30. maaliskuuta 2018

Kulje tietäni (Going My Way, 1944)

Leo McCarey (1898–1969) oli kolminkertainen Oscar-voittaja ja arvostettu tekijä Hollywoodissa. Hän aloitti uransa Tod Browningin apulaisohjaajana vuonna 1919 ja toimi pian Our Gang -sarjan gagien kirjoittajana ja siten amerikkalaisen mykkäkomedian luojana. McCarey ohjasi sittemmin Harold Lloydia, Marx-veljeksiä, W. C. Fieldsiä ja Mae Westiä ja jätti 1930-luvulla kädenjälkensä myös screwball-komedian historiaan elokuvalla Rouvani sulhanen (The Awful Truth, 1937). Juuri tämä komedia toi McCareylle Oscarin parhaasta ohjauksesta. Seuraavat kaksi Oscariaan hän sai musiikkipitoisesta komediasta Kulje tietäni (Going My Way, 1944), toinen tuli ohjauksesta, toinen parhaasta alkuperäistarinasta. Nyttemmin Kulje tietäni on jäänyt McCarey uralla paitsioon, eikä sitä ole käsittääkseni nähty televisiossakaan vuoden 1967 jälkeen.

Kulje tietäni on monella tapaa epämoderni elokuva: se on vuoden 1944 teokseksi pitkä, yli kaksituntinen, ja sitä on vaikea kategorisoida. Miten voisi ymmärtää elokuvaa, joka tapahtuu katolisen seurakuntaelämän sisällä ja pääroolissa on Bing Crosby? Tähti on varmaankin vaikuttanut myös elokuvan muotoon, sillä Bing Crosbylla täytyy olla riittävän paljon musiikkinumeroita, jotta yleisö saa vastinetta rahoilleen, ja samaan aikaan kunnollinen draama edellyttää kehittelyä. McCarey oli katolilainen, mikä näkyy tässä elokuvassa ehkä enemmän kuin missään muussa hänen teoksessaan. Tarinan keskiössä on seurakunta, jonka iäkäs kirkkoherra Fitzgibbon (Barry Fitzgerald) saa rinnalleen nuoren papin Charles O'Malleyn (Bing Crosby). Kirkko on hätää kärsimässä, ja velkojat ahdistelevat kirkkoherraa tämän tästä. O'Malley tuo seurakuntaan uutta puhtia: hän on kiinnostunut baseballista, golfista ja nuorison uusista rytmeistä. Katujen nuorista O'Malley kasvattaa kirkkokuoron, joka tuota pikaa laulaa enkelimäisen kauniisti. Jakso tuo mieleen venezuelalaisen El sisteman, jossa nuorille opetetaan sosiaalisia taitoja orkesteritoiminnan kautta. Tässä Hollywood-elokuvassa El sisteman idea on selvästi keksitty jo vuonna 1944!

Kulje tietäni käsittelee maailman muuttumista. Siinä on ripaus samaa melankolisuutta kuin McCareyn elokuvassa Make Way for Tomorrow (1937), jonka pohjalta Yasujirō Ozu ohjasi myöhemmin Tokyo Storynsa (Tokyo monogatari, 1953). Melankolisuutta on sekä isä Fitzgibbonin kokemuksessa, hänen kyvyttömyydessään muuttua, että siinä tavassa, jolla O'Malley lopussa jättää yhteisönsä. Kulje tietäni rakentaa siltoja ristiriitaisten maailmojen välillä. Tarinaan piipahtaa oopperalaulaja, ja roolissa nähdään Metropolitanin silloinen tähti Risë Stevens, joka nähdään lavalla Carmenin roolissa. Mutta McCareyn maailmassa ei ole ristiriitaa korkean ja matalan kulttuurin välillä. Sukupolvien välinen kuilu häivähtää elokuvassa, mutta myös tämän ristiriidan McCarey ylittää. Erittäin kiinnostava on nuorten, Tedin (James Brown) ja Carolin (Jean Heather), rakkaussuhde: he menevät naimisiin isän vastutuksesta piittaamatta, omia polkujaan seuraten. Tarina on elliptinen, ja lopussa Ted on jo ehtinyt käydä sodassakin ja vammautua. Sovinto syntyy lopulta kiinteistövälittäjäisän ja tämän firmassa työskennelleen nuorukaisen välillä, ja isä hyväksyy myös kotoaan karanneen Carolin. Sovinnon rakentamista kuvastaa myös loppukohtaus, jossa isä Fitzgibbon tapaa äitinsä, 45 vuoden jälkeen.

2 kommenttia:

Anton von Monroe kirjoitti...

On sääli, että Leo McCarey on painunut unhoon, mutta sille saattaa löytyä poliittinen selitys. McCarey oli - tai hänestä toisen maailmansodan jälkeen tuli - oikeistokonservatiivi ja kiihkomielinen kommunismin vihaaja, joka teki olan takaa töitä HUAACin hyväksi kavaltaen kaikki mahdolliset kommunisteiksi epäilemänsä toverinsa alalta. Sellaista ei tänä päivänä katsota kovin hyvällä.

McCarey halusi, muuten, alunperin tehdä Pyhän Marian kellot, mutta studio pisti hänet tekemään Kulje tietäni. Pyhän Marian kellot, joka ymmärtääkseni on McCareyn oma suosikki, valmistui siten jatko-osaksi. Hieman kummallista.

Hannu Salmi kirjoitti...

Pahoittelut, että kommentin päivittyminen tänne sivulle on kestänyt! En olekaan nähnyt Pyhän Marian kelloja. Täytyy ottaa seuraavaksi listalle!