Kylmät väreet käyvät selässä Andrzej Wajdan elokuvaa Katyn (Katyń, 2007) katsoessa. Veteraani-Wajda on yli 80-vuotiaana ohjannut elokuvan, joka tarttuu Puolan kansalliseen traumaan, Katynin joukkomurhaan. Huhtikuussa 1943 saksalaiset joukot löysivät läheltä Smolenskia, Katynin metsästä, puolalaisten upseerien joukkohaudan. Tutkimuksissa arveltiin veriteon tapahtuneen keväällä 1940. Wajdalle kyse on myös henkilökohtaisesta katastrofista, sillä hänen isänsä oli yksi Katynin uhreista. Sosialismin romahtamiseen asti aihe oli tabu. Neuvostoliitto kiisti jyrkästi vastuunsa ja väitti yli 20.000 puolalaisen joukkomurhaa saksalaisten työksi. Elokuvana Katyn tavoittelee lähihistorian kipupistettä, henkilökohtaisen muistin ja virallisen historiakuvan ristiriitaa. Uhrien omaiset tiesivät totuuden, mutta sitä ei voinut ääneen lausua. Trauma elää yhä, sillä vuonna 2004 uhrien omaiset nostivat asiasta kanteen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Wajdan elokuvallisessa tulkinnassa näkökulma on enemmän omaisten kuin uhrien. Jo aloituskohtaus asettaa keskiöön Annan (Maja Ostaszewska) ja hänen Veronika-tyttärensä. Anna on lähtenyt etsimään miestään Andrzej'ta (Artur Zmijewski). Andrzej pitää kiinni sotilaan velvollisuuksistaan, kieltäytyy lähtemästä perheensä mukaan ja päätyy neuvostoliittolaisten vankileirille. Aloituskohtaus on symbolinen ja kuvaa Puolan vuosisataista historiallista asemaa: kaksi vastakkaisista suunnista tulevaa pakolaisryhmää kohtaa sillalla toisensa, toinen pakenee saksalaisia, toinen venäläisiä. Tragedia toteutuu perheen sisällä siinä mielessä, että samaan aikaan kun Annan appiukko Jan päätyy Sachsenhausenin keskitysleirille, aviomies on matkalla kohti Katynia.
Katyn kuvaa muutosta ja etenee aikatasolta toiselle. Silti tuntuu, että ajan kulumisen teemasta olisi saanut enemmänkin irti: henkilöt eivät juuri kehity, ja sota-ajan kontekstikin jää vaikeasti hahmottuvaksi. Kiinnostavin on lopulta sodan jälkeinen aika, jolloin omaisilla ei ole muuta keinoa kuin tukahduttaa tunteensa. Viime kädessä Wajda ei tarjoa sovitusta tai traumaattisen muistin parantavaa käsittelyä. Haava jää avoimeksi. Tätä kuvastaa sekin, että elokuva päättyy hiekkakuopan reunalle, Katynin synkkään metsään, jossa neuvostojoukot toteuttavat tarkkaan suunniteltua operaatiotaan, kylmän mekaanisesti. Mieleen jää aivan lopusta kuva, jossa teloitettu sotilas puristaa ristiä viimeiseen asti. Uhri on jo haudassa, traktori tuuppaa hiekkaa ruumiiden päälle, mutta hiekan alla ristiä kouristava käsi värähtää vielä kerran.
* * *
Katynissa on erityisen vaikuttavat alkutekstit: harmaat pilvet lipuvat taivaalla, tekstit ilmestyvät ja katoavat,ja taustalla kuullaan Krzysztof Pendereckin säveliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti