Teksasilaisen paluu (1952)

Teksasilaisen paluu (Return of the Texan, 1952) ei ole Delmer Davesin tunnetuimpia elokuvia, ehkäpä siitä syystä, että sen lajityypillinen luonne on häilyvä. Elokuva on moderni western, joka sijoittuu autojen ja puhelinten aikaan, mutta Villin Lännen ympäristöt ovat yhä läsnä. Daves ja käsikirjoittaja Dudley Nichols leikittelevät lajityypillisillä rajoilla, sillä päähenkilöt käyvät kesken kaiken kaupungissa katsomassa lännenelokuvaa – samaan aikaan kun elämä Teksasin perukoilla hengittää yhä rajaseudun tahtiin. Vielä tässä vaiheessa Daves itse ei ollut yksiselitteisesti lännenelokuvien tekijä. Tämä vaihe oli vasta tulossa. Takana oli toki Katkaistu nuoli (Broken Arrow, 1950), mutta myös annos film noiria. Teksasilaisen paluun jälkeen oli vuorossa seikkailuelokuva Kultaisen kondorin aarre (Treasure of the Golden Condor, 1953).

Teksasilaisen paluussa on paljon viehättävää ja katsomisen arvoista. Elokuvan alussa Sam Crockett (Dale Robertson) muuttaa Teksasiin kahden poikansa Yo-Yon ja Steven sekä isoisänsä Firth Crockettin (Walter Brennan) kanssa. Puoliso on kuollut, ja Sam palaa juurilleen. Kolmen sukupuolen kuvaus toimii, ja Walter Brennan on elementissään jääräpäisenä mutta hellyttävänä isoisänä, joka ei kykene pitämään metsästysvaistoaan kurissa ja alistumaan piikkilankojen puhkomaan maahan. Romanttinen juoni uutta rakkautta vastaan taistelevasta Samista ei tehnyt minuun erityisen vahvaa vaikutusta, mutta isoisän viimeinen kohtaus metsällä on melkein parasta, mitä vähään aikaan olen nähnyt. Vähän ennen kohtalokasta sydänkohtausta isoisä näkee peuraperheen, arkadisen näkymän, ja pitää pojanpojilleen puheen rakkaudesta. Sitten hän kellahtaa metsän keskelle järkyttyneiden lasten viereen. Walter Brennanin hahmossa on paljon samaa kuin seitsemän vuotta myöhemmin Howard Hawksin Rio Bravossa (1959), mutta näin riipaisevaa Brennania en muista.

Maksa elämäni (1951)

Maksa elämäni (Payment on Demand, 1951) merkitsi käännekohtaa sekä ohjaaja Curtis Bernhardtille että pääosaa esittäneelle Bette Davisille. Molemmille elokuva merkitsi siirtymistä Warnerilta RKO:lle. The Directors Guild of American toteuttamassa haastattelussa Bernhardtia näyttää kaivelevan se, että hän oli 1930-luvun alun Euroopassa ollut ”top director”, mutta Hollywoodissa kaikki oli toisin. Bernhardt ei anna kovinkaan hyvää kuvaa yhteistyöstään Jack Warnerin kanssa, vaikka toisaalta voi sanoa, että juuri Warnerin aikana hän teki parhaat film noirinsa. Joka tapauksessa on helppo uskoa, että siirtyminen RKO:lle avasi uudenlaisia mahdollisuuksia. Bernhardtin muistoissa Maksa elämäni – jota tekisi mieli kutsua alkuperäisellä nimellä Payment on Demand – on maamerkki, uran paras elokuva. Kun elokuvaa katsoo nyt, monien Bernhardtin Hollywood-elokuvien jälkeen, voi olla samaa mieltä tekijän kanssa. Luovuus näkyy erityisesti johdonmukaisina visuaalisina ideoina. Kohtausten siirtymät ovat ainutlaatuisia, ja Bernhardt toteaakin saaneensa idean Broadwaylta. Lavasteet ovat läpikuultavia, ja valojen avulla siirtymät etualalta taka-alalle, tai päinvastoin, sujuvat jouhevasti.

Payment on Demand on Bette Davisin star vehicle: se on selvästi käsikirjoitettu siten, että Davis pääsee näyttämään bravuurinsa. Hän saa esittää eri ikäkausia, ja ainakin minusta juuri tässä Bette Davis on erinomainen. Hän pystyy tulkitsemaan niin nuorta kuin keski-ikäistäkin, muuttuvista luonteenpiirteistä puhumattakaan. Elokuvan alussa katsoja tutustuu aviopariin, Joyce Ramseyhin (Bette Davis) ja hänen mieheensä Davidiin (Barry Sullivan). Jo alussa selviää, että David haluaa avioeroa. Tämä tuo mieleen Bernhardtin vuonna 1945 ohjaaman film noirin Ristiriitoja (Conflict), joka myös alkaa avioeroaikeella. Tällä kertaa keskiössä on Joyce, jolle kaikki tulee järkytyksenä. Vaikuttavissa takautumakohtauksissa ohjaaja paljastaa suhteen taustoja, mutta varsinainen pihvi on siinä taistelussa, johon avioeroaikomus johtaa.

