Miehen mitta (Edge of the City, 1957)

Martin Ritt (1914–1990) ohjasi esikoiselokuvansa Miehen mitta (Edge of the City) 42-vuotiaana vuonna 1956, ja elokuva sai ensi-iltansa seuraavan vuoden tammikuussa. Ritt oli joutunut vuosikymmenen kuluessa mustalle listalle, mutta kommunistijahdin laannuttua ura elokuva-alalla tuli mahdolliseksi. Hänellä oli jo kokemusta satojen näytelmien ohjaajana, ja hän oli luonut uraa myös televisio-ohjaajana ja -tuottajana. Robert Alan Aurthurin käsikirjoittama televisionäytelmä teki Rittiin vaikutuksen, vaikkakin tekstissä oli paljon samaa kuin Elia Kazanin menestyselokuvassa Alaston satama (On the Waterfront, 1954). Myös Miehen mitta sijoittui New Yorkin satamaan, jonka korruptoituneessa ympäristössä päähenkilö yrittää selviytyä. Televisuaalisuus tulee mieleen jo Rittin elokuvien ensimmäisistä kuvista: hän käyttää poikkeuksellisen paljon lähikuvia, jotka tuovat tapahtumat ja tilanteet lähelle katsojaa.

Miehen mitan päähenkilö on Axel Nordmann (John Cassavetes). Heti alussa ilmenee, että hän on lähtenyt kotikonnuiltaan ja etsii työtä New Yorkista. Axel saa töitä, mutta joutuu heti satamayhteisön oudon hierarkian pelinappulaksi. Hän joutuu Charlie Malickin (Jack Warden) ryhmään, jossa palkasta pitää maksaa provisio työnjohtajalle. Pian Axel ystävystyy Tommy Tylerin (Sidney Poitier) kanssa, muuttaa tämän naapurustoon ja tutustuu myös Tommyn puolisoon Lucyyn (Ruby Dee). Tommylle Axel lopulta paljastaa syyn pakoretkeensä: hän kokee olevansa vastuussa veljensä kuolemasta ja on vielä tämän lisäksi lähtenyt asepalveluksesta omille teilleen. 

Miehen mitta käsittelee teemoja, jotka tulivat myöhemmin tutuiksi Martin Rittin elokuvista: hän käsittelee rasismia, korruptiota, yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja yhteiskunnan yksilöön kohdistamaa painostusta. Axel ja Tommy ovat ystäviä etnisten rajojen yli, mutta lopulta Charlie Malickin patologinen rasismi koituu myös ystävyyden kohtaloksi. Elokuvan loppu ei kuitenkaan ole täysin vailla toivoa, sillä Axel uskaltaa uhmata satamatyöntekijöiden hierarkiaa ja ennakkoluuloja. Erityisen vaikuttavia ovat mielestäni Axelin puhelinkeskustelut vanhempiensa kanssa. Alussa Axel vain soittaa kotiin kuullakseen vanhempiensa äänen, mutta lopussa hän rohkenee avata suunsa. Vaikka elokuva käsittelee raskaita kysymyksiä, vanhempien osoittama armollisuus ja hyväksyntä luo toivoa paremmasta. Kaikille John Cassavetesin ja Sidney Poitier'n ystäville tämä on välttämätöntä katsottavaa!

Kipparikvartetti (1952)

Lauluyhtye Kipparikvartetti syntyi vuonna 1950, kun elokuvaan Kaunis Veera tarvittiin reippaita laulajia. Olavi Virta nähtiin sisävesilaivalle sijoittuvassa komediassa, mutta muut laulajat Auvo Nuotio, Kauko Käyhkö ja Teijo Joutsela esiintyivät vain ääniraidalla. Tilapäinen kokoonpano ei aluksi herättänyt laulajissa erityisempää innostusta, mutta yleisön uteliaisuudella ei ollut rajaa. Pian Kipparikvartettia kuultiin myös konserteissa, joista ensimmäinen oli Karkkilassa lokakuussa 1951. Radiossa Kipparikvartettia oli ehditty soittaa jo keväällä 1951. Toivo Särkkä halusi tietysti hyötyä sattumalta syntyneestä menestyksestä ja pyysi Reino Helismaata kirjoittamaan käsikirjoituksen yhtyeen synnystä. Lopputuloksena oli Ville Salmisen ohjaama Kipparikvartetti (1952), kepeä komedia, joka kertoo kuvitteellisen tarinan ryhmän alkutaipaleelta.

