César (1936)

Marcel Pagnol ohjasi elokuvan César vuonna 1936: se päätti Marseille-trilogian, jonka aiemmat osat olivat Marius (1931) ja Fanny (1932). Viimeisessä osassa on kaksi poikkeavaa piirrettä. Edelliset episodit Pagnol oli antanut Alexander Kordan ja Marc Allégret'n ohjattaviksi, mutta nyt hän kantoi itse päävastuun. Toinen seikka oli se, että edelliset osat olivat perustuneet Pagnolin kirjoittamiin näytelmiin, mutta César valmistui suoraan elokuvakäsikirjoitukseksi. Césarin alkuteksteissä silmiinpistävää on, että aiemmat osat mainitaan, mutta niiden perässä olevat vuosiluvut viittaavat näytelmien valmistumisvuosiin, ei elokuvien. Aivan kuin Pagnol pitäisi keskeisinä juuri näyttämöteoksia, joiden jatko César-elokuva on. Toki elokuva, kuten koko trilogia, kulkee vahvasti Pagnolin kirjoittaman draaman varassa.

César alkaa herkullisella kohtauksella, jossa Fannyn (Orane Demazis) puolisokseen ottanut Panisse (Charpin) on vakavasti sairaana ja puhuu kuolinvuoteellaan ystävilleen. Paikalle kutsutaan pappi, jonka johdolla Panisse tekee tunnustuksen, ystäviensä kuunnellessa. Fanny ja Mariuksen (Pierre Fresnay) poika Césario (André Fouche) on kasvanut aikuiseksi, ja vähitellen hänelle valkenee, ettei Panisse ollutkaan hänen oikea isänsä. César kokoaa yhteen aiempien elokuvien tarinalinjat ja jännitteet ja huipentaa ne humaaniin loppuratkaisuun, jonka arkkitehti Mariuksen isä César on. Viimeisen osan teemana on juuri isyys ja sen merkitykset, sillä keskiössä on Césarin suhde poikaansa, Mariuksen suhde isäänsä ja tietysti Césarion suhde sekä Panisseen että Mariukseen. Elokuva on ehdottomasti Raimun, eli Jules Auguste Murairen (1883–1946), uran huippua, vaikka Pagnol-tulkinnan rinnalle voisi nostaa myös Jean Grémillonin vaikuttavan draaman Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938). Nyt kun YLE Teema on esittänyt Marseille-trilogian, olisi hienoa, jos televisioon saataisiin vielä edustava Jean Grémillon -sarja!