Rauhaton Texas (The Restless Breed, 1957)

Allan Dwan (1885–1981) oli pitkän linjan konkari, jonka ohjaajan ura ulottuu 1910-luvun alusta 1960-luvulle asti. Hänen filmografiansa sisältää hämmästyttävät 415 ohjauskrediittiä. Dwan ohjasi urallaan myös useita lännenelokuvia, joita näkee nykyään vain harvoin. Katsoin nyt ensimmäistä kertaa elokuvan Rauhaton Texas (The Restless Breed, 1957), joka sijoittuu ohjaajan uran ehtoopuolelle. Dwan oli elokuvan valmistuessa 72-vuotias. Samaan aikaan kun Rauhaton Texas on monin tavoin perinteinen lännenelokuva, se tuntuu syntyneen muutoksen kynnyksellä. Erityisesti jää mieleen Edward L. Alpersonin musiikki, jossa on modernistisia piirteitä vaikkakin siihen on yhdistetty westernin maskuliinisia kliseitä. Kaiken kaikkiaan outoa elokuvamusiikkia.

Vuoteen 1865 sijoittuva elokuva alkaa kohtauksella, jossa lakimies Mitch Baker (Scott Brady) saa kuulla isänsä menehtyneen Yhdysvaltain ja Meksikon rajakaupungissa Mission, Texas. Baker lähtee paikkakunnalle, kosto mielessään, mutta hän ajautuu vähitellen hyvän palvelukseen. Hän ihastuu paikallisen papin tyttäreen Angelitaan (Anne Bancroft). Paikkakuntalaisille Baker näyttäytyy väkivaltaisena asesankarina, ja hän joutuu vaikeuksien keskellä osoittamaan rehtiytensä. Allan Dwanin ohjaus on melko kulmikasta, mutta samalla tarinassa on viehätystä, joka kantaa loppumetreille asti.

Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende, 1955)

Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende, 1955) on Ingmar Bergmanin keskeisiä teoksia, ja sitä seurasivat klassikot Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet, 1957) ja Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957). Kesäyön hymyilyä sijoittuu 1800-luvun lopun Skooneen, säätyläistön maailmaan, ihmissuhteiden ja lemmenleikkien verkostoon. Bergman sijoitti useita teoksiaan menneisyyteen, mutta olen aina ajatellut, ettei ohjaaja koskaan ollut varsinaisesti historiasta kiinnostunut. Sen sijaan että hän kuvaisi menneisyyden maailman toiseutta tai erilaisuutta, tai sen vaikutuksia ihmisiin, häntä kiinnostavat inhimilliset perustunteet, elämä ja kuolema, syyllisyys ja häpeä, rakkaus ja anteeksianto. Menneisyys on keino etäännyttää tarinaa ja ehkä siten myös tempaista katsoja mukaan draamaan.

Kesäyön hymyilyn keskiössä on lakimies Fredrik Egerman (Gunnar Björnstrand), joka on mennyt uusiin naimisiin nuoren Annen (Ulla Jacobsson) kanssa. Asetelmana vanhemman miehen ja nuoren puolison suhde ei ole sinänsä uutta, mutta kiehtova on se tapa, jolla Bergman rakentaa suhdeverkostoa. Anne ihastuu Fredrikin aikuiseen poikaan, teologiaa opiskelevaan Henrikiin (Björn Bjelfvenstam), joka kärsii sekä tilanteesta että isäsuhteensa traumoista. Ihmissuhteet kulminoituvat kesäyön keskellä, ja kohtalokkaassa venäläinen ruletti -kohtauksessa Fredrik joutuu nöyryytetyksi.

Jo elokuvan nimi kertoo, että Bergman on ammentanut innoitusta William Shakespearen Kesäyön unelmasta. Kesäyön lempeys pehmentää tapahtumien kulkua, jossa ihmissuhteet väistämättä ajautuvat törmäyskurssille ja sielut haavoittuvat. Kuten elokuvan lopussa todetaankin, kesäyö hymyilee eri tavoin. Sillä on kolme tasoa. Aluksi kesäyö kääntää lempeät kasvonsa kohti nuorta pariskuntaa ja vilpitöntä rakkautta. Samalla kesäyö hymyilee ”narreille, hulluille, parantumattomille”, kaikelle sille eroottiselle leikille ja pelille, jota ihmiset harrastavat. Ja lopuksi hymy kohdistuu surumielisiin ja yksinäisiin, kuten juuri Fredrikiin, joka menettää sekä poikansa että puolisonsa mutta joka kuitenkin saavuttaa rauhan hyväksyttyään sen, mitä on tapahtunut.