Amadeus (1984/2002)

Olen viimeksi katsonut Milos Formanin ohjauksen Amadeus (1984) kauan sitten – blogini mukaan vuonna 2005 – enkä ole varma, näinkö silloin ohjaajan version, joka oli valmistunut vuonna 2002. Director’s Cut on noin 20 minuuttia alkuperäistä teatterikopiota pidempi. Ensimmäisen kerran näin elokuvan ensi-iltakierroksella, jolloin kopio pyöri Turussakin ennätyksellisen kauan. Vuonna 1984 161 minuutin kesto tuntui aivan riittävältä: se toi eeppistä laveutta kertomukseen, jota piti koossa Antonio Salierin (F. Murray Abraham) kertomus. Ohjaajan versiossa on joitakin kokonaan uusia jaksoja, muun muassa kohtaus, jossa Salieri nöyryyttää Constanzea (Elizabeth Berridge), mutta kovin olennaisilta erot eivät tunnu. Teatterin ystävät olivat muuten jo ehtineet kokea eeppisen laveuden ennen elokuvaa, sillä Peter Shafferin näytelmä kesti vuonna 1981 Tampereen Teatterin esityksessä kolme tuntia. Luin Jukka Kajavan arvion Helsingin Sanomista, ja hän hehkutti erityisesti Tapani Pertun suoritusta Salierina. Kajava kiinnitti huomiota myös Esko Elstelän kansainomaiseen suomennokseen, jossa Constanze kiitti sanomalla ”Tattista vaan”.

Peter Shaffer ja Milos Forman kutsuivat elokuvaansa fantasiaksi Mozartista ja Salierista. He olivat tietoisia siitä, että Salierin osallisuus Mozartin kuolemaan oli pelkkää huhupuhetta, vailla todellisuuspohjaa. Mutta myytti oli elänyt sitkeästi. Salieri ei suinkaan viettänyt viimeisiä päiviään mielisairaalassa vaan eli vuoteen 1825 asti. Venäjällä Aleksander Pushkin kirjoitti pian Salierin kuoleman jälkeen näytelmän, jossa säveltäjä oli muuttunut murhamieheksi. Sittemmin tarina nähtiin muun muassa Nikolai Rimski-Korsakovin oopperatulkintana. Shafferille, kuten Formanillekin, tarina on ollut käyttökelpoinen kahdeltakin kannalta. Ensinnäkin Mozartin elämä on ylipäätään mytologisen kerrostunut, joten miksi fiktion raaka-aineena ei voisi käyttää fiktiivistä kertomusta. Pikemminkin juuri sitä kautta säveltäjän mytologisoituneisuus parhaiten tulee esiin. Toiseksi, Salierin näkökulma on antanut mahdollisuuden katsoa Mozartia (Tom Hulce) aikalaisen silmin ja korostaa yleisempiä teemoja. Mozartin luovuus ja kekseliäisyys ovat välineitä käsitellä paitsi kateutta myös yritystä rakentaa omaa yksilöllisyyttä, erottautumista muista. Vaikka Milos Formanin Amadeuksen voi nähdä karhunpalveluksena historialliselle Salierille, paradoksaalisesti elokuva herätti uteliaisuuden unohdettua säveltäjää kohtaan, ja 1980-luvulta lähtien Salierin musiikkia on kuultu aiempaa enemmän. Katsoin Google Ngram Viewerin kautta, miten Googlen digitoimissa kirjoissa Salieria on käsitelty. Näyttää siltä, että juuri Amadeus-elokuva oli nostamassa Salierin uudelleen parrasvaloihin. Laitan tähän loppuun haun tuloksen, jossa Antonio Salierin nimen esiintyminen on jaettu vuosittain digitoitujen sivujen määrällä: