Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980)

Muistan vieläkin tilanteen, kun näin ensi kertaa valkokankaalta Martin Scorsesen elokuvan Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980). Silloin jo alkutekstien aikana kuvat ja musiikki vetivät mukaansa: kehä, jonka vasemmassa laidassa nyrkkeilijä harjoittelee yksikseen, mustavalkoinen kuva, jossa on paljon harmaan sävyjä, ja taustalla soi Pietro Mascagnin välisoitto oopperasta Cavalleria rusticana. Myöhemmin elokuvassa kuullaan myös harvinaisempaa Mascagni-musiikkia, Guglielmo Ratcliff -oopperan säveliä. Alkutekstien aikana oli vielä vaikea kuvitella, miten raadolliseksi Kuin raivo härkä lopulta äityy. Elokuva tuntuu tietoisesti satuttavan myös katsojaa. Ensi-illan aikaan elokuvan ruumiillisuus tuotiin esiin myös pääosan esittäjän Robert de Niron roolisuorituksen takia. De Niro lihotti itseään kohtauksiin, joissa hän esitti ikääntynyttä Jake LaMottaa. Samassa teoksessa näyttelijä nähdään hämmästyttävän erilaisissa hahmoissa.

Kuin raivo härkä on luonteeltaan biopic-elokuva, sillä se kertoo yhdysvaltalaisen nyrkkeilijän ja keskisarjan maailmanmestarin Jake LaMottan elämästä. Pääosa elokuvasta kuvaa LaMottan uran alkuvaihetta ja nousua huipulle 1940- ja 1950-luvuilla. Nyrkkeilyuransa jälkeen LaMotta työskenteli standup-koomikkona: tästä tilanteesta elokuva alkaa, ja siihen se myös päättyy. Kuin raivo härkä saa tragedian piirteitä, kun päähenkilö etenee kohti väistämätöntä tuhoa ja on sokea näkemään muiden ihmisten näkökulmaa. Elokuva päättyy Raamatun tekstiin, Johanneksen evankeliumin kohtaan 9:24-26. LaMotta on juuri noiden säkeiden kuvaama sokea mies. Urheilullisen menestyksen vastakuvana on lisääntyvä, patologinen mustasukkaisuus, joka johtaa katastrofiin. Suhde veljeen, Joeyyn (Joe Pesci) katkeaa, ja puoliso Vickie (Cathy Moriarty) lähtee omille teilleen. Lopulta Jake on poliisin sellissä, lyö rystysiä tiiliseinään ja parahtaa, ettei ole eläin.

Kuin raivo härkä on monella tavalla häiritsevä elokuva, ja ehkä juuri siinä on sen vaikuttavuus. Elokuvan päähenkilö on vahvuudestaan huolimatta heikko, hauras ja puutteellinen. Hän ei ole kovin älykäskään, mihin viittaa kohtaus, jossa hän murskaa MM-tittelivyönsä myydäkseen sen jalokivet, vaikka alkuperäinen vyö olisi arvokkaampi. Jake elää patriarkaalisessa maailmassa: alkuhuuman jälkeen Vickiellä on paikka vain keittiössä hellan ääressä. Miehet viettävät vapaa-aikaa yhdessä, kaduilla ja baareissa, joissa syntyy tuon tuostakin nahinaa ja nyrkit heiluvat. Väkivalta ei ole läsnä vain nyrkkeilykehässä vaan kaikkialla. Nyrkkeilyjaksot ovat mykistäviä ja leikkaaja Thelma Schoonmakerin upeita taidonnäytteitä. Robert de Niron lisäksi näyttelijäsuorituksista täytyy nostaa esiin Joe Pesci, joka oli tiettävästi työskennellyt tarjoilijana italialaisessa ravintolassa neljä vuotta, kun näyttelijäntöitä oli ollut niin vähän. Scorsesen elokuvassa hän sai elämänsä tilaisuuden.

Kaikki presidentin miehet (All the President's Men, 1976)

Robert Redfordin menehtyminen sai katsomaan useammankin Redford-elokuvan, vaikka en niistä tänne blogiin tällä kertaa kirjoitakaan. Katsoimme Korppikotkan kolme päivää (Three Days of the Condor, 1975), joka on loistava mutta josta kirjoitin tänne jo vuosia sitten. Mutta jostakin syytä Kaikki presidentin miehet (All the President's Men, 1976) on jäänyt blogitekstiä vaille. Näin elokuvan 80-luvulla, mutta nyt huomaan, että en ole sitä paneutuneesti pitkään aikaan katsonut. Kaikki presidentin miehet vaatii keskittymistä, sillä sen verran mutkikas on se tapahtumavyyhti, jota elokuva purkaa. Ainakin tuntuu, että tarinan hahmottaminen oli helpompaa silloin, kun Watergate-skandaali oli tuoreessa muistissa. Kaikki presidentin miehet perustuu Washington Postin toimittajien ei-fiktiiviseen teokseen, jossa he kertoivat, miten Nixonin hallinnon kähminnät vähitellen paljastuivat. Prosessi oli niin mutkikas, ettei se itse asiassa edes mahdu elokuvaan vaan viimeisen kymmenen minuutin aikana ohjaaja Alan J. Pakula tiivistää  vyöryn, joka lopulta koitui Nixonin kohtaloksi.

Kaikki presidentin miehet seuraa Bob Woodwardin (Robert Redford) ja Carl Bernsteinin (Dustin Hoffman) tutkivaa journalismia. Kaikki lähtee liikkeelle kesäkuussa 1972 demokraattien toimistoon tehdystä murtovarkaudesta, jossa jää kiinni outo ryhmä, mukana muun muassa entinen CIA-agentti. Tietoa löytyy vähitellen, mutta asiat eivät loksahda kohdalleen. Apua tarjoaa Syväkurkuksi nimetty informantti, jonka henkilöllisyys tosiasiassa selvisi vasta 2000-luvulla. Kaikki presidentin miehet on lopulta hämmästyttävä siinä mielessä, että sen kohtaukset ovat elokuvallisesti haasteellisia. Woodward ja Bernstein puhuvat puhelimessa suuren osan ajasta ja kirjoittavat merkintöjä muistilehtiöihinsä. Toki he jalkautuvat myös etsimään tietoa, mutta visuaalista ilmettä hallitsee Washington Postin toimitus. Ja tietysti parkkitalo, jossa Woodward käy tapaamassa Syväkurkkua. Juuri nyt Kaikki presidentin miehet tuntuu erityisen ajankohtaiselta ja muistuttaa siitä, miten kulissien takaisella poliittisella vaikuttamisella ja instituutioiden horjuttamisella on pitkä historia.

Lainehtiva tasanko (The Sea of Grass, 1947)

Elia Kazanin ohjaama Lainehtiva tasanko (The Sea of Grass, 1947) perustui Conrad Richterin kymmenen vuotta aiemmin julkaisemaan romaaniin. Omaelämäkerrassaan Kazan kuvasi, miten innostunut hän oli mahdollisuudesta päästä ohjaamaan elokuva, joka sijoittui suurille tasangoille, avaraan preeriamaisemaan. Ensimmäinen projektin pettymys oli, kun Kazan ymmärsi, ettei teosta kuvattaisi alkuperäisessä ympäristössä vaan tuottajan ajatus oli toteuttaa kaikki tasankojaksot taustaprojektiolla, jossa käytettäisiin olemassa olevaa filmimateriaalia. Kazan oli pettynyt MGM:n ratkaisuun, ja elokuvan katsottuani voin hyvin ymmärtää tämän, varsinkin kun Richterin romaanissa ja sen pohjalta tehdyssä käsikirjoituksessa luonnon voima on kaiken lähtökohta. Väistämättä lopputuloksesta syntyy vieraantunut vaikutelma, ja on vaikea ottaa todesta päähenkilö Jim Brewtonin (Spencer Tracy) omistautumista suurten tasankojen äärettömyydelle. Lainehtivassa tasangossa luonto tuntuu kahlitulta ja hyväksikäytetyltä.

Lainehtiva tasanko on western-miljööseen sijoittuva melodraama. Ainakin minut yllätti sen tarina-ajan pituus, sillä elokuva ei seuraa vain päähenkilöiden Brewtonin ja hänen puolisonsa Lutie Cameronin (Katherine Hepburn) suhdetta vaan myös, miten epäonninen avioliitto heijastuu seuraavaan polveen, pariskunnan lapsiin. Elokuvan alkutilanne ennakoi konfliktia kaupungin ja maaseudun, St. Louisin ja syrjäisen Salt Forkin välillä. Missourilainen Lutie on menossa naimisiin Uudessa Meksikossa asuvan Brewtonin kanssa, eikä Brewtonilla ole aikeitakaan lähteä kotikonnuiltaan. Oletus on, että Lutie tulee osaksi sitä elämää, jota karjatilaansa yksinvaltiaasti hoitava Brewton elää. 

Lainehtiva tasanko lukeutuu niihin Villin Lännen fantasioihin, joiden ytimessä on karjankasvattajien ja maanviljelijöiden vastakkainasettelu. Spencer Tracyn tulkitsema Brewton on arkkikonservatiivi ja pitää tasankojen niittyjä nimenomaan Luojan karjankasvattajille varaamana alueena. Toisaalta Brewtonin näkemys on kiinnostava siinä, miten hän muistaa myös sen, miten alkuperäiset amerikkalaiset on työnnetty pois vanhoilta alueiltaan. Brewtonille laajat tasangot ovat samalla mystisen, melkein panteistisen kokemuksen kohde. Brewton rakentaa patriarkaattiaan, johon Lutie ei lopulta sovi. Pari eroaa, ja Brewton ottaa molemmat lapset hoitaakseen. Elokuva seuraa lasten aikuistumista ja erityisesti Brock-pojan (Robert Walker) karua kohtaloa. Lopulta Brewtonin yksinvallan, näin tulkitsen, täytyy murentua. Sovinnollisessa lopetuksessa pariskunta palaa yhteen, mutta jääräpäisyyden hinta on ollut kova.