Kipparikvartetin alussa säveltäjä Harri Vuorivirta (Eero Roine) johtaa surkeasti menestyvää ohjelmatoimistoa, jolla ei tahdo töitä riittää. Olavi Joki (Olavi Virta) tuo köyhälle toimistolle ruokaa, ja Kauko (Kauko Käyhkö) norkoilee leipeillä odottamassa työtä. Pian ilmaantuu paikalle vuorineuvoksetar Rahala (Kaisu Leppänen), joka tarvitsisi taiteellista esitystä, mielellään oopperalaulajista koostuvaa kvartettia. Eipä aikaakaan, kun Vuorivirran ovelle saapuvat pianoa kantavat Apo Rovio (Auvo Nuotio) ja Teikka Ankkanen (Teijo Joutsela) ja, kas, kvartetti onkin koossa. Kipparikvartetti on ollut televisioesitysten kestosuosikkeja, joka on nähty lukemattomia kertoja. Se ei ole ihme, sillä tarina on napakka. Kiinnostavaksi elokuvan tekee tietysti myös se, että Kipparikvartetti on ollut suomalaisen populaarimusiikin suosituimpia yhtyeitä. Täysin särötön tämä historia ei ollut. Olavi Virta lähti omille teilleen jo vuonna 1953, ja hänen tilalleen tuli Eero Väre. Elokuvassa kvartettia kuullaan täydessä loistossaan.

Miehen lempiurheilu? (Man's Favorite Sport?, 1964)

Miehen lempiurheilu? (Man's Favorite Sport?, 1964) edustaa Howard Hawksin myöhäistuotantoa. Hawks oli edellisinä vuosikymmeninä osoittanut taitonsa eri lajityyppien mestarina. Hän oli ohjannut sujuvia komedioita, rikoselokuvia, toiminta- ja sotaelokuvia, lännenelokuvia. Miehen lempiurheilu? jäi Hawksin viimeiseksi komediaksi, ja sen oli tarkoitus palata vuonna 1938 valmistuneen Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby) -elokuvan tunnelmiin. Itse asiassa Hawksin haave oli saa pääosiin samat näyttelijät, jotka olivat 30-luvulla esittäneet Susanin ja Davidin roolit, mutta Katherine Hepburn ja Cary Grant eivät olleet käytettävissä. On selvää, että elokuva olisi saanut aivan toisen sävyn, jos ikääntyneet tähdet olisivat olleet mukana. Nyt päärooleihin rekrytoitiin Rock Hudson ja Paula Prentiss, nuoremman polven näyttelijät, joiden kautta elokuvan kuvaama maailma assosioituu modernin maailman ihmissuhteisiin ja sukupuolijärjestelmään. 

Jos 30-luvun klassikon David oli paleontologi, 60-luvun tulkinnan Roger on urheiluliikkeen myyjä. Miehen lempiurheilu? alkaa kohtauksella, jossa Roger Willoughby (Rock Hudson) saapuu työpaikalleen mutta joutuu parkkipaikalla hankauksiin Abigail Pagen (Paula Prentiss) kanssa. Screwball-komedian ytimessä on yleensä sukupuolten välinen taistelu. Bringing Up Babyssa David oli sosiaalisesti avuton ja joutui alusta lähtien Susanin manipuloinnin kohteeksi. Hawksin 60-luvun tulkinnassa asetelma on huomattavasti laimeampi. Ehkä olennaisempaa on kuitenkin muuttunut konteksti. Jos 30-luvulla itsesensuurin kyllästämässä Hollywoodissa screwball-komedia tuntui radikaalilta, 60-luvulla samat asetelmat vaikuttavat konservatiivisilta.  Miehen lempiurheilu? -elokuvan Roger on kirjoittanut suositun kalastusoppaan, vaikka hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta sen paremmin kalastuksesta kuin eräelämästä muutoinkaan. Kun elokuva etenee kohti kalastuskilpailua, Roger joutuu nöyryytyksen kohteeksi. Tarinan kylkeen on ujutettu suoria lainoja Bringing Up Babystä: ne toimivat sinänsä, mutta kokonaisuutena komedia tuntuu pitkitetyltä ja katsoja odottaa jo malttamattomana loppuratkaisua. Varsinaista loppuhuipentumaa tarinaan ei kuitenkaan tule. Kun elokuva nähtiin Suomessa ensi-illassa, Kansan Uutisten kriitikko Martti Savo totesi tylysti, ettei elokuvassa ole paljoakaan omaperäistä: järvi- ja metsämaisemat haiskahtavat studiolta, ja vitsikkyytensäkin käsikirjoitus lainaa elokuvahistorian pohjattomasta varastosta. Savo kiinnittää huomiota kuitenkin elokuvan loppuun, joka myös omasta mielestäni on Hawksin parhaita oivalluksia: elokuva muuttuu mustavalkoiseksi, ja Hawks viittaa hauskasti mykkäelokuvan perinteeseen.

