Tappajat (1956)

Andrei Tarkovski, Marika Beiku ja Alexander Gordon ohjasivat oppilastyönä – Mihail Rommin ohjaajaluokalla – lyhytelokuvan Tappajat (Ubijtsy, 1956). Teos, jolla on mittaa vain 19 minuuttia, perustuu Ernest Hemingwayn novelliin samaan tapaan kuin Robert Siodmakin kymmenen vuotta aiemmin valmistunut film noir Tappajat. Novellin sisältö vastaa oikeastaan vain Siodmakin elokuvan ensimmäistä kymmentä minuuttia. Tämän neuvostotulkinta toteuttaa äärimmilleen venytettynä. Lopputulos on hämmästyttävä elokuvanovelli: tappajat (Valentin Vinogradov ja Vadim Novikov) saapuvat baariin ja tiedustelevat "Ruotsalaista". He jäävät odottamaan, mutta mitään ei kuulu. Kun tappajat ovat poistuneet, baarinpitäjä George (Alexander Gordon) lähettää Nick Adamsin (Yuli Fait) varoittamaan "Ruotsalaista", Ole Andersonia, jota esittää myöhempi neuvostoelokuvan suurtähti ja -ohjaaja Vasili Shukshin. Ohjauksesta vastasi tiettävästi pääasiassa Tarkovski, joka itsekin esiintyi baarin asiakkaana (kuvassa), viheltämässä sävelmää Lullaby of Birdland. Jännittynyt lataus onnistuu erinomaisesti. Lopputulos on lakonisen fatalistinen. Tappajat häipyvät ja Ole Anderson jää odottamaan tuomiotaan, jota katsoja ei kuitenkaan näe. Viimeisissä kuvissa George vain laskee päivän tuloa ja työntää rahansa kassakaappiin.

Genius ohjaa sittenkin oikeaan suuntaan

Kuukausi sitten kirjoitin – pessimistisissä tunnelmissa – Turun yliopiston uudesta johtosäännöstä otsikolla Genius ohjaa nuoruutta. Ehkäpä genius ohjaa sittenkin oikeaan suuntaan. Tänään uuden yliopiston hallitus on hyväksynyt johtosäännön ja päättänyt sittenkin pitää laitosneuvostot. Järjestelmä muuttuu manageriaalisemmaksi, mutta se on toisaalta ymmärrettävää, kun talouspaineet kasvavat oikeudellisen aseman muuttumisen seurauksena. On erittäin hyvä, että kolmikantaan perustuvat laitosneuvostot säilyvät ruohonjuuritasolla. Se luo uskoa siihen, että uutta yliopistoa rakennetaan yhdessä, yhteistyön tuloksena.

Hänen salainen vaimonsa (1938)

George Stevensin Hänen salainen vaimonsa (Vivacious Lady, 1938) kuuluu vähemmän tunnettuihin screwball-komedioihin. Kyse ei ole uudelleenavioitumiskomediasta, niin kuin usein, tai edes sukupuolten välisestä taistelusta. Professori Peter Morgan Jr. (James Stewart) nai yökerholaulaja Franceyn (Ginger Rogers), eikä uskalla paljastaa vanhemmilleen olevansa naimisissa. Aihe kuulostaa tutulta, eikä kovin hauskalta, mutta George Stevens saa siitä paljon irti. Ja sitä paitsi: Ginger Rogers on loistava komedienne. Oman hauskuutensa tuo aihe: Hänen salainen vaimonsa sijoittuu yliopistomaailmaan, ja tunnetustihan Hollywood vältti akateemista ympäristöä.

Prinsessa Ruusunen (1959)

Walt Disneyn Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959) edustaa taitekohtaa animaatioelokuvan historiassa. Se oli viimeinen Disney-elokuva, jossa väritys tehtiin käsin ennen siirtymistä xerografiaan. Toisaalta elokuva hyödynsi modernia teknologiaa. Se oli laajakangaselokuva, kuten Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1955), joka tehtiin CinemaScope-muodossa. Prinsessa Ruususessa mentiin vielä pidemmälle: satuelokuva toteutettiin Super Technirama 70 -menetelmällä. Elokuvan valmistelut aloitettiin jo vuonna 1951 Charles Perrault'n klassisen sadun La Belle au Bois dormant pohjalta. Perrault'n satu on 1600-luvulta, ja se oikeastaan romantisoi kertomuksen, joka tunnettiin jo keskiajalla.

Vasta nyt sain mahdollisuuden nähdä Prinsessa Ruusunen oikeissa mittasuhteissaan veljeni kotiteatterissa. Aiemmin olen nähnyt sen vain videolta 4:3-muodossa. Ero on merkittävä: laajakangasmuodossa teoksen visuaalisuus korostuu. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea taustakuviin, joihin on ammennettu inspiraatiota keskiajan maalaustaiteesta. Ehkäpä Disney oivalsi, että juuri laajakankaalla kuvan kokonaisuus ja kompositio olivat tärkeitä, kun aiemmin animaatioissa lähdettiin liikkeelle hahmojen suunnittelussa. Nyt Disney pestasi Eyvind Earlen (1916–2000) tekemään taustakuvia koko projektin lähtökohdaksi.

Ronin (1998)

John Frankenheimer (1930–2002) siintää elokuvaharrastajien mielessä Suurkaupungin susien (The Young Savages, 1961), Alcatrazin vangin (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Mantshurian kandidaatin (The Manchurian Candidate, 1962) ohjaajana, mutta loppuvaiheen tuotantoon kuulunut Ronin jättää kolkon vaikutelman. Robert De Niron, Jean Renon, Natascha McElhonen, Stellan Skarsgårdin ja Sean Beanin tähdittämä toimintaelokuva kaahaa Pariisista Nizzaan ja käväisee Arlesin kuuluisassa amfiteatterissa synnyttämässä pinon ruumiita. Elokuvan nimi viittaa japanilaiseen samuraikulttuuriin, mutta 1990-luvun rikollisuuden ja kansainvälisen politiikan lonkeroihin samurain kunnian tuntuu istuvan heikosti. Silti teosessa on hämärä ajatus: se kuvaa nykypäivää keskiaikaisena vasallisuhteiden maailmana, jossa luottamusta täytyy jatkuvasti punnita. Samalla Ronin on hitchcockmainen kokeilu siinä mielessä, että – aivan kuin Hitchcockin Vaarallisessa romanssissa – Frankenheimer taituroi olemattomien motiivien varassa. Truffaut'n haastattelussa Hitchcock kutsui ”MacGuffiniksi” trillerin koossapitävää voimaa, joka voi lopulta olla vaatimatonkin. Vaarallisessa romanssissa salaperäisen vehkeilyn motiivi on lopulta olematon. Samaa voi sanoa Roninista: kaikki metsästävät hopeanväristä luistinlaukkua, ja viime kädessä on yhdentekevää, mitä se sisältää.

Frankenheimerin ja Hitchcockin välillä on kuitenkin merkittävä ero. Frankenheimerin tarinassa peltiä romuttuu ja ruumiita syntyy niin paljon, ettei laskuissa pysy. Kun Hitchcock rakensi jännitysmomentin Royal Albert Halliin elokuvassa Mies joka tiesi liikaa, Frankenheimerin Roninissa yleisön joukkoon kätkeytynyt tarkka-ampuja onnistuu tehtävässään. Ihmishengellä ei salaperäisen laukun metsästyksessä ole arvoa. Tarkka-ampujan uhriksi joutuu taitoluistelija Natacha Kirilova (Katarina Witt), jonka ruumis jää virumaan jäälle, kun sankarit rientävät ”MacGuffinin” perään.

Tasavallan voitto...

