Lainvartija (Lawman, 1971)

Vuoden 2022 viimeiseksi elokuvaksi jää Michael Winnerin ohjaama Lainvartija (Lawman, 1971). Se on saanut odottaa jo pitkän aikaa katsomista, mutta vasta nyt tuli sopiva hetki. Lainvartijaan liittyy siinä mielessä nostalginen muistikuva, että näin sen ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä, muistaakseni vuonna 1985 elokuvateatteri Dominon kankaalta. Suomalaistaustainen Hollywood-näyttelijä Albert Salmi oli vierailulla Turussa. Haastattelu- ja keskustelutuokion lisäksi nähtiin elokuva, jonka hän oli itse valinnut esitettäväksi. En muista, että Salmi olisi valintaansa perustellut. Hän puhui vähän suomeakin, pohjanmaan murteella. Winnerin elokuvassa Albert Salmen roolisuoritus päättyy jo puolen tunnin kohdalla, kun hänen esittämänsä Harv saa surmansa lainvartija Maddoxin (Burt Lancaster) luodista.

Lontoolaissyntyinen Michael Winner (1935–2013) tuli tunnetuksi toimintaelokuvistaan ja trillereistään ja teki yhteistyötä muun muassa Oliver Reedin ja Charles Bronsonin kanssa. Lainvartijaan hän on saanut aikamoisen tähtikaartin. Burt Lancasterin ja Albert Salmen lisäksi kankaalla nähdään Robert Ryan, Robert Duvall, Lee J. Cobb ja J. D. Cannon. Tarina on itsessään yksinkertainen: elokuva alkaa väkivaltaisella riehunnalla, jonka seurauksena ikääntynyt sivullinen saa surmansa. Kaupungin sheriffi Jared Maddox lähtee etsimään syyllisiä – ja heitähän on monta!

Lainvartija on moderni western, jonka lähikuvissa aistii Sergio Leonen vaikutuksen. Winner tosin käyttää paljon nopeita zoomauksia, joiden merkitystä en oikein ymmärrä. Paljon ytimekkäämpään ja tehokkaampaan kerrontaan olisi päässyt leikkauksella. Winner kertoi muistelmissaan, että Lainvartijaa tehtiin samaan aikaan kun Howard Hawks oli toteuttamassa viimeistä lännenelokuvaansa Rio Lobo. Kuvausryhmät kohtasivat kaupungin keskustassa western-henkisesti, tosin ilman aseita. Michael Winnerin Lainvartija on lopulta synkkä ja lohduton elokuva. Maddox suorittaa tehtäväänsä täysin vailla pysähdystä moraaliseen pohdintaan. Viimeinen kohtaus on häikäilemättömyydessään yllättävä.

Talo joen rannalla (House by the River, 1950)

Fritz Langin ura Hollywoodissa oli taitekohdassa 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Lukitun oven salaisuus (Secret Beyond the Door, 1948, suomeksi myös nimellä Salaisuus oven takana) oli epäonnistunut, ainakin box office -tuloilla ja arvioinneilla mitattuna. Seuraavan elokuvansa House by the River (1950) Lang sai toteuttaa pienempänä tuotantona, jota ei levitetty Yhdysvaltain ulkopuolelle. Suomessa se nähtiin tv-esityksenä vasta Teemalla 2010-luvun alussa nimellä Talo joen rannalla. Pohjana oli englantilaisen A. P. Herbertin vuonna 1921 julkaisema samanniminen romaani, jossa menestyksen kynnyksellä oleva runoilija surmaa palvelijattarensa ja houkuttelee ystävänsä auttamaan ruumiin kätkemisessä. Alkuperäisromaanissa joki on Thames, mutta Langin elokuvatulkinnassa tapahtumat on siirretty Yhdysvaltoihin, vaikka joki jääkin tarkemmin nimeämättä.

Fritz Langin ja käsikirjoittaja Mel Dinellin filmatisoinnissa on muitakin eroja alkuperäisromaaniin nähden. Päähenkilö on romaanikirjailija Stephen Byrne (Louis Hayward), jolla on alusta lähtien maanisia piirteitä. Rikoksen peittelyssä häntä ei auta ystävä vaan veli John Byrne (Lee Bowman), joka on kaiken lisäksi vammautunut. Suhde veljesten välillä on elokuvan keskeinen jännite, ja on väitetty, että Lang olisi välillisesti käsitellyt suhdetta omaan veljeensä. Ehkäpä Stephen Byrnen maanisuudessa onkin jotakin samaa kuin Fritz Langissa itsessään. 

