Nykyaika (Modern Times, 1936)

Charles Chaplinin Nykyaika (Modern Times) on elokuvahistorian suuria klassikoita, ja sen kuvat modernisaatiosta ovat nousseet melkein ikoniseen asemaan, vaikka toki ihmistä koneiston osana oli kuvattu kirjallisuudessa ja elokuvassa jo aiemminkin. Nykyajan kuvastossa on paljon tuttua myös Fritz Langin edellisellä vuosikymmenellä valmistuneen Metropoliksen (1927) kanssa. Mutta silti Chaplinin tulkinnassa on imua ja vetovoimaa, varsinkin siinä tavassa, jolla se kuvaa pienen ihmisen melkein mielivaltaista asemaa suurten muutosten kurimuksessa. Tässä suhteessa elokuvan kuuluisa alku on kuvaava. Elokuvan päähenkilö, kulkuri, on saanut työpaikan tehtaassa, ja työelämän hermostuneisuus johtaa hänet lopulta mielisairaalaan. Sieltä vapauduttuaan päähenkilö joutuu vahingossa työelämän muutosta vastustavien mielenosoittajien keulakuvaksi ja päätyy vankilaan. 

Chaplin valmisti Nykyaikaansa useiden vuosien ajan, mutta intensiivisemmin vuodesta 1934 lähtien. Aikakausi oli monenlaisten intohimojen kyllästämä, paitsi poliittisten vastakkainasettelujen takia myös 30-luvun alun talouslaman aiheuttaman kansainvälisen hädän vuoksi. Samaan aikaan teknologia ja teollistuminen tuntui etenevän sellaisin harppauksin, että oli vaikea pysyä perässä. Tämä kosketti myös Chaplinin omaa alaa, elokuvateollisuutta, jossa oli siirrytty ääniteknologian aikakauteen. Nykyajasta piti tulla Chaplinin ensimmäinen puheäänielokuva, ja puhetta elokuvasta löytyykin. Toisaalta Chaplinin vakaumus sen suhteen vahvistui, ettei hänen luomuksensa, kulkuri, koskaan siirtyisi puhe-elokuvan aikaan. Varmaankin tämän takia Nykyaika jäi viimeiseksi elokuvaksi, jossa kulkurihahmo esiintyi. Vaikka kulkurin puhetta ei kuullakaan, hänen laulustaan saadaan nauttia kuuluisassa musiikkijaksossa, jossa päähenkilö laulaa keksityllä kielellä. 

Charles Chaplin oli 1930-luvun alussa niin suuri kansainvälinen tähti, että hänen teoksiaan odotettiin hartaasti. En malttanut olla katsomatta, miten Suomen lehdistö reagoi Nykyaikaan vuonna 1936. Ilta-Sanomien kriitikko Vappu Roos (nimimerkki R—s.) kiinnitti huomiota yleisöön: »Kolmen elokuvateatterin katsomot nyyhkyttävät ja nauravat tällä viikolla Charlie Chaplinin Nykyaikaa esitettäessä. Allekirjoittanut joutui eilen klo viiden näytäntöön, jolloin katsomon valtaosana olivat Chaplinin 'trikeille' täyttä kurkkua nauravat pikkupojat. Pikkupojat nauravat ja aikuiset nauravat, mutta joutuvat samalla ajattelemaan. Ei ole vaikeaa erottaa Chaplinin nyyhkivää ivaa, traagillisuudessaan väliin suorastaan veristä ironiaa, mikä kätkeytyy kaikkeen tuohon riemulliseen hullutteluun.» 

Kriitikko Vappu Roos jatkaa kommentoimalla kiinnostavasti, miten Chaplinin kulttuurinen arvostus oli muuttunut: »Chaplin on merkillinen ilmiö nykyajassa. Vielä jokin vuosi sitten oli tavallista, että nykyajan materialismia ja latteaa koneellisuutta arvostelevat kulttuurikriitikot mainitsivat Chaplinin kaiken nykyaikaisen latteuden kouluesimerkkinä. Kuvaavaa on, että nyt sen sijaan saattaa kuulla yliopiston professorin, kirjailijan, näyttelijän suusta, että Chaplin on suurin tai ainoa valkokankaan todellinen taiteilija. Chaplin on omalaatuinen, rahamiehistä riippumaton filmin itsevaltias, omia teitään kulkeva, jäljittelemätön, mutta samalla yleispätevä. Kuvaavaa muuten on, että elokuvan suurin nimi esittää alemmuudentunteista kärsivää, arkaa ja kompastelevaa miestä. Chaplin on ollut aina maailmanmurjoma, yksinäinen kulkuri, mutta juuri siksi hänellä on oma viisas elämänfilosofiansa, joka tuntee myötätuntoa heikkoja ja sorrettuja kohtaan ja saa lämpimän huumorin helmeilemään karun groteskin ulkokuoren alta.»

Useimmiten Nykyajasta muistetaan alkujakso, joka kuvaa työelämän mekanisoitumista. Tähän kiinnitti huomiota myös Ilta-Sanomien Vappu Roos ja muistelee »kaukonäkijästä ilmestyviä Henry Fordin mukaan naamioituja magnaattikasvoja, 'lounastamiskonetta' ja jättiläismäistä kellonkoneistoa muistuttavia rattaita, jotka nielevät ihmisen». Mutta elokuvassa on paljon muutakin modernin elämän pohdiskelua. Kulkuri tutustuu villiin tyttöön (Paulette Goddard), jonka kanssa hän haaveilee yhteisestä perhe-elämästä. Lähiöelämän utooppinen kuva näytetään katsojalle: isäntä poimii hedelmän suoraan ikkunastaan ja lehmä kulkee oven editse ruiskuttamassa maitoa suoraan kannuun. Vastakuvana on ankea hylätty hökkeli, jossa pariskunta lopulta viettää ensimmäistä yhteiseloaan. Nykyaika on lopulta episodimainen, mutta siinä on selvä kärki tai suunta. Rakastavaiset saavat töitä ravintolasta ja yhteinen elämä näyttää hetken mahdolliselta, kunnes viranomaiset saapuvat paikalle. Viimeisissä kuvissa pariskunta jatkaa matkaansa maantietä pitkin, mutta heille ei selvästikään ole paikkaa siinä modernissa maailmassa, joka on syntynyt.

Batman: Yön ritari

Frank Millerin käsikirjoittama ja piirtämä ja Lynn Varleyn värittämä neliosainen Batman: Yön ritari (Batman: The Dark Knight Returns, 1986) oli ilmestyessään käänteentekevä supersankarisarjakuva. Se toi tummia sävyjä Bob Kanen aloittamaan Batman-perinteeseen ja viime kädessä koko supersankariuden kulttuuriin. Samalla Millerin luomus oli uutta luova tarinankuljetukseltaan ja piirrostyyliltään. Luin nyt heinäkuun viime päivinä DC Comicsin vuonna 2015 julkaiseman integraalin. Edellisen kerran olen lukenut tarinan silloin, kun se ilmestyi Batman-sarjakuvalehden neljänä numerona vuonna 1987. Nuo lehdet ovat yhä tallessa, vaikkakaan en nyt päässyt versioita tarkemmin vertailemaan. Joka tapauksessa huomaan, että vuonna 1987 minun oli helppo seurata tarinan kulkua, mutta ehkä olen niin 2000-luvun mainstream-tarinankerronnan kontaminoima, että tällä kertaa piti turvautua välillä wikipedian juoniselostukseen, että ymmärsin kaikki käänteet. En ollenkaan muista, että olisin näin kokenut 80-luvulla. Millerin käsikirjoitus pirstoutuu ja limittyy todella huikeasti. Erityisesti median jatkuvat interventiot tarinaan jäävät mieleen. Gotham Cityssä eletään television ja julkkiskulttuurin syövereissä, eikä mikään yhteiskunnan ilmiö vältä median tuottamia vastakkainasetteluja.

