Pieni suuri mies (Little Big Man, 1970)

Pitkästä aikaa tulimme katsoneeksi Arthur Pennin elokuvan Pieni suuri mies (Little Big Man, 1970), joka on uuden Hollywoodin tunnetuimpia teoksia. Se on myös revisionistinen western, joka kritisoi ja kyseenalaistaa lännenelokuvan konventioita. Toisaalta se on genrehybridi, jossa on komediallisia jaksoja ja yhteiskunnallista satiiria. Tämä tyylittely on paljolti velkaa Thomas Bergerin alkuperäisromaanille, joka ilmestyi vuonna 1964, ammensi lännenkirjallisuuden kliseistä ja yhdisti kokonaisuuteen pikareskiromaanin piirteitä. Veijarimaisuus on tarttunut myös Arthur Pennin elokuvaan, varsinkin sen alkuosaan, jossa seurataan pikavauhtia päähenkilön, Jack Crabin (Dustin Hoffman) elämänvaiheita. Cheyenne-yhteisön kasvattama Jack ehtii esiintyä viattomana adoptiolapsena, puoskarin apupoikana ja nopeakätisenä asesankarina.

Pieni suuri mies alkaa ja päättyy nykyhetkeen, jossa 121-vuotias vanhus kertoo elämäntarinaansa. Tämä rakenne tulee niin ikään alkuperäisromaanista, jossa päähenkilö on tosin vasta 111-vuotias. Jo päähenkilön ikä saa epäilemään kertojaa epäluotettavaksi, ja on selvää, että tämä asetelma antaa myös vapauksia niiden historiallisten tapahtumien suhteen, joita romaani ja elokuva kuvaavat. Ainakin minua elokuvan aloitus jaksaa naurattaa. Crabia tulee tapaamaan tutkija, joka on kiinnostunut alkuperäisten amerikkalaisten elämäntavoista, mutta Crab kertoo olevansa Little Bighornin taistelun ainoa eloonjäänyt. Tutkijaa ei sotahistoriallinen tapahtuma kiinnosta. Tästä tarina lähtee liikkeelle, ja Crabin kertomuksessa menneisyyden eri tasot todellakin kohtaavat, tavalla jota tutkija ei ole osannut ennakoida. 

Pieni suuri mies alkaa komediallisin painotuksin, mutta se vakavoituu ensimmäisen 45 minuutin jälkeen. Crab palaa uudelleen kasvattajayhteisönsä jäseneksi mutta kohtaa traagisen menetyksen, kun ratsuväki hyökkää yllättäen reservaattiin. Tuntuu, että Arthur Pennin kuvaus ammentaa ajankohtaisesta Vietnamin sodan ahdistuksesta, mutta samalla se kuvaa Yhdysvaltain historian tärkeää taitekohtaa. Kenraali Custerin roolissa Richard Mulligan rakentaa mieleenpainuvan karikatyyrin. Vaikuttava on myös vanhenevan päällikön roolissa nähtävä Chief Dan George (Geswanouth Slahoot, 1899–1981). Ja tietysti Dustin Hoffman tuntuu tässä elokuvassa poikkeuksellisen muuntautumiskykyiseltä.

Prinsessan ryöstö (The Princess Bride, 1987)

Elokuvaohjaaja Rob Reiner kuoli traagisesti joulukuussa 2025. Päätimme katsoa fantasian Prinsessan ryöstö (The Princess Bride, 1987), jonka Reiner ohjasi heti suositun nuorisokuvauksen Stand by Me – viimeinen kesä (Stand by Me, 1986) jälkeen ja jota en ole aikaisemmin nähnyt. Prinsessan ryöstö perustuu William Goldmanin romaaniin, josta kirjailija itse teki käsikirjoituksen. Elokuva alkaa lastenhuoneesta, jonne isoisä (Peter Falk) saapuu lukemaan lapsuutensa suosikkikirjaa. Pienen vastustuksen jälkeen nuori kuulija (Fred Savage) tempautuu mukaan mielikuvitukselliseen tarinaan. Prinsessan ryöstö lähtee liikkeelle epäsäätyisestä rakkaudesta, kun prinsessa Buttercup (Robin Wright) ja renki Westley (Cary Elwes) omistautuvat toisilleen. Koko elokuva on taistelua rakkauden toteutumisen puolesta. 

Prinsessan ryöstön fantasiamaailma on toden ja epätoden risteytymä. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Florinin kuningaskuntaan, mutta samalla elokuva sisältää sirpaleita siitä maailmasta, jonka tunnemme. Tarinaan limittyvät muun muassa espanjalainen miekkailija Inigo Montoya (Mandy Patinkin) ja sisilialainen roisto Vizzini (Wallace Shawn). Voimamies Fezzikin roolissa nähdään ranskalainen showpainija André the Giant (1946–1993), joka oli alansa legenda. Prinsessan ryöstössä nähdään monia muitakin tunnettuja esiintyjiä, kuten brittikomedioista tutut Mel Smith ja Peter Cook. Ihmeitä tekevän Maxin roolissa nähdään Billy Crystal, mutta niin maskeerattuna, ettei häntä tahdo tunnistaa. Prinsessan ryöstö on sujuvasti vaikkakaan ei kovin persoonallisesti ohjattu, ja samalla elokuva on muistutus fantasian keinoista ennen tietokonegrafiikan aikaa. Tarina on yhdistelmä elementtejä seikkailuelokuvan perinteistä ja mukaan on annosteltu sopivasti sketsihuumoria.

Elämä panoksena (Lucky Jordan, 1942)

Frank Tuttle ja Alan Ladd tekivät 1940-luvulla sujuvaa yhteistyötä film noir -elokuvassa Vainottu (This Gun for Hire, 1942). Tuttle oli pitkän linjan studio-ohjaaja, joka hallitsi eri lajityyppejä, mutta kokonaisuutena hänen tuotantonsa oli epätasaista. Tuttlen ja Laddin yhteistyö jatkui elokuvalla Elämä panoksena (Lucky Jordan, 1942), joka on toisinaan luokiteltu komediaksi mutta jonka mainosjuliste tuntuu korostavan film noir -otetta ja -tyyliä. Elokuva onkin genrehybridi, jossa komediallisuus katoaa alun jälkeen ja tyyli muuttuu vakavaksi rikoselokuvaksi. Elämä panoksena alkaa kohtauksella, jossa Lucky Jordan (Alan Ladd) on palkannut kaksoisolennon. Sijainen saa surmansa melkein seuraavassa otoksessa, ja vähitellen katsoja ymmärtää, että Jordan on häikäilemätön gangsteripomo, jonka päänahkaa moni janoaa. 

Elämä panoksena hämmästyttää jo pelkästään siksi, että ensimmäisen kolmen vartin aikana päähenkilö kuvataan häikäilemättömänä oman edun tavoittelijana, eikä katsoja voi olla ihmettelemättä, miten Laddin tähtikuva on kestänyt kaiken tämän. Alku on piinaava siksikin, että sota-ajan tilanteessa Jordan pyrkii kaikin tavoin välttämään osallistumista yhteisiin ponnisteluihin. Hän palkkaa itselleen jopa äitihahmon Annien (Mabel Paige) saadakseen todistuksen kyvyttömyydestään armeijaan. Alkujakso on niin pitkä, että se koettelee sietokyvyn rajoja, kunnes lopulta kaikki muuttuu: Jordan saa vihiä saksalaisesta vakoojaringistä ja tekee palveluksen isänmaalleen. Natsit ovat tällä kertaa piiloutuneet Long Islandilla sijaitsevaan puutarhaan, jonne Jordan löytää tiensä ja onnistuu hälyttämään FBI:n paikalle. Jordania tuntuu erityisesti loukkaavan se, että vihollisen johtohahmo Kesselmann (John Wengraf) vertaa natseja Yhdysvaltain gangstereihin... Kaiken kaikkiaan Elämä panoksena on kummallinen kokonaisuus, mutta siinä on myös monia mieleenpainuvia jaksoja, esimerkiksi tilanteessa, jossa Annie tarjoaa Jordanille asuinpaikan ja jossa vanhuksen yksinäisyys tulee kouriintuntuvasti esiin.

Kesselmannin roolissa nähtävä John Wengraf (Hans Wengraf, 1897–1974) oli itävaltalaissyntyinen näyttelijä. Kun saksalaiset tunkeutuivat Itävaltaan vuonna 1938, hän pakeni Iso-Britannian kautta Yhdysvaltoihin. Wengrafin kohtalona oli joutua Hollywoodissa esittämään natsirooleja, vaikka hän oli itse joutunut pakenemaan kriisin keskeltä.

Kevätsinfonia (Frühlingssinfonie, 1982)

Näin Peter Schamonin ohjaaman Kevätsinfonian (Frühlingssinfonie, 1983), kun elokuva oli ensi-iltakierroksellaan 1980-luvun alussa. Silloin en juurikaan innostunut Clara Wieckin ja Robert Schumannin suhteesta kertovasta elokuvasta, vaikkakaan en enää tarkkaan muista miksi. Ehkä pidin lopputulosta paperinmakuisena ja vähän kömpelösti etenevänä, ja Robert Schumannia esittävä Herbert Grönemeyer tuntui olevan väärässä roolissa. Schamoni on sittemmin ohjannut myös elokuvan Caspar David Friedrichistä, ja katsoin sen muutama vuosi sitten. Pidin erityisesti epookin kuvauksesta, ja nyt kun katsoin Kevätsinfoniaa uusin silmin, siinä oli samaa 1800-luvun alun henkeä. Vaikka elokuvaa on varmaankin tehty melko maltillisella budjetilla, interiöörit ja katunäkymät on huolella valmisteltu. Samoin kuvauksessa on otettu huomioon aikalaisvalaistus, ja monessa kohtauksessa kynttilöiden lämmin valo pääsee oikeuksiinsa. Historiallisiin tavoitteisiin liittyi sekin, että länsisaksalaiseen elokuvaan saatiin kuvauslupa Itä-Saksasta, ja ulkokuvauksia tehtiin niin Leipzigissa kuin Dresdenissäkin. Lopulta Kevätsinfoniasta tuli ensimmäinen länsisaksalainen näytelmäelokuva, joka pääsi teatterilevitykseen Itä-Saksassa. Jaettu Saksa näkyy myös roolivalinnoissa. Claran isän Friedrich Wieckin rooliin valittiin thüringeniläissyntyinen Rolf Hoppe, joka oli tehnyt kansainvälisen läpimurtonsa István Szabón elokuvassa Mefisto (1981). Clarana puolestaan esiintyi Nastassja Kinski ja Robertina sittemmin kokonaan rockmusiikin puolelle siirtynyt Herbert Grönemeyer.

Jo elokuvan nimi Kevätsinfonia kielii tarinan painopisteestä. Teemana on Clara Wieckin ja Robert Schumannin orastava rakkaus ja liitto, joka toteutuu isä-Friedrichin vastustuksesta huolimatta. Friedrich pilkkaa nuorta säveltäjää siitä, ettei tämä ollut luonut muuta kuin vaatimattomia pianoteoksia, ja niin elokuva kulminoituu Kevätsinfoniaksi kutsutun ensimmäisen sinfonian säveltämiseen. Clara Wieck oli aikansa arvostetuimpia pianisteja, mutta elokuvassa näkökulma on alusta lähtien Robert Schumannin. Ensimmäisessä kohtauksessa hän on kuuntelemassa genovalaista viuluvirtuoosia Niccolò Paganinia (jota muuten esittää Gidon Kremer). Schumann ilmaisee halunsa tulla pianon Paganiniksi, ja myöhemmin elokuva kuvaakin Schumannin epätoivoista yritystä harjoittaa jokaista sormeaan erikseen painojen avulla. Nuori pianisti tärveli kätensä, eikä hänestä koskaan tullut Paganiniin verrattavaa taituria. Sen sijaan Clara Wieck oli virtuoosi, ja mietin, että elokuva ei sittenkään anna tälle taiteilijuudelle sen ansaitsemaa asemaa. Sinänsä Nastassja Kinski esittää Claraa vakuuttavasti, mutta enemmänkin Clara näyttäytyy ensin isänsä Friedrichin taloudellisten intressien välineenä ja myöhemmin Robert Schumannin taiteilijuuden tukijana. 

Kapina kannella (Botany Bay, 1953)

John Farrow’n ohjaama Kapina kannella (Botany Bay, 1953) perustuu Charles Nordhoffin ja James Norman Hallin romaaniin ja kuvaa operaatiota, jossa yhdentoista laivan saattue lähti toukokuussa 1787 viemään yli 700 vankia Australiaan. Päämääränä oli Botany Bay, jonne saavuttiin tammikuussa 1788. Kapina kannella -elokuvassa on siteitä historiallisiin lähtökohtiin, vaikkakin huomio kiinnittyy tässä yhteen alukseen, Charlotteen, jota johtaa tyrannimaisesti kapteeni Paul Gilbert (James Mason). Elokuvan varsinainen tähti on lääketieteen opiskelijaa Hugh Tallantia näyttelevä Alan Ladd. Tallant on joutunut vankilaan erehdyksen takia, ja hän on odottamassa armahdusta. Hän anoo kapteenia odottamaan muutaman tunnin, jotta armahdus ehtisi tulla, mutta Gilbert on armoton. Kuten elokuvan nimikin kertoo, kapinointia on pitkän merimatkan aikana vähän väliä.

Laivalla tapahtuva kapinointi tuo mieleen monet muut Hollywood-elokuvat, ehkä vahvimmin Bounty-laivalla vuonna 1789 tapahtuneesta kapinasta kertovat elokuvat (1935, 1962, 1984). Ja James Mason on tietysti loistava valinta viekkaan kapteenin rooliin. Mutta toki Kapina kannella jättää paljon toivomisen varaa, ja tuntuu, ettei John Farrow ole löytänyt kipinää ohjaukseensa. Kun elokuva esitettiin Suomessa vuonna 1953, se sai ristiriitaisen vastaanoton. Ilta-Sanomat kuvasi elokuvaa ”mielikuvituksettomaksi” ja ”heiveröiseksi” ja totesi: ”Ilmavuus ja kekseliäisyys ovat siitä kaukana.” Turun Päivälehti oli myönteisempi ja piti elokuvaa jännittävänä, vaikkakaan Alan Ladd ”ei ole oikein vedossa”. Kiinnostavuus on toisaalta aina sidoksissa näkökulmaan, josta käsin elokuvaa lähestyy. Jos tarinaa katsoo esimerkkinä siitä, miten Hollywood kirjoitti historiaa ja käsitteli menneisyyden taitekohtia, elokuvan katsominen muuttuu kiinnostavammaksi. Kapina laivalla esittää Australian ”syntytarinan” kolonialistisessa kehyksessä, personifioituna historiana, jota kuvitteellisen Australian luonto säestää. Viimeiseen kuvaan, jossa rakastavaiset lähtevät yksin rakentamaan uutta yhteiskuntaa, kehystää kaksi koalaa, jotka on tuotu studioon uuden maailman merkiksi.

Korkeuskammo (High Anxiety, 1977)

Mel Brooksin Korkeuskammo (High Anxiety, 1977) on omistettu Alfred Hitchcockille. Komedia on ennen kaikkea Hitchcock-parodia, vaikkakin elokuvassa nauretaan monelle muullekin asialle, psykoanalyysista James Bond -elokuviin, ja onhan mukana myös hienoa Antonioni-viittaus. Tiettävästi Brooks myös konsultoi Hitchcockia käsikirjoitusta tehdessään, ehkä varmistaakseen, ettei riko tekijänoikeuksien rajaa. Vaikka Korkeuskammo parodioi sellaisia elokuvia kuin Noiduttu (Spellbound, 1945), Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958), Vaarallinen romanssi (North by Northwest, 1959), Psyko (Psycho, 1960) ja Linnut (The Birds, 1963), Mel Brooks selvästi myös ihailee Hitchcockin formalistista estetiikkaa. Ehkä Brooksin elokuvaa voi pitää myös jonkinlaisena tutkielmana Hitchcockin tunnteuimpien jännityselokuvien ideoista ja ratkaisuista.

Mel Brooks näyttelee itse Korkeuskammon pääroolia. Hän on tohtori Richard H. Thorndyke, tunnettu psykoanalyytikko, joka saapuu neuropsykologisen instituutin johtajaksi. Hoitolaitoksessa on kummallisia potilaita mutta vähintään yhtä kummallista henkilökuntaa, kuten hoitaja Charlotte Diesel (Cloris Leachman) ja tohtori Charles Montague (Harvey Korman), joilla on sadomasokistinen suhde. Thorndyke itse kärsii korkeuskammosta, jonka hän onnistuu loppukohtauksessa selättämään. Tuttuun tyyliin osa Brooksin huumorista menee hyvän maun tuolle puolen, mutta joillekin ideoille jaksan nauraa, esimerkiksi alun autokohtaukselle, jossa jännityselokuvan musiikki kiihtyy kiihtymistään, kunnes paljastuu, että takaa tulee Los Angelesin filharmonikkojen linja-auto. 

Jesse James – suuri seikkailija (Jesse James, 1939)

Henry Kingin ohjaama ja Nunnally Johnsonin käsikirjoittama Jesse James – suuri seikkailija (Jesse James, 1939) on nähty muutamaan kertaan televisiossa, eri vuosikymmenillä. Näin varmaankin lapsena vuoden 1972 esityksen, ja traaginen loppu jäi lähtemättömästi 11-vuotiaan mieleen. Juuri kun Jesse (Tyrone Power) ja Zee (Nancy Kelly) ovat pakenemassa Kaliforniaan, tulee kavala Bob Ford (John Carradine) toteuttamaan luopiomaisen tekonsa. Lopetus tuo mieleen Verdin oopperat, joissa rakastavaiset yltyvät duettoon aikoessaan paeta, mutta jahkailevat niin kauan, että jäävät kiinni. Lopetuksen klassisuus tuo mieleen antiikin tarinat ja tietysti Caesarin murhan. Nyt Brutuksena on luihu Bob. Lapsena en ymmärtänyt, että lopputulos on väistämätön ja että näin täytyy tapahtua. Tietenkin toivoin, että Jesse olisi saanut toisen mahdollisuuden.