Radion sinfoniaorkesteri esitti eilen konsertissaan näköalan 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen. Ohjelman alkuna oli sarja François-Joseph Gossecin (1734–1829) oopperasta Tasavallan voitto (Le Triomphe de la République). Belgialaissyntyinen Gossec oli pitkän linjan säveltäjä, pariisilaistunut musiikin ammattilainen, joka tarjosi kykynsä Ranskan suuren vallankumouksen palvelukseen. Hän orkesteroi Marseljeesin ja sävelsi tukun vapauden hymnejä. Hänen kynästään kirposivat Le Chant du 14 juillet (1791) Chœur à la liberté (1792), Hymne pour l'inauguration des bustes de J.-J. Rousseau, Voltaire et Mirabeau (1792) ja moni muu käyttömusiikiksi tarkoitettu kappale. Tasavallan voitto oli suurimuotoisempi teos, jossa juhlittiin tasavallan syntyä ja symbolisesti tuotiin kaikki kansat vapautta ylistämään. RSO:n konsertissa Sakari Oramo johti sarjan kepeästi, vitsikkäästi. Valikoima koostui karakteristisista tansseista, joissa kuvataan niin bostonilaisia, sveitsiläisiä kuin afrikkalaisiakin. Eriskummallisin numero oli 1700-luvun lopun musiikillinen tulkinta keskiaikaisen soittimen, kampiliiran, ”äänestä”. Soitin oli Gossecin aikaan vielä käytössä kansanmusiikissa, joten kampiliira sai, vallankumouksen hengessä, edustaa kansan ääntä.

Eniten minua jäi askarruttamaan Tasavallan voiton syntyhistoria. Musiikki on höyhenenkevyttä, mutta tasavallan synty oli kipeä kokemus. Kuningasvalta päättyi virallisesti 21. syyskuuta 1792, ja tammikuussa 1793 entinen yksinvaltias teloitettiin giljotiinilla. Kesällä alkoi runsaan vuoden kestänyt kaoottinen terrori Robespierren johdolla. Milloin Tasavallan voitto oikein syntyi? Tiedot vaihtelevat eri lähteissä, mutta ilmeisesti Pariisin ooppera esitti produktion tammikuussa 1794. Esityksen on täytynyt herättää sekavia tunteita.

RSO:n konsertissa kuultiin myös Arnold Schönbergin Oodi Napoleonille, toisen maailmansodan aikana syntynyt hyytävä tulkinta tyranniasta. Pohjana oli Lordi Byronin Napoleonin kukistumisen jälkeen kirjoittama runo. Ennen vuotta 1803 monet olivat kuitenkin nähneet Napoleonin sankarina, joka voisi pelastaa vallankumouksen ihanteet. Ludwig van Beethoven oli jo omistamassa kolmannen sinfoniansa Bonapartelle, kun saapui tieto, että Napoleon oli kruunauttanut itsensä keisariksi. Bonaparte-sinfoniasta jäi jäljelle Eroica, Beethovenin ristiriitainen, ajatuksia herättävä kuva sankaruudesta. Kun kuuntelee rinnakkain Gossecin ja Beethovenin musiikkia, ei voi kuin hämmästellä sitä, että säveltäjät olivat aikalaisia. Näin erilaista musiikkia saattoi syntyä.

Sakari Oramon ja Radion sinfoniaorkesterin tulkinta Beethovenin kolmannesta sinfoniasta oli uskomattoman hieno, täynnä analyyttista nokkeluutta, tarkkuutta ja intohimoa. Kuunnellessa melkein näki, miten teos on kirjoitettu. Konsertti on kuultavissa seuraavan kuukauden ajan Yle Areenassa.

Todellisia ja kuviteltuja mongoleja

Olen iltapuhteina lukenut Vilhelm Rubrukin matkakertomusta Itinerarium, jota olemme julkaisemassa suomeksi otsikolla Matka Mongoliaan vuosina 1253–1255. Sami Janssonin suomennos ja Antti Ruotsalan toimitustyö ovat huippuluokkaa – kirjasta tulee varmaan kaikkien aikojen Rubruk-editio, vaikka onkin suomen kielellä. Rubruk oli ”kaikkein vähäpätöisin veli Vähäisimpien veljien sääntökunnasta”, fransiskaani, joka päätyi seikkailemaan idän kaukaisille aroille Ranskan kuninkaan Ludvig IX:lle ristiretken jälkivaiheessa. Tavoitteena oli tehdä yhteistyötä mongolien kanssa. Hämmästyttävää on Rubrukin kuvauksen etnografisuus: hän luonnehtii tarkasti ”tartarien” elämäntapoja, liikkuvia kaupunkeja, tammanmaidosta tehtävän kumissin valmistusta, perhesuhteita, uskomuksia ja, sokerina pohjalla, Möngke-kaanin hovia. Nykynäkökulmasta Rubrukin teksti on tarkkanäköistä, mutta keskiajalla kirjoitus jäi harvinaisuudeksi.

Lukiessa ajatus lipsahtaa mongolien stereotypiaan, joka elää vahvasti tänäkin päivänä. Vaikka mongolivaaraa pelättiin keskiajalla, itäisten arojen nomadit ovat säilyneet kulttuurisessa kuvastossa. Rubrukin tekstissä vilahtaa nestoriolainen mies nimeltä Kojak. Villi assosiaatio tuo mieleen samannimisen tv-sarjan ja sen pääosan esittäjän, Telly Savalasin. Kreikkalaistaustainen Savalas nähtiin – Hollywood-tyyliin – sekalaisissa eksoottisissa rooleissa, ja uralle mahtui myös esiintyminen Henry Levinin spektaakkelissa Tsingis Kaani (Genghis Khan, 1965). Etnistä hämmennystä lisäsi se, että nimiroolissa seikkaili egyptiläinen Omar Sharif ja kiinalaisen Kam Lingin roolissa – James Mason.

Öinen lehteily - paluu Rankeen

Yö on pimeä. Yritän viimeistellä artikkelia, jonka aihe – mahdolliset menneisyydet – tuntuu vievän syviin vesiin. Lehteilin hetki sitten google booksia, josta löytyy useita Leopold von Ranken (1795–1886) teoksia. Ranke, joka oheisessa valokuvassa näyttää jo vaipuneen uneen, oli tieteellisen historiankirjoituksen pioneereja. Hän ei keksinyt lähdeviitteitä – niitä hän käytti vastentahtoisesti – mutta hän nojautui laajaan arkistoainestoon. Mikään lausunto ei ole niin väärin ymmärretty kuin klassinen ”wie es eigentlich gewesen”. Se on lausuttu usein halventavasti, vaikka aikanaan ajatus oli radikaali. Historian ei pidä tuomita eikä opettaa nykypäivää vaan yrittää ymmärtää menneisyyden olemusta. Kirjassaan Über die Epochen der neueren Geschichte Ranke toteaa, ettei menneen aikakauden ”arvo ole siinä, mitä siitä on lähtöisin, vaan sen olemassaolossa itsessään, sen omassa olemuksessa”.

Nyt kun Rankea lukee, huomaa, että hän oli taitava kirjoittaja. Retoriikkaa hän kavahti, mutta silti historioitsijan työ oli esteettistä:

”Historia eroaa muista tieteistä siinä, että se on myös taidetta (Kunst). Historia on keräämisen, löytämisen ja suodattamisen tiedettä, mutta se on myös taidetta, koska se luo uudelleen ja esittää sen mitä on löytänyt ja tunnistanut. Muut tieteet tyytyvät vain merkitsemään muistiin löytämänsä; historia edellyttää kykyä herättää henkiin.”

Historiallista huumoria Tšekkoslovakiasta

Historialle nauraminen ei ole kovin tavallista. Menneisyys näyttäytyy enemmän tragediana kuin komediana. Ehkäpä siksi historia-aiheisia iskelmiä on loppujen lopuksi vähän. Törmäsin sattumalta tšekkiläiseen tv-sarjaan Píseň pro Rudolfa III (Laulu Rudolf III:lle, 1967-68), jossa aikakauden tunnetuimmat artistit esittivät hittejään historiallisissa kulisseissa. Sarjan nimi taitaa viitata Böömin kuninkaaseen Rudolfiin, joka kuoli 1300-luvun alussa, mutta ainakin tässä katkelmassa ollaan jossakin aivan muualla, karnevalistisessa hengessä. Laulaja on Waldemar Matuška, joka esittää ranskalaisen käännöshitin ”Slavíci z Madridu”. Irvailun kohteena on Espanjan hovi uuden ajan alussa: myrkkyä on tietysti joka sormuksessa...

Katyn (2007)

Kylmät väreet käyvät selässä Andrzej Wajdan elokuvaa Katyn (Katyń, 2007) katsoessa. Veteraani-Wajda on yli 80-vuotiaana ohjannut elokuvan, joka tarttuu Puolan kansalliseen traumaan, Katynin joukkomurhaan. Huhtikuussa 1943 saksalaiset joukot löysivät läheltä Smolenskia, Katynin metsästä, puolalaisten upseerien joukkohaudan. Tutkimuksissa arveltiin veriteon tapahtuneen keväällä 1940. Wajdalle kyse on myös henkilökohtaisesta katastrofista, sillä hänen isänsä oli yksi Katynin uhreista. Sosialismin romahtamiseen asti aihe oli tabu. Neuvostoliitto kiisti jyrkästi vastuunsa ja väitti yli 20.000 puolalaisen joukkomurhaa saksalaisten työksi. Elokuvana Katyn tavoittelee lähihistorian kipupistettä, henkilökohtaisen muistin ja virallisen historiakuvan ristiriitaa. Uhrien omaiset tiesivät totuuden, mutta sitä ei voinut ääneen lausua. Trauma elää yhä, sillä vuonna 2004 uhrien omaiset nostivat asiasta kanteen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Wajdan elokuvallisessa tulkinnassa näkökulma on enemmän omaisten kuin uhrien. Jo aloituskohtaus asettaa keskiöön Annan (Maja Ostaszewska) ja hänen Veronika-tyttärensä. Anna on lähtenyt etsimään miestään Andrzej'ta (Artur Zmijewski). Andrzej pitää kiinni sotilaan velvollisuuksistaan, kieltäytyy lähtemästä perheensä mukaan ja päätyy neuvostoliittolaisten vankileirille. Aloituskohtaus on symbolinen ja kuvaa Puolan vuosisataista historiallista asemaa: kaksi vastakkaisista suunnista tulevaa pakolaisryhmää kohtaa sillalla toisensa, toinen pakenee saksalaisia, toinen venäläisiä. Tragedia toteutuu perheen sisällä siinä mielessä, että samaan aikaan kun Annan appiukko Jan päätyy Sachsenhausenin keskitysleirille, aviomies on matkalla kohti Katynia.

Katyn kuvaa muutosta ja etenee aikatasolta toiselle. Silti tuntuu, että ajan kulumisen teemasta olisi saanut enemmänkin irti: henkilöt eivät juuri kehity, ja sota-ajan kontekstikin jää vaikeasti hahmottuvaksi. Kiinnostavin on lopulta sodan jälkeinen aika, jolloin omaisilla ei ole muuta keinoa kuin tukahduttaa tunteensa. Viime kädessä Wajda ei tarjoa sovitusta tai traumaattisen muistin parantavaa käsittelyä. Haava jää avoimeksi. Tätä kuvastaa sekin, että elokuva päättyy hiekkakuopan reunalle, Katynin synkkään metsään, jossa neuvostojoukot toteuttavat tarkkaan suunniteltua operaatiotaan, kylmän mekaanisesti. Mieleen jää aivan lopusta kuva, jossa teloitettu sotilas puristaa ristiä viimeiseen asti. Uhri on jo haudassa, traktori tuuppaa hiekkaa ruumiiden päälle, mutta hiekan alla ristiä kouristava käsi värähtää vielä kerran.

* * *

Katynissa on erityisen vaikuttavat alkutekstit: harmaat pilvet lipuvat taivaalla, tekstit ilmestyvät ja katoavat,ja taustalla kuullaan Krzysztof Pendereckin säveliä.