Yön ritaria lukiessa tuntuu, että se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Gotham Cityn media lietsoo populismia, ja mitä erilaisimmat käsitykset näyttävät risteilevän julkisuudessa. Sarjakuvan alussa Batman palaa pitkän poissaolon jälkeen taistelemaan rikollisuutta vastaan ja kamppailee väkivaltaisen elämän tuottamia traumoja vastaan. Rikollisuus ja korruptio rehottavat, ja Batmanin on selvästikin vaikea taistella yhteiskunnan rakenteellista väkivaltaa vastaan. Julkisuudessa kyseenalaistetaan koko sankarin olemassaolo. Julkkispsykologi esittää, että yhteiskunnan välivaltaisuus on päinvastoin nimenomaan Batmanin syytä, sillä turvautuessaan väkivaltaan hän inspiroi nuorempaa polvea. Millerin visiossa on melkein profeetallisuutta jaksossa, jossa lentokone törmää Gotham Cityn kaksoistorniin. Samalla toki sarjakuva on oman aikansa tuote, kuten kaikki kulttuurintuotteet. Se syntyi Ronald Reaganin presidenttikaudella, kylmän sodan maailmassa. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain jännite on kiristynyt, ja Neuvostoliitto hairahtuu käyttämään ydinasetta, mutta Teräsmies ilmaantuu estämään aikeet ja ohjaa ohjuksen erämaahan. Tilanne on kiinnostava, ja Miller tuo mukaan myös ympäristöllisen näkökulman kertoessaan, ettei erämaakaan ole vailla elämää. Teräsmies toteaa: ”Minun planeettaani ei voi koskea tuhoamatta jotakin arvokasta.”

Suruttomat sotapojat (Pack Up Your Troubles, 1932)

Stan Laurel ja Oliver Hardy kuuluivat koomikoihin, joiden huumori siirtyi sujuvasti mykkäkaudesta äänielokuvan aikaan, ja he osasivat hyödyntää myös uutta elokuvateknologiaa, kuten äänivaiheen varhaiset lyhytelokuvat kertovat. Pitkät näytelmäelokuvat olivat kuitenkin tulleet jäädäkseen jo 1910-luvulta lähtien, ja moni koomikko, kuten Charles Chaplin, Harold Lloyd ja Buster Keaton olivat toteuttaneet erinomaisia pitkiä komediaelokuvia jo 1920-luvulla. Laurelin ja Hardyn feature film -tuotanto alkoi kuitenkin vasta elokuvalla Mohikaanimonnit motissa (Pardon Us, 1931). Seuraava oli Suruttomat sotapojat (Pack Up Your Troubles, 1932), joka palasi teemaltaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin. Edellisen vuosikymmenen anarkistisiin lyhytelokuviin verrattuna pitkät elokuvat olivat konventionaalisempia, ja usein niissä oli mukana myös sentimentaalinen pää- tai sivujuoni.

Alkuperäisnimi Pack Up Your Troubles viittaa ensimmäisen maailmansodan keskellä syntyneeseen marssisävelmään, jonka epäilemättä aikalaiset vielä muistivat. Mutta muutoin itse sota jää hyvin pienelle käsittelylle. Alussa Stan ja Ollie yrittävät kaikin keinoin välttää värväytymistä, mutta päätyvät lopulta rintamalle. He tutustuvat Eddieen (Don Dillaway), joka menehtyy, ja Eddien tytär (Jacquie Lyn) jää orvoksi. Sodan jälkeen kaverukset ottavat tehtäväkseen löytää Eddien vanhemmat, jotta nämä pystyisivät ottamaan orvon huollettavakseen. Tehtävä ei ole helppo, sillä Smith-nimisiä kansalaisia riittää... Pääosa elokuvasta kuvaa juuri tätä epätoivoista etsimistä. Huumori on paikoin hyvinkin fyysistä, haulikolla ammutaan takapuoleen ja pesäpallomailalla kalautetaan päähän, mutta mukana on myös hienopiirteisempää huumoria. Mieleen jää erityisesti iltasatukohtaus, jossa Eddien tytär kertoo Stanille sadun Kultakutrista ja kolmesta karhusta. 

Asterix ja Kleopatra (Astérix et Cléopâtre, 1968)

Asterix ja Kleopatra (Astérix et Cléopâtre, 1968) oli järjestyksessä toinen Asterix-albumeihin perustuva piirroselokuva. Edellisenä vuonna valmistunut Asterix gallialainen (Astérix le Gaulois) oli valmistunut ilman Albert Uderzon ja René Goscinnyn myötävaikutusta, mutta nyt tekijäkaksikko halusi olla vahvasti mukana, ja sen kyllä huomaa. Goscinny esiintyi myös elokuvan kreditoimattomana kertojana. Minulla elokuvaan liittyy nostalgisia muistoja, sillä näin sen 1970-luvulla Fennia-laivan elokuvateatterissa matkalla Turusta Tukholmaan. Teatteri oli muistaakseni laivan keulassa, ja esityksen on täytynyt olla 16-milliseltä filmiltä. Asterix ja Kleopatra oli tuotu Suomeen elokuvateatterilevitykseen elokuussa 1970. Asterix gallialainen nähtiin vasta tämän jälkeen vuonna 1973.

Asterix ja Kleopatra on viihdyttävä animaatioelokuva, varsinkin ranskankielinen alkuperäisversio. Mieleen on jäänyt varsinkin Kleopatran ruokien koemaistaja, joka arsenikkikakkua maistettuaan kierii lattialla ja voihkii: Oula, oula, oula, oula... Kokonaisuutena Asterix ja Kleopatra on erittäin musiikkipainotteinen, ja sitä voisi oikeastaan kutsua musiikkikomediaksi. Gérard Calvin sävellykset ovat monimuotoisia, välillä outojakin, kuten kohtauksessa, jossa merirosvopäällikkö vierii laivan portaat alas ja taustalla kuuluu lähinnä lännenelokuvista muistuttavaa pianon kilkutusta. Mieleen jäävä musiikkinumero on myös alun kylpykohtaus, jossa Kleopatran lauluun yhtyy hänen lemmikkileijonansa.  Asterix ja Kleopatra toimii parhaiten elokuvan alkupuolella, vaikkakin lopussa on myös kekseliäitä jaksoja, kuten taustaansa sulautuva vakooja, joka käy kuiskuttelemassa tietoja Julius Caesarille.

Joki tulvii (Wild River, 1960)

Olen jo kauan miettinyt, että Elia Kazanin (1909–2003) tuotantoa pitäisi katsoa uusin silmin. Kazan oli toisaalta ihailtu ja vaikutusvaltainen, mutta 1950-luvun kommunistijahdin aikana hän sai ilmiantajan maineen. Orson Welleskin taisi todeta, että Kazan oli loistava ohjaaja, mutta petturi. Kazanin vaikutusvalta näkyi siinäkin, että hän oli maineikkaan Actors Studion perustajia ja siten vaikuttamassa muun muassa metodinäyttelemisen läpimurtoon. Kazanin elokuvissa näyttelikin joukko Actors Studion taustalta ponnistaneita tähtiä, kuten Marlon Brando, Montgomery Clift ja James Dean. Kun kirjoitan tätä, huomaan, että olen viime vuosien aikana kirjoittanut blogiini vain yhdestä Kazan-elokuvasta, vuonna 1955 valmistuneesta James Deanin tähdittämästä draamasta Eedenistä itään (East of Eden), joka perustui John Steinbeckin romaaniin. 

Joki tulvii (Wild River, 1960) on Kazanin tunnetuimpia elokuvia, ja se on nähty myös televisiossa useita kertoja. Luulen, että näin itse elokuvan ensimmäistä kertaa juuri tv-esityksenä vuonna 1977. Joki tulvii alkaa dokumentaarisilla kuvilla Tennessee-joen tulvista: vesi valtaa kaiken, taloja romahtaa ja ihmisiä katoaa. Vaikuttava on tulvan uhrin puheenvuoro, jossa hän kertoo katastrofissa menehtyneistä lapsistaan. Tarina alkaa, kun Chuck Glover (Montgomery Clift) saapuu paikkakunnalle. Jokeen on rakennettu pato, ja tarkoitus on varmistaa, että kaikki veden alle jäävät tontit pystytään lunastamaan. Joen keskellä on kuitenkin saari, jossa asustaa vanhus Ella Garth (Jo Van Fleet) yhdessä lapsenlapsensa Carol Baldwinin (Lee Remick) ja tämän lasten kanssa. On vaikea uskoa, että Jo Van Fleet oli ensi-illan aikaan vain 45-vuotias. Niin vakuuttava hän on vanhuksen roolissa.

