21. helmikuuta 2016

Taikahuilu Åbo Svenska Teaterissa

Ehdin Taikahuilun viimeiseen esitykseen 19. helmikuuta 2016 todistamaan Åbo Svenska Teaterin, Turun filharmonisen orkesterin ja Turun Musiikkijuhlien yhteistyön viimeisimmän hedelmän, joka on jatkoa pari vuotta sitten nähdylle Figaron häille. Ohjaajana on jälleen John Ramster, lavastajana ja puvustajana Bridget Kimak ja valosuunnittelijana Jake Wiltshire. Tiimin oivallus on ollut sijoittaa Taikahuilun satumaailma kaukaiseen avaruuteen. Ohjelmavihossa Ramster viittaa retrofuturismiin ja 1950-luvun scifi-kirjallisuuden perintöön. Ymmärrän retrofuturismin niin, että teos viittaa menneisiin tulevaisuuksiin, niihin kuvitelmiin, joita tulevaisuuteen ennen liitettiin. Taikahuilussa on paljon muutakin kuin 1950-luvun kirjallisuuden vaikutelmia: yksinkertainen lavastus tuo mieleen Kielletyn planeetan (Forbidden Planet, 1956) kaksiulotteisen kulissimaisuuden, puhumattakaan aikakauden scifi-leikkikaluista, joiden viattomuus vihjaa kadotetusta tulevaisuudesta. Lapsenomaisuutta on alkuperäisessä Taikahuilussakin, jonka näyttämönä ovat Yön kuningattaren hallitsema metsä ja Sarastron Viisauden temppeli. Hyvän ja pahan välinen jännite ja Taminon pyrkimys pelastaa Sarastron vangitsema Pamina, istuvat hyvin ulkoavaruuden tuntemattomaan maailmaan, jossa katsoja on varmaankin armealiaampi sadunomaisille epäloogisuuksille kuin realistisemmassa toteutuksessa. Mozart ja libretisti Emanuel Schikaneder olivat molemmat vapaamuurareita, mutta Ramsterin tulkinnassa tämä symboliikka tuntuu hajoavan avaruuden tyhjyyteen. Alkuperäisen Taikahuilun kohdalla viitataan usein myös ajatukseen Sarastrosta valistuneena itsevaltiaana, jonka alaisuudessa lopun harmonia syntyy. ÅST:n Taikahuilussa Sarastron valta näyttäytyy patriarkaattina, jonka piiriin lopulta myös Yön kuningatar päätyy. Scifi-henkeä on siinä tavassa, jolla Sarastron viisauden temppeliä kansoittavat valkoisiin takkeihin pukeutuneet tiedemiehet. 

ÅST:n Taikahuilua oli helppo katsoa ja seurata. Vaikka teatterin akustiikka tuntui aluksi vähän tylyltä, Ville Matvejeffin johtama orkesteri tempasi vastustamattomasti mukaansa. Sam Furness oli sulava Tamino, Susanna Andersson erinomainen, vahva Pamina ja Waltteri Torikka kanervalistinen Papageno.  Loistava oli myös Johanna Isokoski Papagenan lyhyeksi jäävässä osassa.Tässä voisi tietysti mainita kaikki solistit. Jussi Salonen osoitti Monostatoksena erinomaiset näyttelijäntaitonsa. Samoin Gabriel Suovanen oli todella vakuuttava kaitsijapappina, tässä tulkinnassa piippuaan tupruttelevana tutkijana.

Ei kommentteja: