17. marraskuuta 2022

Hupsut vaimot (Foolish Wives, 1922)

Erich von Stroheimin omintakeinen tuotanto pitäisi katsoa säännöllisin väliajoin. Stroheimin yhdessä Carl Laemmlen kanssa tuottama Hupsut vaimot (Foolish Wives, 1922) oli syntyessään maailman kallein elokuva. Se oli piinaava produktio, jota varten Monte Carlo ja Ranskan Riviera lähestulkoon rakennettiin uudelleen Kalifornian rannikolle. Kustannukset kaatuivat tuotantoyhtiön syliin, eikä painajaismaiselle tuotannolle ollut tulla loppua. Alkuperäisestä ensi-iltakopiosta tuli poikkeuksellisen pitkä: sillä oli mittaa lähes kolme ja puolituntia. Tuotantoyhtiö leikkasi sen lyhyemmäksi, ja voidaan vain kuvitella, miltä Stroheimin lavea kokonaisuus on näyttänyt. Nykyisellä restauroidulla kopiolla on mittaa 142 minuuttia. Restauroinnista huolimatta elokuva on alusta loppuun todella materiaalinen, karhea, ja valonsäteetkin näyttävät rakeiselta hiukkasvirralta. Filminauhan läsnäolo vangitsee katsojan vastustamattomasti.

Hupsut vaimot alkaa Monte Carlossa ja poimii etualalle kreivi Sergius Karamzinin (Erich von Stroheim) ja hänen "serkkunsa" Olgan (Maude George) ja Veran (Mar Busch). Venäläiset emigrantit elävät ylellistä elämää, mutta katsojalle selviää, että he ovat todellisuudessa onnenonkijoita, jotka ovat käyttäneet hyväkseen Venäjän vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeistä liikehdintää. Elokuva ammentaa siis innoitustaan ajankohtaisesta tilanteesta, 1910- ja 1920-lukujen taiteen levottomasta ilmapiiristä. Karamzin iskee lopulta silmänsä yhdysvaltalaiseen neitoon Helen Hughesiin (Miss DuPont) ja pyrkii käyttämään tätä hyväkseen. Stroheim tarjoaa ripauksen metafiktiivisyyttä, sillä Helen lukee avainkohtauksessa Erich von Stroheimin kirjaa Foolish Wives, tietämättä, että hän itse on lopulta ansaan lankeava hupsu. 

Erich von Stroheimin kerronta etenee verkkaisesti, ja juuri se on elokuvassa erityisen nautinnollista. Arvoitukseksi jää, minkälaisen jännitteen yli kolmen tunnin kesto on alkuperäisessä teoksessa synnyttänyt. Nykyisessä, restauroidussa kopiossa kohtaukset ovat pitkiä mutta eivät pitkäveteisiä. Niissä on katseiden dynamiikkaa, ilmeiden yksityiskohtia, valoja ja varjoja. Mieleen jää jakso, jossa Sergius taivuttelee Helenin antamaan rahaa, näyttelee uhria ja lopulta onnistuu petoksessaan. Erityisen hurja on tulipalokohtaus, jossa Sergius ja Helen jäävät eristyksiin parvekkeelle, kunnes palokunta heidät pelastaa. Liekkien raivo on vangittu filmille poikkeuksellisen vahvasti.


Ei kommentteja: