ja Iso-Britannia kamppailevat Intian herruudesta. Tässä tilanteessa Clive (Ronald Colman) kohoaa vaatimattomista tehtävistä vallan huipulle. Colmanin käsissä Clive tuntuu melkein maaniselta hahmolta, jolla on alusta lähtien epärealistiset käsitykset omista kyvyistään. Hän ihastuu tulevaan puolisoonsa Margaretiin (Loretta Young) pelkän medaljonkikuvan perusteella ja pääsee voimakastahtoisena päämääräänsä.

Intian sankari on monella tapaa hämmentävä elokuva. Tuntuu, että se mahdollistaa (vähintään) kaksi päinvastaista lukutapaa. Elokuvaa voi katsoa koloniaalisen kulttuurin historiallisena legitimaationa, jossa intialaiset hallitsijat näyttäytyvät raakalaisina. Toisaalta elokuvaa voi tulkita koloniaalisen propagandan karikatyyrinä, varsinkin kun Ronald Colmanin roolisuorituksessa on paikoitellen shakespearelaista suuruudenhulluutta. Kävin uteliaisuudesta katsomassa, miten suomalainen lehdistö suhtautui elokuvaan sen jälkeen, kun se oli saanut Suomen ensi-iltansa helmikuussa 1936. Useimmat kriitikot pitivät elokuvaa uskottavana historiankuvauksena, vaikkakin lopputulosta pidettiin fragmentaarisena, irrallisista kohtauksista koostuvana. Vain yhdessä kritiikissä kiinnitettiin huomiota siihen, miten kaunisteleva kuvaus Robert Clivesta oli. Intian sankarissa Clive joutuu alahuoneen kuultavaksi, kuten todellisuudessakin tapahtui, mutta elokuvatulkinnassa Clive esitetään vehkeilyn uhrina. Todellisuudessa Cliven rooli oli ristiriitainen, mikä osaltaan vaikutti siihen, että hän menehtyi lopulta oman käden kautta. Sen sijaan Boleslawskin tulkinnassa loppu on onnellinen ja Clive asetetaan jalustalle brittiläisenä sankarina.

Allahin puutarha (The Garden of Allah, 1936)

Allahin puutarha (The Garden of Allah, 1936) on Richard Boleslawskin tunnetuimpia ohjauksia, ja se on nähty Suomen tv:ssäkin useita kertoja, tosin ei enää vähään aikaan. Boleslawskin tulkinta oli ensimmäisiä Technicolor-elokuvia, ja sen näyttävä orientalismi herätti jo aikalaisissa huomiota. Aihe oli suurelle yleisölle tuttu, ja siksikin varma investointi tuottaja David O. Selznickille. Elokuva pohjautui Robert Hichensin romaaniin, joka oli filmattu jo kaksi kertaa aikaisemmin mykkäelokuvakaudella. Näyttävä, eeppinen melodraama Allahin puutarhasta tulikin. Se sijoittuu pääasiassa Pohjois-Afrikkaan, Tunisiaan ja Algeriaan, ja erämaakohtaukset kuvattiin Kaliforniassa ja Arizonassa.

Aikalaiset katsoivat Allahin puutarhaa kahden suosikkinäyttelijän kohtaamisena. Marlene Dietrichin ja Charles Boyerin yhteisen elokuvan yllä leijui tähtipölyä, mikä kiinnosti yleisöä melkein riippumatta siitä, millainen tarina oli odotettavissa. Allahin puutarha oli Hollywood-emigranttien juhlaa. Dietrichin näyttävät asut saivat julkisuutta jo ennen ensi-iltaa. Helsingin Sanomat kertoi heinäkuussa 1936: ”Marlene Dietrich ilmestyy näyttämölle uudessa osassaan, Dominina Allahin Puutarhassa, ihanana kuin jumalatar. Hänen eksoottista kauneuttaan koroittaa vielä hänen pukunsa, joka on valmistettu kermanvärisestä, hiukan kullallevivahtavasta paksusta silkkisatiinista. Puku on suunniteltu kreikkalaisen yksinkertaiseksi. Sitä koristaa ainoastaan topaasijäljitteisistä tai aidoista jalokivistä valmistettu vyö.”