Tapasimme Hongkongissa (Soldier of Fortune, 1955)

Edward Dmytrykin ohjaama Tapasimme Hongkongissa (Soldier of Fortune, 1955) valmistui heti menestykseksi osoittautuneen Cainen kapinan (The Caine Mutiny, 1954) jälkeen. Ernest K. Gannin tuoreeseen romaaniin perustuva Tapasimme Hongkongissa ammentaa ajankohtaisesta aiheesta, kylmän sodan jännitteisestä tilanteesta, johon on sekoitettu ripaus 30-luvun Hollywood-elokuvista muistuttavaa orientalismia. Elokuvan alussa Jane Hoyt (Susan Hayward) saapuu Hongkongiin. Yksin matkustava nainen herättää huomiota, ja vähitellen selviää, millä asialla hän on. Hoytin puoliso on kadonnut tehdessään journalistista työtään Kiinan kansantasavallassa, ja kadonnut mies pitäisi löytää rajan takaa. Avustajakseen Jane Hoyt löytää Yhdysvalloista Honkongiin muuttaneen Hank Leen (Clark Gable).

 

Twentieth-Century Fox oli vain kaksi vuotta aiemmin tuonut markkinoille oman laajakangasteknologiansa, CinemaScopen. Tapasimme Hongkongissa hyödyntää leveää kuvaa alusta lähtien tarjotessaan näkymiä elokuvan tapahtumapaikasta. Samoihin kuviin elokuva päättyy. Tähän nojatuolimatkailulliseen tavoitteeseen nähden ristiriitaista on se, ettei Susan Hayward koskaan käynyt elokuvan tapahtumapaikalla. Hän oli juuri parhaillaan avioeroprosessin keskellä, eikä voinut matkustaa. Kaikki Haywardin kohtaukset toteutettiin Hollywoodissa. Muutamassa kuvassa Jane Hoyt nähdään Hank Leen kanssa Hongkongin katukuvassa, mutta näissä kohtauksissa käytettiin kaksoisolentoa. Ehkä tämä tuo elokuvaan ylimääräistä kankeutta. Tapasimme Hongkongissa ei ole Dmytrykin parhaita, mutta vaivatonta sitä on seurata. 

Posketonta bongausta (The Big Year, 2011)

David Frankelin ohjaama Posketonta bongausta (The Big Year, 2011) valikoitui katsottavaksi aiheen perusteella. En muista äkkiseltään toista elokuvaa, joka käsittelisi lintuharrastusta, vieläpä bongausta. Elokuvan alkuperäinen nimi The Big Year viittaa kilvoitteluun siitä, kuinka monta lajia vuoden aikana pystyy havaitsemaan. Elokuvan päähenkilöt Brad Harris (Jack Black) ja Stu Preissler (Steve Martin) haluavat viettää ”suurta vuottaan” ja rikkoa aiemmat ennätykset. Vastassa on Kenny Bostick (Owen Wilson), joka pitää nimissään edellistä ennätystä. Lajimäärä on hurja, yli 700 lajia, ja tarkoituksena on liikkua, jos oikein ymmärsin, kaikkialla Yhdysvalloissa, Alaskasta Floridaan. Kisa alkaa vuoden alusta, 1. tammikuuta, ja alussa lajeja kertyy kovaa tahtia.

Elokuvan suomalainen nimi Posketonta bongausta on jotakuinkin harhaanjohtava. Ehkä tavoite onkin ollut nimenomaan harhauttaa katsojaa ajattelemaan, että tässä elokuvassa Jack Black ja Steve Martin koheltavat ympäriinsä. Erityisen ”poskettomaksi” ei elokuvan näkemystä lintujen harrastamisesta voi kutsua, pikemminkin päinvastoin. Elokuvantekijät ovat tietoisia siitä, miten laajasta ja moni-ilmeisestä harrastuksesta on kyse. Elokuva on lopulta ihmissuhdedraama, jossa luonnon tarkkailua käsitellään eri näkökulmista. Bostickille kyse on pakkomielteenomaisesta kilpailusta, kun taas Harrisille se on pikemminkin oman identiteetin etsintää. Sekä Harrisin että Preisslerin kohdalla kyse on eheytymistarinasta: kun Harris löytää lopulta yhteyden isäänsä luontoretken aikana, Preissler jättäytyy pois yritysmaailmasta ja viettää lapsenlapsensa kanssa aikaa entistä enemmän. Posketonta bongausta on sympaattinen draamakomedia, joka onnistuu myös käsittelemään harvinaista aihettaan eri näkökulmista. 