Vuoden 1939 ensi-iltayleisölle kaikki oli selvää jo etukäteen. Historia oli ikään kuin määrännyt Bob Fordin ampumaan Jesse Jamesin selän takaa. Nyt tuntuu hämmästyttävältä, miten lähellä Jamesin veljesten maailma oli sitä elokuvayleisöä, joka westernin aikanaan näki ensi-illassa. Jesse Jamesin murhasta oli kulunut 57 vuotta ja Frank Jamesin kuolemasta vain 24 vuotta. Henry Kingin ohjaus oli myös siinä mielessä poikkeuksellinen, ettei sitä kuvattu Hollywoodin lähellä vaan aidoilla paikoilla Missourissa. Vuonna 1939 elokuvaa kritisoitin voimakkaasti siitä tavasta, jolla hevosia kohdeltiin, ja kieltämättä hurjalta näytti kohtaus, jossa takaa-ajetut hyppäävät hevosineen jyrkänteeltä veteen. Yleisömenestys oli silti taattu, ja siitä kertoo myös nopeasti toteutettu jatko-osa, Fritz Langin ohjaama Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James 1940). Molemmissa elokuvissa Frankin roolia näytteli Henry Fonda. Ei liene sattumaa, että Sergio Leone käytti Frank-nimeä Huuliharppukostajassaan (Once Upon a Time in the West, 1968). Pitkät takitkin ovat käytössä jo Henry Kingin westernissä.

Bostonin kuristaja (The Boston Strangler, 1968)

Richard Fleischerin ohjaama Bostonin kuristaja (The Boston Strangler, 1968) perustui Gerold Frankin kaksi vuotta aiemmin julkaisemaan tietokirjaan, jonka aiheena oli Bostonin kuristajana tunnettu Albert DeSalvo. Vaikka lähtökohtana oli tietokirja, fiktiota vaten faktoja muutettiin paljonkin esimerkiksi lopun psykomaisessa jaksossa, jossa kuvataan DeSalvon jakaantunutta persoonallisuutta. Bostonin kuristaja on kiinnostavasti ohjattu, mutta samalla lopputulos on tietoisen shokeeraava ja brutaali. Kun vanhan Hollywoodin maailmassa yleinen eetos oli tehdä elokuvia koko perheelle, Bostonin kuristaja on selkeästi uuden aikakauden lapsi. Se hätkähdyttää tietoisesti ja tähtää kovaksikeitetyn elokuvan aikuismarkkinoille.

Ohjauksellisesti Bostonin kuristajassa on kaksikin kiinnostavaa ulottuvuutta. Ensimmäinen on rakenne, jossa elokuva seuraa alussa virnomaisten näkökulmaa, kun Henry Fondan ja George Kennedyn tähdittämä virkavalta yrittää epätoivoisesti päästä sarjamurhaajan jäljille. Hämmästyttävää on, miten poliisit turvautuvat selvänäkijän palveluihin saadakseen vihiä mysteeristä. Yhtäkkiä näkökulma kuitenkin muuttuu, ja keskiöön nousee Albert DeSalvo (Tony Curtis), ensin kotioloissaan ja lopulta murhaajana, joka tuntuu löytävän uhrinsa niin satunnaisesti, että tuntuu ihmeelliseltä, ettei hän jo aiemmin päädy poliisin käsiin. Tarina vinksahtaa vielä kolmannenkin kerran, kun DeSalvon tarina muuttuu sairaskertomukseksi. Murhaaja näyttäytyy mielisairaustensa piinaamana uhrina, joka on syyntakeeton. Toinen Bostonin kuristajan kiinnostava puoli on sen vahva split screenin käyttö, varsinkin elokuvan ensimmäisessä jaksossa. Tiedän, että split screen herättää ristiriitaisia tunteita, mutta moninäkökulmaisuus tuntuu tällä kertaa tukevan elokuvan tarinaa. Tehokeinoa ei käytetä samanaikaisten tapahtumien kuvaamiseen vaan saman tilanteen esittämiseen eri näkökulmista. Split screen on varmaankin valkokankaalla vaikuttanut katsomiskokemukseen aivan eri tavalla kuin tv-ruudussa, kokonaisvaltaisemmin.