Joki tulvii on kuvaus modernisaatiosta, jota Glover edustaa, mutta samaan aikaan kasvaa ymmärrys muutoksen ristiriitaisuutta kohtaan. Ellan viimeinen matka pois saarelta on surumielinen, ja tulvaveden alle jää väistämättä menneisyys, johon ei ole paluuta. Mutta tarinassa on paljon muutakin. Glover joutuu kohtaamaan tennesseeläisen yhteisön rasistisuuden, kun Bailey (Albert Salmi) tovereineen yrittää estää Gloveria maksamasta samaa palkkaa niin mustille kuin valkoisillekin. Vaikka Glover saa elokuvan lopussa tehtävänsä suoritettua, maailma jää monin tavoin keskeneräiseksi, kun hän poistuu Carolin kanssa kaukaisuuteen.

Aliens – paluu (Aliens, 1986)

Aliens – paluu (Aliens, 1986) oli valmistuessaan itsenäinen jatko-osa Ridley Scottin vuonna 1979 ohjaamalle tieteiskauhuelokuvalle Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979). Vielä ei ollut näköpiirissä, että alien-teema muodostaisi 2000-luvulle ulottuvan elokuvasarjan tai tuoteperheen, mutta Cameronin tulkinnassa se on jo selvästi idullaan. Kun näin Aliens – paluu -elokuvan 80-luvulla teatterissa, tätä tulevaisuutta oli vaikea nähdä, enkä sitä kyllä erityisesti toivonutkaan, sillä Cameronin elokuva näytti liian täyteen pakatulta rymistelyltä siihen yksinkertaisuuteen nähden, joka oli tehnyt Ridley Scottin elokuvasta niin erityisen. Tiettävästi Cameron oli pestattu käsikirjoittajaksi jo vuonna 1983, ja hän pääsi sittemmin myös ohjaamaan teoksensa. Ilmeisesti tuotantoprosessi oli hyvin haasteellinen, ja Cameron oli jatkuvissa hankauksissa Pinewood-studioiden henkilökunnan kanssa.

Aliens – paluu esittää tulevaisuuden huomattavasti militaristisempana kuin Alien. Nyt vieraalle planeetalle lähetetään nimenomaan taisteluyksikkö, jonka mukaan Ripley (Sigourney Weaver) lähtee pitkän taivuttelun jälkeen. Liekinheittimet loimuavat, kun hirviö multiploituu ja vaanii pian niin ylhäällä kuin alhaallakin. Ehkä militaristinen ote viestii myös Cameronin taustaa Rambon käsikirjoittajana. Cameron käsikirjoitti George Cosmatosin ohjaaman Rambo – taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II)  yhdessä Sylvester Stallonen kanssa. Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuukin, Aliens – paluu käsittelee äitiyttä. Ripley löytää pienen tytön Newtin (Carrie Henn) ja tulee elokuvan aikana tämän suojelijaksi. Samaan aikaan alienien kuningatar joutuu puolustamaan pienokaisiaan ihmisten tuhovoimaa vastaan.

Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979)

Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) oli Ridley Scottin läpimurtoelokuva. Se taisi olla myös ensimmäinen Scott-elokuva, jonka näin. Esikoispitkän Kaksintaistelijat (The Duellists, 1977) sain nähdä vasta tämän jälkeen VHS-nauhalta. Valkokankaalla Alien teki vaikutuksen jo visualisoinnillaan. Mieleen ovat jääneet alkuosan näkymät vieraalta planeetalta ja ennen kaikkea Moebiuksen suunnittelemat tuntemattoman avaruusaluksen interiöörit. Elokuvateatterissa Alienin klaustrofobinen tunnelma pääsi myös oikeuksiinsa. Oma lukunsa on H. R. Gigerin suunnittelema hirviö, joka elokuvassa hahmottuu vähä vähältä. Tiettävästi Scott oli kiinnostunut nimenomaan Gigerin pari vuotta aiemmin valmistuneista Necronom-teoksista, joiden pohjalta hirviö luotiin.