Elokuvan tarinassa Domini Enfilden (Marlene Dietrich) matkustaa Pohjois-Afrikkaan etsimään itseään. Hän törmää Boris Androvskyyn (Charles Boyer), joka lopulta paljastuu luostarikarkulaiseksi, uskonnollisen vakaumuksensa hylänneeksi luopioksi. Domini ja Boris ehtivät avioitua, mutta lopulta Borisin on palattava takaisin sinne, mistä on tullut. Elokuva on kuin tuulahdus 1800-luvun maailmasta, ja on vaikea nähdä, miten uskonnollinen konflikti on puhuttanut 1930-luvun yleisöä. Ehkä tämä asetelma on nimenomaan mahdollistanut kahden tunnetun näyttelijän rakkaustarina, jossa rakastavaiset eivät voi tosiaan saada. Toisaalta, Hichensin alkuperäisromaani on vuodelta 1904. Hän oli itse matkustanut paljon Egyptissä ja tunsi sitä ympäristöä, jonne romaani sijoittui. Tiettävästi hän kuului itse seksuaaliseen vähemmistöön, ja voisi ajatella, että saavuttamattoman rakkauden kuvauksessa oli ripaus hänen henkilökohtaista kokemusmaailmaansa. Kiinnostava on myös romaanin ja elokuvan ero. Alkuperäisromaanin lopussa Dominilla on lapsi, jonka nimi on Boris. Hollywoodin sensuurikoodistoon tämä ei sopinut. Tuntuu melkein, että Hollywoodissa vallitsi viktoriaanisempi moraali kuin Hichensin kotimaassa Britanniassa.

 

Lopuksi vielä muutama sana uskonnon merkityksestä. Allahin puutarhalla, erämaalla, on keskeinen merkitys elokuvassa, kuten nimikin kertoo. Siihen liittyy vahvasti kohtalonomaisuus, vääjäämättömyys, mikä lopulta on ratkaisevaa Borisin luostariin paluun kannalta. Alussa Domini lähtee Pohjois-Afrikan erämaihin etsimään itseään, mutta erämaa merkitsee hänelle myös vapautta. Boris on puolestaan vetäytynyt erämaaluostariin tutkiakseen itseään. Kristillisyys on tässä elokuvassa katolisuutta, ja kiinnostavaa on, ettei suurten uskontokuntien välillä ole varsinaista konfliktia. Pikemminkin käy niin, että Allahin puutarha saa Borisin löytämään ne arvot, jotka hän on hylännyt.

Ihmispeto (Human Desire, 1954)

Fritz Langin Ihmispeto (Human Desire, 1954) perustuu Émile Zolan romaaniin, aivan niin kuin Jean Renoir'n tunnettu elokuvasovitus Ihmispeto (La Bête humaine, 1938). Hollywoodin film noir hakeutui alkulähteilleen, ranskalaisen poeettisen realismin pariin. Mieleen tulevat myös Marcel Carnén Varjojen yö (Le Jour se lève, 1939), josta Anatole Litvak ohjasi elokuvan Pitkä yö (The Long Night, 1947), ja Kurt Bernhardtin Unohdettu elämä (Carrefour, 1938), josta Jack Conwayn käsissä muovautui Hämärän peitossa (Crossroads, 1942). Lisääkin esimerkkejä löytyisi. Langin ja Renoir'n tulkinnat ovat selkeästi eri maailman ja aikakauden tuotteita, ja ehkä juuri tässä on niiden kiehtovuus.

Zolan romaani ja Renoir'n elokuva ovat Fritz Langille oikeastaan vain kehikko tai lähtökohta rakentaa omaa itsenäistä tulkintaa ihmisen himoista ja vieteistä. Kun alkuperäisteoksessa veturinkuljettaja Jacques Lantier kamppailee väkivaltaisuutensa ja perinnöllisenä pitämänsä mielenvikaisuuden ikeessä, Langin, ja käsikirjoittaja Alfred Hayesin, tulkinta luo veturinkuljettaja Jeffistä (Glenn Ford) kokonaan toisenlaisen persoonan. Jos Lantier'lle maaninen suhde veturiin oli keino hallita tunteita, Jeffille teknologia tuntuu tuovan vapautuksen menneisyyden traumoista. Jeff on Korean sodan veteraani, joka etsii paikkaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Jeff joutuu todistamaan Carlin (Broderick Crawford) ja Vickin (Gloria Grahame) ristiriitaista suhdetta. Carl on patologisen mustasukkainen, kun taas Vicki etsii ulospääsyä ja parempaa elämää. Vicki onnistuu lähestulkoon taivuttelemaan Jeffin puolelleen, mutta ratkaisevassa kohtauksessa Jeff vetäytyy. Kohtaus on Langin tuotannon huikeimpia. Katsoja ei tiedä, onko Jeff surmannut Carlin. Hän saapuu Vickin luo ja toteaa: "I didn't do it." Vicki katsoo epäuskoisena: "You couldn't kill him..." Elokuva näyttää etenevän kohti tragediaa, mutta saakin yllättävän käänteen. Tuntuu, että Carl ja Vicki ovat ylisukupolvisen syrjäytyneisyyden uhreja, mutta tämän Jeff onnistuu välttämään. Lopussa Jeff näyttää tasapainoiselta, onnelliselta junansa kyydissä.