Fritz Langin elokuvallinen kerronta on loisteliaimmillaan alun murhakohtauksessa. Jakso on niin hyytävä, että olisikohan elokuva mennyt Suomessa sensuurin läpi, jos sitä olisi yritetty tuoreeltaan tuoda maahan. Palvelija Emily (Dorothy Patrick) käy kylvyssä, ja Lang kuvaa pienten viitteiden kautta, miten Stephenin huomio kiinnittyy ammeen tyhjenemisen ääneen. Yhtä loisteliasta on kerronta elokuvan lopussa, kun Emily näkyy kuvajaisena verhossa, joka lopulta kietoutuu Stephenin kaulan ympärille. Hyytävää tunnelmaa tehostaa erinomaisesti George Antheilin musiikki.

Lain ulkopuolella (I Walk Alone, 1947)

Byron Haskinin ohjaama ja Hal B. Wallisin tuottama Lain ulkopuolella (I Walk Alone, 1947) on pesunkestävä film noir. Samalla se oli kahden aikakautensa tunnetuimpiin lukeutuvan näyttelijän, Burt Lancasterin ja Kirk Douglasin, ensimmäinen yhteisesiintyminen. Tunnelma on sähköinen ensimmäisistä kuvista lähtien. Frankie Madison (Burt Lancaster) vapautuu vankilasta neljäntoista vuoden jälkeen, ja häntä on vastassa vanha tuttu Dave (Wendell Corey). Haskin kertoo paljon visuaalisesti: vankilatausta ilmenee, kun aseman lattialle heijastuu ristikon varjo. Katsoja ymmärtää, mistä on kyse. Dave saattaa Frankien hotellihuoneeseen, ja vähitellen draaman lähtökohta alkaa avautua. Loistava idea on esitellä muut keskeiset roolit aikakauslehden välityksellä. Frankiellä on salkussaan lehti, jonka sivuilla näkyy sekä toinen vanha ystävä Noll Turner (Kirk Douglas) että tämän rakastajatar Kay (Lizabeth Scott).

Tarinan runko hahmottuu. Frankie ja Noll ovat rikostovereita, jotka rikastuivat kieltolain aikana. Takautuman kautta kerrotaan, miten kaverukset poliisia paetessaan päättävät jakaa omaisuutensa myöhemmin fifty-fifty. Frankie jää kiinni ja suljetaan selliin. Tämä tapahtui vuonna 1933. Tosiasiassa Frankien vankila-aikana käytiin toinen maailmansota, mutta siihen elokuva ei viittaa. Sen sijaan Noll on menestynyt bisneksissään Daven avulla, ja hänestä on tullut menestyksekkään Regent Clubin johtaja. Huikea on kohtaus, jossa Frank tulee penäämään puolikasta kaikista omistuksista. Noll toteaa, että maailma on muuttunut neljässätoista vuodessa, ja bisnes on nykyään monimutkaisempaa. Daven avustuksella Noll on kehittänyt klubin taustalle kolmen yrityksen kokonaisuuden, jota on mahdoton pilkkoa. En äkkiseltään muista mitään vastaavaa saman ajan Hollywood-elokuvasta. Frankie ihmettelee, mikä voi olla holding-yhtiö!

Kohtalokkaan melodraaman ainekset saavat odottamaan surullista päätöstä, mutta lopulta Frankie ja Kay selviytyvät ehjin nahoin. Lain ulkopuolella jää mieleen Lancasterin ja Douglasin loisteliaana kohtaamisena, jossa väkivalta väreilee pinnan alla alusta lähtien. Film noir -rooleistaan tunnettu Lizabeth Scott onnistuu myös erinomaisesti. Väistämättä tulee mieleen fiktiivisen maailman ja kameran takaisen maailman samankaltaisuus. Elokuvassa Noll pitää Kaytä rakastajattarenaan samaan aikaan, kun hän on menossa naimisiin toisen naisen kanssa. Ilmeisesti Lizabeth Scottilla oli samantapainen suhde tuottaja Hal B. Wallisiin. 

