Chinatown (1974)

Robert Townen käsikirjoittama ja Roman Polanskin ohjaama Chinatown (1974) on mestariteos - siitä ei pääse mihinkinkään. Katsoimme elokuvaa sillä mielellä, että jätämme sen kesken. Aloitimme puolilta öin, mutta jännäriä oli vaikea keskeyttää, vaikka olenkin nähnyt sen useita kertoja aiemmin. Film noir -tunnelma on ehyt, niin ehyt, että siitä on mahdoton irrottautua. Loppukohtaus Chinatownin kadulla on pessimistinen ja ahdistava: pahimmat skenaariot toteutuvat. Rikoselokuvassa on myös historiallisen kuvauksen piirteitä: Noah Cross on 1930-luvun Yhdysvalloissa ehdoton auktoriteetti, jonka valtaa mikään ei pysty estämään. Kalifornian auringossa toteutuu eurooppalainen tragedia. Juutalaisiakaan ei suvaita vanhainkodissa, joka on vain peiteorganisaatio Crossin käsissä. Paahtava helle imee veden, jota tuhlataan yhteisestä hyvästä piittaamatta. Kuolema on ovella...

Bagdadin varas (1924)

Katsoimme Raoul Walshin Bagdadin varkaan (The Thief of Bagdad, 1924) useammassa osassa, mutta olisi kannattanut katsoa kerralla. Varhaisessa Hollywood-spektaakkelissa seikkaillaan paitsi Bagdadissa myös Kandaharissa, mutta mikään ei voisi olla kauempana tämän päivän maailmasta! Aikanaan, 1920-luvulla, tämä Douglas Fairbanksin tähdittämä elokuva edusti suurellisinta spektaakkelia: kaikki tapahtuu näyttävissä kulisseissa. Tyyliin kuului näyttää katsojallekin lavasteiden kolossaallisuus: korkeat portit, ovet ja muurit näytetään koko komeudessaan, vaikka käsiään huitova Fairbanks välillä kutistuisikin lilliputiksi. Efektit ovat yhä vaikuttavia ja maagisia, sadunomaisuuteen ei tarvita tietokoneita. Erityisen hieno on lumottu metsä, jonka kautta Ahmed kulkee etsiessään harvinaista aarretta prinsessalleen. Lopussa elokuva palaa alkuun: erämaan yllä kohoavalle tähtitaivaalle ilmestyvät sanat "Happiness must be earned".

Hämmästyttävää, miten paljon myöhemmän Hollywoodin tekijöitä on jo tässä mukana. Ohjaaja Raoul Walshin lisäksi visuaalisuudesta vastaa William Cameron Menzies ja puvustuksesta Mitchell Leisen.

Umberto D. - elämän vanki (1952)

Vittorio de Sican Umberto D. - elämän vanki (Umberto D., 1952) on suuri harvinaisuus, jota televisio ei ole esittänyt vuosikymmeniin. Miten tällainen klassikko on voinut olla näkymättömissä? Nyt siitä on ilmestynyt englanniksi tekstitetty dvd, joka on varmaankin siirretty suoraan videolta. Mutta tekniikka ei haittaa! Ensimmäiset kuvat kertovat, että Umberto asuu Roomassa: eläkeläiset osoittavat mieltä, rahat eivät riitä edes asumiseen. Parhaita jaksoja ovat Santa Maria sopra Minervan edessä ja Pantheonilla kuvatut kohtaukset, joissa molemmissa Umberto tapaa kaksi vanhaa ystäväänsä, molemmilla on kiire, eikä kumpaakaan kiinnosta yksinäisen eläkeläisen kohtalo.

C.I.D. (1956)

Tuottaja-näyttelijä Guru Duttin elokuvia esittelevä dvd-sarja on teknisesti heikko, mutta sillä ei ole väliä, kun on mahdollisuus kurkistaa näin harvinaista teosta. Raj Khoslan ohjaama C.I.D. (1956) on Bollywood-leffojen tapaan todella pitkä, 140 minuuttia, joten katsoimme sitä useana iltana ja vasta tänään saimme sen päätökseen. C.I.D. on Bombay-noir, rikosjännäri, jossa Dev Anandin esittämä tarkastaja Shekhar joutuu murhamysteeriä selvittäessään itse epäiltyjen listalle. Taloudelliseen Hollywood-kerrontaan tottunut film noirin ystävä pitäisi elokuvaa pitkitettynä. Yli kaksituntinen kesto ei johdu vain musiikkinumeroista vaan siitä, että kohtaukset ovat järjestään viipyileviä. Mutta loppukohtauksessa hitaus toimii vain jännityksen eduksi: murhaaja löytää sattumalta uhrinsa oikeasta huoneesta, käydessään sairaalan huoneita läpi numero numerolta, ja poliisien virittämä ansa on vaarassa epäonnistua. Tummanpuhuvaa murhadraamaa eivät häiritse myöskään romanttiset, valoisat musiikkinumerot: ne päinvastoin vahvistavat elokuvallista kokemusta. Miksi kokemuksen pitäisikään olla yhtenäinen?

