
Hannu Lemisen ohjaama
Rosvo-Roope (1949) edustaa suomalaisittain harvinaista merirosvoelokuvan lajityyppiä. Epäilemättä spektaakkelimaisuus aiheutti myös vaikeuksia: kuvat pullistuvista purkeista ja tykin laukauksista oli pakko kaksoiskopioida Michael Curtizin
Merihaukasta - tekijänoikeuslaista piitaamatta. Salamyhkäisyyttä
Rosvo-Roopeen toi se, että käsikirjoituksen kynäili Ilmari Unho, joka oli tullut tunnetuksi Suomi-Filmin luotto-ohjaajana. Kilpailevalle yhtiölle kirjoittaessaan hänen oli pakko kätkeytyä salanimen suojiin. Vaikka
Rosvo-Roopen voi tulkita merirosvoelokuvaksi, siinä on myös kotimaiselle elokuvalle tyypillistä balladihistoriallisuutta. Elokuvan runkona on Rafu Ramstedtin
Balladi Rosvo-Roopesta, jonka säveltäjä itse lauloi levylle kaksi vuotta ennen kuolemaansa, vuonna 1931. Tarinan tasolla
Rosvo-Roope sijoittuu 1700-luvun loppupuolelle, jolloin sodasta palaava Robert ajautuu merirosvoksi. Elokuvaa voi tulkita toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta vasten, löytyypä dialogista niinkin anakronistinen viittaus kuin puhe yhteistyö- ja avunantosopimuksesta. Lopussa Roope palaa kotiseudulleen ja, toisin kuin Ramstedtin balladissa, löytää uskollisesti odottaneen Helenan ja tyttärensä. Myös merirosvojen rikokset tulevat pois pyyhityiksi, sillä urhoolliset merimiehet ovat toimineet "valtion" asialla. Aikalaisympäristössä olisi varmaankin puhuttu "kruunusta", mutta ehkä Unhon dialogi on vain tietoista ajankohtaista allegorisointia.