Hirviöt (1963)

Episodielokuva oli suosittua 1950-luvulla, mutta Dino Risi astuu komediallaan Hirviöt (I mostri, 1963) askeleen pidemmälle: teosta voisi kutsua sketsielokuvaksi. Vittorio Gassman ja Ugo Tognazzi tähdittävät 20 lyhyestä kuvaelmasta koostuvaa kavalkadia, joka paikantaa 60-luvun italialaisen yhteiskunnan "hirviömäisyyksiä". Moraaliton isä opettaa pojalleen valehtelua ja näpistelyä, hurskas kansanedustaja antaa iäkkään kenraalin odottaa vastaanotollaan, rutiköyhällä perheenisällä on varaa lähteä A. S. Roman otteluun riehumaan, Pyhän Fransiscuksen sanomaa saarnaava pappi antaa turhamaisia ohjeita parturilleen, mies ryöstää parhaan ystävänsä vaimon, jalankulkijoiden oikeuksista muistuttava herra muuttuu Fiatin rattiin päästyään maaniseksi kaahaajaksi...

Dino Risin sketsikimara on loistelias kommentaari vuoden 1963 Italiasta, modernisaatiosta, vieraantuneisuudesta ja hyväksikäyttämisen häikäilemättömyydestä. Farssin keinoin Risi pääsee samaan lopputulokseen kuin Antonioni! Gassmanin ja Tognazzin roolisuoritukset ovat kertakaikkiaan virtuoosimaisia. Gassman nähdään mm. asianajajana, joka nöyryyttää vapaaehtoisesti oikeuden eteen astuvaa todistajaa. Tognazzi on parhaimmillaan television eteen liimautuneena aviomiehenä, joka paksujen silmälasiensa takaa seuraa kaiken, mitä tuutistä irtoaa - samaan aikaan kun puoliso viettää lemmenhetkiä viereisessä huoneessa. Hervottomuudestaan huolimatta elokuva päättyy surullisesti tarinaan "La nobile arte". Guarnacci (Tognazzi) houkuttelee ystävänsä Artemisio Antinorin (Gassman) palaamaan nyrkkeilykehään. Kaikki päättyy katastrofiin, ja Artemisio halvaantuu. Loppukuvassa nyrkkeilijä istuu rullatuolissa katsomassa ystävänsä leijaa, joka lepattaa merituulessa. Kaikista hirviömäisyyksistä - ainakin tästä viimeisestä - voi syyttää Dino Risiä, joka hyydyttää katsojan naurun elokuvan viime metreillä.

Simon ja viettelykset (1965)

Rahoitusvaikeuksien vuoksi Luis Buñuel joutui jättämään elokuvansa Simon ja viettelykset (Simón del desierto, 1965) kesken, ja lopputulos on vain 45 minuuttia. YLE Teema näytti elokuvan ilman tekstitystä, joten dialogi jäi hämäräksi... Tarina kertoo Syyrian Antiokiassa 400-luvulla eläneestä Simonista, joka kiipesi pylvään nokkaan ollakseen lähempänä Jumalaa. Simon vietti korkeuksissa vuosikymmeniä, kunnes kuoli: hagiografien mukaan erakon ruumis levitti suloista tuoksuaan vielä pitkään kuoleman jälkeen. Buñuelin elokuvassa kaikki on toisin. Paholainen ilmestyy eri hahmoissa ja yrittää houkutella Simonin alas pylväästään. Surrealistinen kertomus päättyy anaktronistiseen kohtaukseen, jossa paholainen kiidättää Simonin suihkukoneella New Yorkiin - tanssiravintolan villiin menoon. Olisikohan Martin Scorsese saanut Simonin viettelyksistä idean Kristuksen viimeinen kiusaus -elokuvaansa?

Kaupungissa kummittelee (1937)

Norman Z. McLeodin Kaupungissa kummittelee (Topper, 1937) ei ole tunnetuimpia screwball-komedioita eikä vedä vertoja sellaisille klassikoille kuin Bringing Up Baby tai Nothing Sacred, mutta hauska on tämäkin. Cary Grantin ja Contance Bennettin esittämä pariskunta päättää päivänsä auto-onnettomudessa mutta jatkaa spontaania hurvitteluaan kummituksena. Kuten screwballeissa muutoinkin, Topperissa vastavoimana on sovinnainen elämä, jota Roland Youngin esittämä yritysjohtaja, Cosmo Topper, edustaa. Youngin roolisuoritus on erinomainen, varsinkin kohtauksessa, jossa näkymätön pariskunta kuljettaa hänet juopuneena ulos ravintolasta.

Neljä nolattua neroa (1931)

Norman Z. McLeodin Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931) on parasta Marxia. Grouchon verbaalinen ilotulitus on kääntäjien painajainen!

Etusivu uusiks' (1974)

The Front Page -näytelmän ehtivät ennen Billy Wilderia filmata sekä Lewis Milestone (1931) että Howard Hawks (1940). On vaikea kuvitella, että Hawksin His Girl Fridayn jälkeen voisi vielä palata aiheeseen, mutta Wilder onnistuu loistavasti. Wilder palaa alkuperäiseen näytelmään siinä mielessä, että Hildy onkin mies (Jack Lemmon), eikä nainen (Rosalind Russel) niin kuin Hawksin versiossa. Dialogi on monella tapaa rohkeampaa kuin 1940-luvun versiossa: seksuaalisten vihjeiden lisäksi vuoropuhelua on ryyditetty poliittisin kommentein. Sheriffi Hartman on puhdas antikommunisti, joka näkee yksinäisen rikollisenkin neuvostoliittolaisten kätyrinä.

Pinocchio (2002)

Roberto Benignin Pinocchiota (2002) katsellessa en voi olla ajattelematta Luigi Comencinin koskettavaa Pinocchiota (1972), tv-sarjaa, jonka elokuvaversio on Italiassa julkaistu englanninkielisin tekstein. Benignin tulkinta on tehty suurella budjetilla, ja siinä on Nicola Piovanin kaunis musiikki, mutta minua satu ei tempaa mukaansa. Parasta on se villi ja pidäkkeetön into, jolla Pinoccio ottaa ensi askeleensa. Comencinin tulkinnassa Pinocchio oli hento ja hauras, lähtökohtaisesti viaton ja syyntakeeton. Benignin Pinocchiossa lapsi tuntuu anarkistilta, joka oppii vastuun vasta loputtomalta tuntuvan koulimisen jälkeen.