Asterix ja aarnikotka (2021)

Didier Conrad ja Jean-Yves Ferri ovat vuodesta 2013 asti jatkaneet Goscinnyn ja Uderzon perintöä ja julkaisseet jo viidennen yhteisen Asterix-albuminsa. Asterix ja aarnikotka (Astérix et le Grifon) ilmestyi vuonna 2021. Goscinnyn ja Uderzon aikana tarinat sijoittuivat joko pieneen gallialaiseen kylään, jonne roomalaiset yrittävät voimalla ja viekkaudella päästä, tai kaukomaille, Rooman ohella Egyptiin, Britanniaan, Espanjaan ja jopa Pohjois-Amerikkaan. Conrad ja Ferri hyödyntävät tuoreessa albumissa uutta ilmansuuntaa, idän Barbaricumia, tuntematonta seutua, jonka elämästä ”sivistyneessä” maailmassa kerrotaan vain sadunhohtoisia tarinoita. Albumin alussa itse Julius Caesar kiinnostuu myyttisestä aarnikotkasta ja lähettää retkikunnan tuomaan eläin Roomaan kansan ihmeteltäväksi. Silloin hän voisi toden teolla tulla ”työväen keisariksi”. No, keisarihan Caesar ei ollut, joten ilmaisu tuntuu onnahtavalta. 

Didier Conradin piirrosjälki on sinänsä vakuuttavaa ja tuo mieleen Albert Uderzon tyylin. Vaikka Conradin ja Ferrin työskentelyssä visuaalisuus on ollut käsikirjoitusta onnistuneempaa, jäin tällä kertaa pohtimaan, miksei albumissa ole enempää sellaista nokkeluutta, jota jäisi yksittäisen kuvan tai ruudun kohdalla pohtimaan. Asterix ja aarnikotka on samanaikaisesti täyteen pakattu ja jollakin tapaa tyhjä. Sarmaattien maille sijoittuva albumi on kaikesta päätellen käsikirjoitettu ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, ja voin kuvitella, mitä kaikkea tarinaan olisi voinut vielä ujuttaa. Ajankohtaisuuksia toki riittää muutoinkin: koronan aikakauteen viittaa kuva, jossa legioonalaiset etenevät ja joku huutaa: ”Turvavälit! Pitäkää turvavälit!” Eräs legioonalainen on nimeltään Feicneus, ja hän kertoo matkan edetessä kaikenlaista ”epätotuutta” – mitä se sitten roomalaisajan kontekstissa voisikaan tarkoittaa. Aarnikotkan etsintää lukiessani mietin, että ehkä se on kirjoitettu liiankin suoraviivaiseksi seikkailutarinaksi. Voisiko Ferri jatkossa luoda jännitettä hyödyntämällä useita tapahtumapaikkoja ja rinnakkaisia kehityslinjoja? Tai voisiko asetelmia vähän mutkistaa esimerkiksi takautumin, joita Goscinny aikanaan käytti.

Sanan voimalla (Stars in My Crown, 1950)

Jacques Tourneur ohjasi vuonna 1950 Joe David Brownin romaaniin perustuvan draaman Sanan voimalla (Stars in My Crown), josta tuli ehdottomasti hänen parhaita elokuviaan. Se nähtiin myös Suomessa kesällä 1952, mutta tv-ensi-iltaa elokuva ei käsittääkseni ole saanut. Katsoin pikaisesti, millaisia arvioita teos sai aikanaan sanomalehdistössä. Useimmiten Sanan voimalla nähtiin amerikkalaisena pikkukaupunki-idyllinä, joka oli samanaikaisesti tuttua ja vierasta. Myönteisimmästä päästä oli Suomen Sosialidemokraatti, joka kirjoitti: ”Kertoja kuvailee kasvatusisäänsä, amerikkalaisen pikkukaupungin pastoria ja omaa lapsuuttaan, aikaa, jolloin Ku Klux Klanin kaapuihin pukeutuneet miehet suorittivat neekerien lynkkausta ja lavantauti oli pelätty kulkutauti.” Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa puolestaan suositeltiin elokuvaa nimenomaan lapsille ja nuorille, sillä ”pikku poika oppii oivaltamaan, kuinka henkiset voimat voittavat väkivallan”. Väkivallan teemaa korostettiin elokuvan julisteessa, jossa lännenelokuvista tuttu Joel McCrea pitää aseita käsissään. Tämä on elokuvassa lopulta vain yksi kohtaus, sillä päähenkilö ei muutoin väkivaltaan turvaudu tai viittaa. Aloituskohtauksessa aseet olivat pastori Graylle (Joel McCrea) keino saada saluunan asiakkaat kuuntelemaan Jumalan sanaa...

Sanan voimalla rakentaa ensimmäisistä kuvista lähtien ajallisuuden, ajan kulumisen, tunnun. Kyse ei ole vain kertojaäänestä, henkilöstä, joka muistelee mennyttä, vaan myös kuvista, jotka esittävät pikkukaupungin, Walesburgin, muutoksen Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen. Kertojaksi paljastuu John Kenyon (Dean Stockwell), joka on vanhempiensa kuoleman jälkeen asettunut asumaan tätinsä Harrietin (Ellen Drew) ja tämän miehen, pastori Grayn kotiin. Kertoja esittelee kaupungin asukkaat, hellästi ja ymmärtävästi, sillä he ovat kadonneen maailman asukkaita. Tourneur onnistuu erinomaisesti luomaan tunnelman ja tuntuu, että jokaisessa kohtauksessa on jokin inhimillinen yksityiskohta. Esimerkiksi kohtaus, jossa nuori tohtori Harris (James Mitchell) pyytää opettajaa (Amanda Blake) retkelle, jää mieleen, sillä kellonlyönnit keskeyttävät Harrisin epävarmat sanat.

Kuten Suomen Sosialidemokraatin arvostelija totesikin, Sanan voimalla tuo tarinaan kaksi jännitettä. Toinen liittyy rasismiin, sillä paikallinen liikemies (Ed Begley) janoaa mustan vanhuksen (Juano Hernandez) tiluksia. Väkivallan uhka kulkee läpi elokuvan ja ratkeaa vasta aivan lopussa. Viimein Grayn sanat pysäyttävät lynkkausjoukot. Toinen jännite liittyy lavantautiin, ja hetkeksi vastakkain asettuvat Harrisin ruumiillistama tiede ja Grayn edustama uskonnollinen vakaus. Tämäkin ristiriita purkautuu parhain päin. Asetelmaa ei elokuvassa myöskään eskaloida, mikä olisi ollut mahdollista. Vastakkainasettelu näyttäytyy lopulta yhteyden rakentumisena. 

Kokonaisuutena Sanan voimalla on hienoimpia Jacques Tourneur'n elokuvia. Alusta lähtien on selvää, että kyse on kirjallisuusfilmatisoinnista, ja samalla teos ikään kuin vapautuu elokuvan lajityyppeihin usein liittyvistä odotuksista. Nautinto syntyy elämänkohtaloiden punoksesta ja siitä avoimuudesta, jolla tarina etenee. Ja nautintoa tuottaa myös se herkkyys, jolla elokuva on ohjattu.

Mies ilman kohtaloa (Man Without a Star, 1955)

King Vidorin Man Without a Star (1955) edustaa 1950-luvun vilkasta westerntuotantoa. En tiedä syytä, mutta elokuva sai Suomen ensi-illan vasta kaksitoista vuotta valmistumisensa jälkeen, maaliskuussa 1967. Silloin elettiin jo kovin toisenlaisessa maailmassa, ja italialainen lännenelokuva oli mullistanut koko lajityyppiä. Yhdysvaltalainen western eli silti vahvasti sekä televisiossa että elokuvateattereiden uusinnoissa. Suomessa Vidorin teos sai nimen Mies ilman kohtaloa, mikä herättää hämmennystä: tähti on muuttunut kohtaloksi. Mutta ehkäpä tämä ei muuta kovinkaan asetelmaa. Elokuvan päähenkilö Dempsey Rae (Kirk Douglas) on oikeamielinen ja toimii kuin sheriffi, vaikkei hänellä tähteä olekaan. Oikeamielisyys on myös hänen kohtalonsa, sillä hän ei voi ummistaa silmiään vääryydeltä.  

Mies ilman kohtaloa alkaa junassa, jossa Dempsey tutustuu nuoreen Jeff Jimsoniin (William Campbell). Monien 50-luvun westernien tapaan tämäkin elokuva käsittelee ajankohtaista sukupolvien välistä konfliktia. Dempsey on isähahmo, joka ottaa Jeffin siipiensä suojaan, mutta ennen pitkää he ajautuvat konfliktiin. Mies ilman kohtaloa sisältää klassisia lännenelokuvan aineksia. Dempsey tulee kaukaisuudesta ja poistuu elokuvan lopuksi. Hän törmää karjankasvattajien ja maanviljelijöiden vastakkainasetteluun, vaikkakin yllättävyys on siinä, että Dempseyn viha piikkilankaa kohtaan onkin henkilökohtaista perua. Lopulta hän asettuu viljelijöiden tueksi.

Mies ilman kohtaloa on Kirk Douglasin tähteyden juhlaa ja näytöstä. Aluksi sankarin työskentely tuntuu laimealta, mutta se väkevöityy kohtaus kohtaukselta. Lopulta Douglas mittelee voimiaan, ampuu salamannopeasti, rakastaa tulisesti ja jopa laulaa banjon säestyksellä. Hän on opettavainen isähahmo, joka luotsaa uuden sukupolven raiteilleen. En osaa sanoa, miten Mies ilman kohtaloa sijoittuu Kirk Douglas -tuntijoiden kaanoniin, mutta vakuuttava roolisuoritus Dempsey Raen hahmosta rakentuu.

Talo meren alla (La maison sous la mer, 1947)

Bulgarialaissyntyisen Henri Calefin tuotannosta olen viimeksi katsonut elokuvan Les eaux troubles (1949), jonka voisi suomentaa Sameita vesiä. Nyt pääsin katsomaan kaksi vuotta aikaisemmin valmistuneen draaman La maison sous la mer (1947), joka ei myöskään ole saanut Suomen ensi-iltaa. Nimen voisi kääntää Talo meren alla. Elokuva alkaa normandialaisessa kaivoksessa, jonka työläiset ahertavat vaiteliaasti. Ensimmäisten minuuttien aikana ei kuulla sanakaan. Vasta maan pinnalla sanainen arkku aukeaa, kun meren alla sijainneessa kaivoksessa raataneet miehet palaavat perheidensä pariin. Lucien (Guy Decomble) saapuu vaimonsa Floran (Viviane Romance) luo, ja kaikki näyttää olevan kunnossa.

Talo meren rannalla tuo mieleen 1940-luvun italialaisen neorealismin, ja elokuvassa on myös häivähdys Luchino Viscontin Ossessionen intohimoa, varsinkin sen jälkeen, kun tarinan kolmiodraama käynnistyy. Paikkakunnalle ilmaantuu mystinen Constant (Clément Duhour), joka pelastaa Floran hengen. Muukalainen johdattaa Floran merenalaiseen luolaan, ”taloon meren alla”, josta tulee heidän salainen piilopaikkansa. Flora rakastuu ja tuntuu, että hänelle avautuu hetkiseksi maailma, joka voisi olla toisenlainen, parempi kuin ankean kylän arki. Lopulta elokuvassa on kaksi merenalaista paikkaa, kaivos ja rakastavaisten piilopaikka. Kaivos on miesten välisen solidaarisuuden maailma, ja lopulta tuo solidaarisuus voittaa rakkauden.

Henri Calefin kerronta toimii hienosti, vaikka kolmiodraaman asetelma on sinänsä tutun tuntuinen. Elokuvaa katsoessa mieleen tulevat monet sodanjälkeiset ranskalaiset elokuvat ja niiden murheellinen tunnelma. Sotaa Calef ei mainitse, mutta ehkä siihen voisi viitata miesten välisen solidaarisuuden ehdottomuus. Talo meren alla on kiinnostava myös näyttelijävalinnoiltaan. Constantin roolissa nähtävä Clément Duhour oli tunnettu yleisurheilija, kuulantyönnön Ranskan mestari vuodelta 1933. Hän oli miehitysaikana perustanut Pariisiin kabareen ja esiintynyt ensimmäistä kertaa näyttelijänä. Sittemmin hän koetti siipiään myös elokuvaohjaajana ja -tuottajana. Toinen kiinnostava hahmo oli 14-vuotias Françoise Sorya Dreyfus, joka nähdään ruokalan Anouk-nimisenä tarjoilijana. Näin alkoi menestyksekäs elokuvaura, ja Françoise otti roolinimen taiteilijanimekseen. Hän tuli tunnetuksi nimellä Anouk Aimée.