Päällystakki (Il cappotto, 1952)

Italialaisen ohjaajan Alberto Lattuadan neorealistissävytteinen Päällystakki (Il cappotto, 1952) on jäänyt mieleeni, sillä se esitettiin televisiossa vuonna 1978. Olin silloin lukioikäinen, ja muistan vieläkin, miten riipaiseva oli hetki, jossa varas vie onnettoman päähenkilön päällystakin, hänen kalleimman aarteensa. Kohtaus öisellä sillalla on painunut muistiin, öinen viima, joka heittelee lunta kulkijoiden ylle, takaa-ajaja, joka lähestyy lähestymistään, ja ohi ajavan yövartijan välinpitämättömyys. Apua ei ketään tunnu tarjoavan köyhälle, jonka hädälle pikemminkin nauretaan. Nyt kun katsoin elokuvan pitkän tauon jälkeen, huomaan, että moni yksityiskohta on unohtunut, ja myös se musta huumori, jota elokuvassa on.

Päällystakki perustuu Nikolai Gogolin vuonna 1842 julkaisemaan tarinaan, mutta Lattuada on siirtänyt venäläisen byrokratian ja yhteiskunnan hierarkkisuuden onnistuneesti 1900-luvun Italiaan. Elokuvassa ei tarkkaan kerrota, mihin vuoteen tapahtumat sijoittuvat, mutta usein tapahtuma-ajaksi on tulkittu 1930-luku. Päällystakki kuvattiin talvisessa Paviassa, jonka maisemat näyttävät ankeilta. Päähenkilö Carmine De Carmine (Renato Rascel) on kaupungin virastossa työskentelevä kirjuri, joka passitetaan elokuvan alussa kirjaamaan pormestarin vierailua arkeologisilla kaivauksilla. Samassa yhteydessä kaupungin isät fantasioivat suuria rakennussuunnitelmia näkemättä sitä köyhyyttä, jonka keskellä paikalliset, kuten juuri kirjuri De Carmine, elävät.

Lattuada kuvaa tarkkanäköisesti kaupungin virkahierarkiaa ja vallankäyttöä. De Carminen lähiesimies kärsii Napoleon-kompleksista ja simputtaa häikäilemättömästi alaisiaan. De Carminen elämän käännekohdaksi osoittautuu uuden päällystakin teettäminen. Kun räätälin upea luomus valmistuu, De Carmine on kuin uusi ihminen. Samalla hänen ihmisyytensä riistetään, kun uusi vaate äkkiä varastetaan. De Carminen kohtalo on traaginen, ja hän kylmettyy hengiltä. Vielä kuoleman takaa hän tulee vaikuttamaan aikalaistensa elämään. Kun pormestari pitää puhettaan, De Carminen ruumisvaunut tulevat vaientamaan tilaisuuden. Elokuva taittuu fantasiaksi loppukohtauksessa, jossa kirjurin rauhaton sielu jää vaeltamaan Pavian kaduille.

Il commissario (1962)

Luigi Comencini (1916–2007) oli sujuva elokuvantekijä, joka pitkän uransa aikana ohjasi monenlaisia lajityyppejä, komediasta jännityselokuvaan, ja joka kuvasi erityisen herkästi lasten näkökulmaa. Lapset ja nuoret ovat hienokseltaan mukana myös vuonna 1962 valmistuneessa komediassa Il commissario (1962), jonka alussa kuvataan poikien leikkejä, kunnes he yhtäkkiä löytävät professori Di Pietron ruumiin. Jo tätä ennen katsoja on tutustunut apulaiskomisario Dante Lombardozziin (Alberto Sordi), joka elokuvan alussa seuraa nuorta naista, kunnes selviää, että hän ei suinkaan ole jäljittämässä rikollista vaan hurmaamassa itselleen tyttöystävää. Tämän jälkeen elokuva limittää toisiinsa Lombardozzin yli-innokkaan poliisityön ja epäonniset yritykset tutustua Marisa Santarellin (Franca Tamantini) perheeseen.

Alberto Sordi ruumiillistaa erinomaisesti Dante Lombardozzin hahmon, hänen hienovaraisen pyrkyryytensä, joka ennen pitkää kantaa hedelmää. Lombardozzi saa ylennyksen Di Pietron murhan selvitystyön ansiosta, mutta lopulta ilmenee, että tuomio on kyseenalainen. Oikeuden edessä syytetty Armando Provetti (Alfredo Leggi) pyörtää tunnustuksensa. Hän väittää Lombardozzin kiristäneen tunnustuksen, mikä ei pidä paikkaansa, mutta Lombardozzi myöntyy, koska tietää olleensa väärässä. Samalla hän tulee sinetöineeksi poliisin uransa, joka ei voi jatkua. No, tarina ei lopu aivan vielä tähän... ja nautin siitä, että juoni ei kulje totuttuja polkuja pitkin. Tarinan ennakoimattomuus on lopulta parasta.