Jumalten tuho Kansallisoopperassa

Odotus on päättynyt. Kansallisoopperan uusi Nibelungin sormuksen tulkinta täydentyi nyt toukokuussa 2024 sarjan viimeisellä osalla Jumalten tuho. Tapaus on tärkeä, sillä tämä on vasta kolmas suomalainen Jumalten tuho, ensimmäinen sai ensi-iltansa vuonna 1935 ja toinen vuonna 1999. Anna Kelon ohjaama ja Mikki Kuntun visualisoima Sormus on ollut pitkä projekti, joka alkoi Reininkullalla vuonna 2019 ja keskeytyi koronapandemian vuoksi pitkäksi aikaa. Samalla taiteilijoiden aikataulut menivät uusiksi. Jumalten tuhon johti Hannu Lintu, joka teki musiikista nautinnollista kuultavaa viimeisiin riipaiseviin säveliin asti. Kovaa tasoa olivat myös laulajat, jotka kaikki voisi tässä mainita. Minulle mieleen jäivät erityisesti Johanna Rusasen voimakas Brünnhilde, Daniel Brennan lapsenmielinen Siegfried, Tuomas Pursion ristiriidoissa kamppaileva Gunther, Reetta Haaviston traaginen Gutrune ja Rúni Brattabergin vangitseva manipulaattori Hagen.

Nibelungin sormuksen lähtökohdat ovat 1840-luvun lopulla, tilanteessa, jossa Wagner asui Dresdenissä, Saksin hovin kapellimestarina, ja ajautui mukaan Euroopan hullun vuoden radikalismiin. Wagner halusi uudistaa paitsi oopperaa myös sen esityskäytäntöjä. Muistelmissaan hän totesi: ”Oli aika aloittaa pitkään harkittu Siegfriedin kuolema [Jumalten tuhon alkuperäinen nimi], johon olin pelännyt tarttua. En tosin enää ajatellut Dresdenin hoviteatteria, enkä mitään muutakaan hoviteatteria maailmassa, vaan halusin tehdä jotakin, jonka avulla pääsisin lopullisesti eroon näistä järjettömistä laitoksista.” (suom. Saila Luoma) Wagner sävelsi siis teoksensa sellaiselle esityskoneistolle, jota ei 1800-luvun puolivälissä ollut vielä olemassa. Teos oli tulevaisuutta varten. Koko Sormus sai ensi-iltansa vasta Bayreuthissa vuonna 1876. Erikoislaatuista on myös se tapa, jolla alun perin Siegfriedin kuolemaa käsittelevästä aihiosta kasvoi neljän draaman sarja, kreikkalaisen tragedian ja Aiskhyloksen Oresteian hengessä.

Jumalten tuhon alussa nornat kehräävät kohtalonlankaa. He näkevät menneen ja tulevan, mutta tällä kertaa lanka sotkeutuu ja katkeaa. Menneisyyden perusteella ei voikaan ennustaa tulevaisuutta – paitsi tietysti draaman sisällä, jossa katsoja aavistaa kaiken päättyvän vääjäämättömään katastrofiin. Jumalten tuho näyttää petoksen maailman, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Vallan himo sokaisee, ja kavalat juonet punovat pauloihinsa myös Siegfriedin ja Brünnhilden, jotka Anna Kelon tulkinnan alussa viljelevät kaikessa rauhassa kotipuutarhaansa. Ajankohtaisuutta tulkinnalle tuovat maskit, joiden taakse Gibichungien joukot kätkeytyvät, ja Hagenin järisyttävä sotahuuto, jonka tehtävä on tartuttaa vihaa. Jo alkuperäisessä libretossa Wagner käsittelee paljon tunteita, paitsi rakkautta myös väkivaltaa ja häpeää. Jokainen pettää ja on petetty. Gunther laulaakin olevansa samaan aikaan sekä kavaltaja että kavallettu. Brünnhilden ansiosta kirous kuitenkin päättyy ja sormus päätyy takaisin luontoon, Reinvirtaan, jonne se kuuluukin. Näyttämöllä jo aiemmissa oopperoissa nähty tulikehä hajoaa palasiksi, kun sormuksen valta raukeaa. Anna Kelo on rakentanut esityksen loppuun liitoksen syklin lähtökohtaan, Reininkultaan. Nyt myyttiset jumalat nähdään etäältä, jumalten hämärässä, katoamassa pois maailmasta. Jumalten tuhon vaikuttavimpia hetkiä ovat viimeiset minuutit. Viiden ja puolen tunnin julmuus on päättymässä, ja korvia hivelevän kauniit sävelet antavat toivoa siitä, että tuhon jälkeen syntyy parempi maailma.