Mario del Monaco Japanissa 1969

Umberto Giordanon Andrea Chénier on vieläkin mielessä. YouTubesta löytyy katkelma Japanin tv:n taltiointia vuodelta 1969, Andrean roolissa Mario del Monaco:

Elämän ja kuoleman leikki (1949)

Saksalaissyntyinen Robert Siodmak tuli Hollywoodissa tunnetuksi tiheätunnelmaisista rikoselokuvista, joista parhaimmat on nähty tv:ssäkin: Aavenainen (Phantom Lady, 1944), Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945), Tappajat (The Killers, 1946), Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946) ja Tie lakia pakoon (The File on Thelma Jordon, 1950). Siodmakin tavaramerkkejä olivat taitava näyttelijäohjaus ja ekspressiivinen kameran käyttö. Film noir Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, 1949) valmistui Tappajien menestyksen siivittämänä. Pääroolissa oli jälleen Burt Lancaster, tällä kertaa Steve Thompsonina, joka entisen vaimonsa Annan (Yvonne De Carlo) mukana ajautuu Los Angelesin alamaailman puuhiin. Raha-auton kuljettajana työskentelevä Steve päätyy yhteistyöhön Slim Dundeen (Dan Duryea) kanssa, vain voidakseen paeta Annan kanssa. Loppu on niin synkkä kuin mustassa elokuvassa kuuluukin. Vaikka melodramaattinen lopetus tuntuu äkilliseltä ja liioitellulta, moni yksityiskohta jää mieleen: Steven perheen realistinen kuvaus, paikoitellen karkea dialogi ja ennen kaikkea kohtaus, jossa Steve sairaalassa odottaa Slimin lähettämää kostajaa. Paniikinomaisen pelon kuvaajana Siodmak on parhaimmillaan, aivan niin kuin Tappajissa. Elokuvan alkupuolen helmiä on ravintolakohtaus, jossa Anna esitellään katsojalle. Tanssia tahdittaa Esy Moralesin rumbaorkesteri ja Annan partnerina vilahtaa Tony Curtis ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Kohtaus löytyy myös YouTubesta:

Messu kirjalle

Turun Kansainväliset Kirjamessut päättyivät tänään. Tapahtumalla on jo ikää yli kaksikymmentä vuotta, mikä on kunnioitettava saavutus. Maan ensimmäiset kirjamessut saivat valtakunnallista näkyvyyttä niin kauan, kunnes Helsinki sai omat festivaalinsa. Mihin perustuu se hiljainen kulttuuripoliittinen linjanveto, että maan päälehti on vaiennut Turun messuista viimeiset vuodet? Helsingin Sanomien vaiteliaisuus jatkui tänäkin vuonna samaan aikaan, kun yli 20 000 ihmistä kokoontui Artukaisiin nuuhkimaan vanhoja niteitä, ihmettelemään uusia ja heiluttamaan sanan säilää. Mieleen tulee rinnastus ajankohtaiseen pääministerikeskusteluun. Hiljattain tv:n ajankohtaisohjelmassa Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen johtaja vastasi ajojahtisyytöksiin ja kiisti ajatuksen, että sanomalehdellä olisi yhtenäinen linja. Kuulostaako epäuskottavalta? Totta kai sanomalehdillä on yhteisiä linjanvetoja ja harkittuja valintoja, siitähän journalismissa on kyse. Siksi uskon, että Turun Kansainvälisten Kirjamessujen näkymättömäksi tekeminen pääkaupunkiseudun lukijakunnalle on kulttuuripoliittinen ratkaisu. Olisi hyvä miettiä, mitä ainutkertaista jää silloin pimentoon. Turun kirjamessut on ollut erinomainen foorumi pienkustantamoille ja sellaiselle luovuudelle, jossa kirjoittaminen, suomentaminen, kustantaminen ja lukeminen toimivat melkein symbioosissa. Onneksi kävijät ovat olleet uskollisia messuille: se lupaa hyvää myös jatkossa!