Dan O'Bannonin ja Ronald Shusettin käsikirjoitus valmistui jo ennen Tähtien sotaa, mutta scifi-aihe ei herättänyt studioiden kiinnostusta. Ilmapiiri kuitenkin muuttui, ja loppu on historiaa. Jos Lucasin ja Spielbergin avaruusfantasiaa väritti optimismi, Alien muistuttaa enemmän 1950-luvun tieteiselokuvia, joissa avaruuden vihamieliset tunkeutujat aiheuttavat harmia. Alien osoittautui kestosuosikiksi, joka sai useita jatko-osia tulevina vuosikymmeninä. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa päähenkilö oli mies, mutta elokuvassa päähenkilö Ripley (Sigourney Weaver) nuori nainen, jonka selviytymistarinasta on kyse. Hirviön voi tulkita miehisen hegemonian ruumiillistumana. Androidi Ashin (Ian Holm) toiminnan seurauksena hirviö pääsee alukselle, ja konkreettisesti Kane (John Hurt) synnyttää hirviön dramaattisessa pöytäkohtauksessa, joka ensi kerralla katsoessa järkytti erityisesti. Lopussa Ripley on kahden hirviön kanssa ja lopulta voittaa kamppailunsa.

Rakas lurjus (1955)

Heinäkuun 6. päivänä tuli kuluneeksi 78 Mika Waltarin näytelmän Rakas lurjus kantaesityksestä. Waltari kirjoitti sujuvasanaisen komediansa Ansa Ikoselle, Edvin Laineelle ja Joel Rinteelle kesäkiertuetta varten, ja teos esitettiin ensi kerran Somerolla 1947. Tärkeänä mitoituksena oli Rinteen henkilöauto, johon mahtui vain kolme henkeä. Siksi rooleja ei voinut olla enempää. Elokuvaversio valmistui vuonna 1955, ja alkuperäinen kolmikko nähdään parhaassa loistossaan. Elokuvaa katsoessa voi kuvitella, miten loistavasti Ikosen, Laineen ja Rinteen muodostama trio on näyttämöllä toiminut. Sanomalehdistössäkin vastaanotto oli innostunutta. Turun Sanomat kirjoitti 8. heinäkuuta 1947: 

”Waltari eilenkin piti katsomoa melkein repliikki repliikiltä ilon vallassa. Tämän farssikomediansa hän on kai tehnyt eräänlaisena välityönä, mutta ei suinkaan huolimattomasti, vaan jaksaen kevyellä tavalla ylläpitää täysin mielenkiintoa koko illan. Aihe ei ole uusi: kahden naisvihaajan käännyttäminen, mutta sen käsittely on koko ajan tuoretta ja kekseliästä. Repliikit satelevat ilon rakeilla, yleisö on tyytyväinen, ja päämäärä on saavutettu.” 

Toivo Särkän ohjaama elokuvatulkinta syntyi kymmenessä päivässä. Sen kuvaaminen sujui joutuisasti, kun näyttelijät osasivat osansa perinpohjaisesti. Elokuvaa varten Waltari kirjoitti muutaman lisäkohtauksen, mikä avarsi tarinan tapahtumapaikkoja sekä huoneenvuokralautakunnan toimistoon että kouluun, jossa Kaino Itkonen (Ansa Ikonen) on harjoittelijana. Waltarin teksti on, kuten Turun Sanomien kriitikkokin totesi, kahden paatuneen naisvihaajan käännytystarina, mutta samalla Waltari tuli käsitelleeksi stereotypioita ja sukupuolisuuden rajoja tavalla, joka on studiokauden näytelmäelokuvassa todella poikkeuksellista. Edvin Laineen roolisuoritus arkistonhoitaja Siimeksenä on erityisen loistelias.