La Tour, prends garde! (1958)

La Tour, prends garde! (1958) on historiallinen seikkailuelokuva, joka valmistui ranskalais-italialais-jugoslavialaisena yhteistyönä. Ohjaaja Georges Lampin (1901–1979) oli syntynyt Venäjällä, josta hän emigroitui 20-vuotiaana Ranskaan ja työskenteli sittemmin muun muassa René Clairin ja Abel Gancen assistenttina. Hän näytteli Jacques Feyderin Carmenissa vuonna 1926 ja Gancen Napoleonissa vuonna 1927. Jälkimmäisessä hän esitti Napoleonin veljeä Joseph Bonapartea. Uransa aikana Lampin ohjasi kymmenkunta pitkää elokuvaa ja teki lopulta monipuolisen uran muun muassa käsikirjoittajana ja tuottajana. Lampinin viimeiseksi ohjaukseksi jäi Jules Verne -filmatisointi Mathias Sandorf (1963), joka olisi kiinnostavaa nähdä jo aiheensa vuoksi.

La Tour, prends garde! oli suurisuuntainen tuotanto, jossa riittää historiallista rekvisiittaa, lavasteita ja joukkokohtauksia. Se sijoittuu seitsenvuotisen sodan (1756–1763) ja Ludwig XV:n aikaan. Melskeistä aikakautta katsellaan kiertävän teatteriseurueen kautta. Ryhmän johtohahmo on Henri La Tour, jota esittää Jean Marais. Pierrot'n roolissa vilahtaa tuleva ranskalaisen uuden aallon kulttinäyttelijä Jean-Pierre Léaud. Juonenkäänteet ovat sekavia ja on helppo ymmärtää, ettei Lampinin ura ohjaajana ottanut tuulta alleen. Silti elokuvassa viehättää kepeä historian käsittely. Se tuo mieleen René Clairin historialliset huvinäytelmät, eikä ihme, sillä Lampin toimi myös Clairin asisstenttina uransa alkuvaiheessa. Lampinin elokuvassa, kuten Clairinkin tuotannoissa, lähtökohtana on tietoisuus historian esittämisestä tulkintana, jonka tarkoituskaan ei ole pyrkiä realismiin tai todenkaltaisuuteen.

Keikkakuski (The Driver, 1978)

En ole koskaan ollut Walter Hillin elokuvien tuntija enkä harrastaja, mutta nyt tuli mahdollisuus katsoa uudelleen, pitkän ajan jälkeen, ohjaajan varhaistuotantoon kuuluva Keikkakuski (The Driver, 1978). Se sai aikanaan murska-arviot, ja Hill on myöhemmin kuvannut tuottajalta saamaansa kielteisten arvioiden pinkkaa! Suhtautuminen on helppo ymmärtää, sillä ”hyvyys” tai ”huonous” riippuu pitkälti siitä, miten elokuvaa katsoo. Jos Keikkakuskia katsoo realistisesta näkökulmasta, tuntuu esimerkiksi tarinan loppu juokseenkin käsittämättömältä. Elokuvan aikana saadaan aikaan tuhoa enemmän kuin sielu sietää ja useampi henkilö päättää päivänsä, mutta päähenkilö kävelee pois poliisin virittämästä ansasta siksi, että kaikkien janoamat rahat ovatkin päätyneet kolmannen osapuolen käsiin. 

Keikkakuski (Ryan O'Neal) on suorastaan ylimaallinen autoilija, jonka taitavuus estää virkavalaa saamasta kiinni ryöstäjiä. Alkaa kissa ja hiiri -leikki, jota Etsivä (Bruce Dern) maanisesti johtaa. Jos oikein muistan, kumpaakaan henkilöä ei nimetä elokuvassa tarkemmin. Tämä vain korostaa Keikkakuskin metaelokuvallisuutta. Walter Hill yhdistelee film noirin ja lännenelokuvan piirteitä takaa-ajodramaan, jonka soundscape on täynnä pyörien vinguntaa ja peltien kolinaa. Voin kuvitella, että Keikkakuskin immersiiviset ajonäkymät ovat vaikuttaneet myöhempien konsoli- ja tietokonepelien estetiikkaan.