Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997)

Jean-Jacques Annaud tuli kansainvälisiin parrasvaloihin vuonna 1981 esihistorialliseen aikaan sijoittuvalla, dialogittomalla elokuvallaan Taistelu tulesta (La guerre du feu), ja menestys jatkui viisi vuotta myöhemmin Umberto Econ romaaniin pohjautuvalla ranskalais-italialais-saksalaisella tuotannolla Ruusun nimi (Le Nom de la rose). Ohjaajan uraa kuvastaa hyvin se, että seuraava elokuva oli jälleen jotakin aivan muuta, luontodokumenttia ja fiktiota yhdistävä Karhu (L’Ours, 1988). Viime vuosina, tai vuosikymmeninä, en ole Annaudin eriskummallista uraa juurikaan seurannut, mutta nyt katsottavaksi valikoitui vuonna 1997 valmistunut Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997). Se on historiallisesti kiinnostava jo pelkästään siksi, että sen keskushenkilöksi kohoaa Tenzin Gyatso eli dalai lama, joka oli saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1989. Elokuvantekijät ottivat laajemminkin kantaa Tiibetin tilanteeseen, sillä Martin Scorsese teki lähes samasta teemasta elokuvansa Kundun, joka sai ensi-iltansa aivan Annaudin elokuvan läheisyydessä.

Seitsemän vuotta Tiibetissä perustuu itävaltalaisen vuorikiipeilijän Heinrich Harrerin samannimiseen muistelmateokseen. Toisen maailmansodan syttyessä Harrer oli Himalajalla kiipeämässä Nanga Parbat -vuorelle, kun britit pidättivät hänet vihollisena ja toimittivat vankileirille. Vasta vuonna 1944 Harrer kumppaneineen onnistui pakenemaan, eikä näköpiirissä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua Lhasaan, Tiibettiin. Tästä alkoi seitsemän vuoden jakso, johon elokuva viittaa. Harrer ystävystyi nuoren dalai laman kanssa mutta joutui samalla todistamaan Tiibetin pakolaishallinnon syntyä, kun Kiinan joukot ottivat alueen hallintaansa. Annaudin käsittelyssä tarina kulkee kohtuullisen jouhevasti, vaikkakin kiinnostavin jakso alkaa vasta elokuvan puolivälissä. Tarinaan on istutettu henkilökohtainen taso, joka Harrerin muistelmateoksesta puuttuu: elokuvassa Harrerin (Brad Pitt) puoliso on raskaana, ja teoksen läpikulkevana juonteena on suhde poikaan, jota Harrer ei saa tavata. Tämän vastapainona suhde nuoreen Tenziniin (Jamyang Jamtsho Wangchuk) muodostuu erityisen läheiseksi. Tuntuu, että suhteen kuvaukseen Annaud on saanut vaikutteita Bertoluccin Viimeisestä keisarista, joka myös kuvaa opettajan ja nuoren johtajan suhdetta. Seitsemän vuotta Tiibetissä sisältää muutamia kuvia Tiibetistä, mutta pääasiassa elokuva kuvattiin Argentiinassa. Mieleen jää erityisesti bhutanilaisen Jamyang Jamtsho Wangchukin valovoimainen roolisuoritus.