Leikki kahdelle (1962)

Ensimmäiset metrit tuntuvat tylsiltä, mutta vähitellen Sidney Gilliatin Leikki kahdelle (Only Two Can Play, 1962) vie mennessään. Yllättävä draamakomedia tuntemattomalta ohjaajalta! Peter Sellers näyttelee John Lewis -nimistä kirjastonhoitajaa, joka haikailee muista naisista. Mai Zetterlingin esittämä norjatar saa hänet pauloihinsa ja lupaa järjestää paremman työpaikan. Lopulta tympeä ja epäsympaattinen päähenkilö muuttuu, saa tarpeekseen kähminnästä. Loppu on onnellinen, ja pariskunta päätyy kirjastoauton hoitajiksi. Elokuva tuntuu oudolta genrehybridiltä: alku on Reiszin free cinema -tyylistä sosiodraamaa, mutta vähitellen kepeämmän piirteet korostuvat. Sellers pääsee esittämään koko repertuaarinsa!

Harry Potter ja viisasten kivi (2001)

Chris Columbuksen Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 2001) tulee nähtyä sivusilmällä, kahdessa osassa. Olen lopulta yllättänyt: varsinainen tarina on lyhyt ja ytimekäs. Tylypahkan kätköissä lepää viisasten kivi, jonka päätymisen vääriin käsiin Harry Potter ystävineen estää. Onneksi mysteeri on niin lyhyt, sillä hauskinta on katsoa fantasiamaailmaksi muutettua sisäoppilaitosta.

Khartum (1966)

Basil Deardenin Khartum (Khartoum, 1966) tuli hankittua jo kauan sitten, mutta sen katsominen on pelottanut. Elokuva valmistui spektaakkelibuumin äärilaidalla, tilanteessa, jossa yleisö oli jo kadonnut televisioiden ääreen. Mutta erämaaspektaakkeli osoittautuu ilahduttavaksi yllätykseksi, tai ainakin se sopi raukeaan pääsiäistunnelmaan. Telvisioruudulta hiekkadyynien katsominen olisi ehkä ollut ikävystyttävää, mutta valkokankaalla Sudanin karuihin näkymiin saattoi helposti sukeltaa. Charlton Heston tuntui englantilaiskenraali Gordonin roolissa aluksi jäykältä (kuinkas muuten), mutta loppua kohti kuva laajeni. Vaikea oli sen sijaan hyväksyä Laurence Olivieria arabi-Mahdin rooliin! Virkistävää Khartumissa oli sen siekailematon historiallisuus, askeettisuus: tarinassa ei ollut yhtään ylimääräistä sivujuonta, ei romanssintynkääkään.

Spartacus (1960)

Stanley Kubrickin Spartacus (1960) alkaa kertojaäänellä, joka rinnastaa menneisyyden ja nykypäivän. Rooman imperiumi perustui orjuuteen, mutta nyt - 2000 vuotta myöhemmin - vapautta ei enää riistetä. Mitähän Yhdysvaltain musta kansanosa ajatteli tätä elokuvaa katsoessaan? Mieleenpainuvin sivurooli oli Woody Stroden tulkitsema Draba, musta gladiaattori, joka joutuu taistelemaan Spartacusta vastaan vain roomalaisten ylimysten huviksi. Hänen vapaudentahtonsa puhuttelee enemmän kuin Spartacuksen puheet: salaperäinen hymy ennen taistelua, haluttomuus teloittaa voittettua vastustajaa, yritys nousta roomalaista yleisöä vastaan, viimeiset kuolinkouristukset Crassuksen (Laurence Olivier) jalkojen juuressa. Gracchuksena esiintyy vuonna 1962 kuollut Charles Laughton, toiseksi viimeisessä elokuvaroolissaan.

Ihmemaa Oz (1939) ja Näkymätön ystävä (1988)

Päätän aloittaa elokuvapäiväkirjan, vähän samaan tapaan kuin parikymmentä vuotta sitten. Pääsiäinen on alkamassa, ja aikaa elokuvillekin ehkä liikenee. Onni on influenssassa, ja me muutkin kiikumme sairauden rajamailla. Ehkä tilannetta voi paeta elokuvien maailmaan, joten Victor Flemingin Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz, 1939) ja Hayao Miyazakin Näkymätön ystävä (Tonari no Totoro, 1988) ovat loogiset vaihtoehdot. Muistikuvissani Ihmemaa Oz on kvartetin iloista kulkua halki metsän, mutta loppuosa onkin paljon pidempi. Näkymätön ystävä taas on yhtä hieno kuin ensimmäisellä kerralla katsottuna!