Payment on Demand oli lähellä Bernhardtin sydäntä, mistä kertoo sekin, että hän kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Bruce Manningin kanssa. Alun perin elokuvan nimen piti olla An American Divorce, mutta sitä pidettiin liian provokatorisena. On selvää, että katolisesti suuntaunut Hays Office suhtautui penseästi tällaiseen avioerodraamaan. Curtis Bernhardt seuraa eroprosessia piinallisen tarkasti ja lakonisesti. Loistava on kohtaus, jossa Joyce palkkaa yksityisetsivän. Bernhardt totesikin haastattelussa, että hän halusi tehdä etsivästä niin kuivakkaan professionaalin kuin mahdollista. Kaikki on vain bisnestä. Tarinan rankkuudesta johtuen elokuvaa oli mahdotonta päättää alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Bernhardt muistelee, että tarkoitus oli päättää elokuva avoimesti siten, että Joyce ja David istuvat tyttärensä hääaterialla. RKO:n johdossa oleva Howard Hughes puuttui kuitenkin peliin, ja tuloksena oli melodramaattinen lopetus, jossa Joyce ja David palaavat yhdessä kotia kohti ja tunnustavat tarvitsevansa toisiaan. Pientä avoimmuutta lopetukseen kuitenkin jätettiin, ja eronnut pari jää erilleen, vaikka ovi onkin avoinna sovinnolle.

Pinocchio (1940)

Walt Disneyn Pinocchio (1940) perustui Carlo Collodin tunnettuun lastenkirjaan, ja ohjauksen päävastuun ottivat Hamilton Luske ja Ben Sharpsteen. Disney valvoi tuotantoa henkilökohtaisesti. Alkuperäinen Collodin Pinocchio on animaatioon verrattuna rankkaa luettavaa, ja Disney pitikin huolen siitä, että puunukesta rakentui empaattinen kuva alusta lähtien. Tästä huolimatta elokuva tuntuu synkältä: maailma on täynnä viettelyksiä, ja lapsen tiellä vaanivat lukemattomat vaarat. Pyrkimys olla ”urhea, rehellinen ja epäitsekäs” on synkässä maailmassa melkein ylitsepääsemättömän vaikeaa, varsinkin kun kukaan muu Gepettoa ja Samu Sirkkaa lukuun ottamatta ei ole epäitsekäs... Pinocchio tuntuu uhrilta, kun hän kerta toisensa jälkeen suistuu kaidalta polulta ja vaihtaa koulun huvituksiin. Elokuvan synkkyys nostaa mieleen valmistumisajankohdan. Samaan aikaan kun italialaista lastenkirjaa sovitettiin Hollywoodissa piirroselokuvaksi, Euroopassa käytiin sotaa. Maailmanpalon varjossa Pinocchio niitti menestystään: vuonna 1940 se nähtiin Yhdysvaltain ohella Argentiinassa, Australiassa, Brasiliassa, Irlannissa, Iso-Britanniassa, Portugalissa ja Uruguayssa. Ruotsissa ja Unkarissa se nähtiin vuonna 1941, Chilessä, Sveitsissä ja Egyptissä 1942, Suomessa 1943. Saksaan ja Japaniin elokuva löysi tiensä vasta 1950-luvulla.

Olen nähnyt Pinocchion tietysti monta kertaa kuten kaikki muutkin. Muutama asia pisti tällä kertaa silmään. Kun avauskohtauksessa nähdään Samu Sirkka laulamassa kaunista sävelmäänsä, hyllyllä on muitakin lasten kirjoja kuin Collodin Pinocchio. Vanhan näköisinä niteinä nähdään ainakin Liisa ihmemaassa ja Peter Pan, joista Disney teki animaatiot vasta 50-luvulla. Ehkä nämä klassikot olivat suunnitelmissa jo tuossa vaiheessa. Nukketeatterin omistaja herra Stromboli on italialainen karikatyyri, joka nimensä mukaisesti on temperamentiltaan kuin tulivuori, ja hänen pöydällään on, mitäpä muuta kuin, oliiveja ja valkosipuleja. Huvitusten saari ei ole Pinocchiossa vain pikkupoikien paheellisten viettelysten paikka; se merkitsee sivilisaation tuhoa. Leonardo da Vincin Mona Lisa nähdään töherrettynä, ja nuorukaiset pirstovat historallisia rakennuksia sikarin tupruttelun, oluen juonnin ja biljardin peluun lomassa. Hyve ja pahe ovat myös sukupuolittuneita. Kaikki Huvitusten saarelle houkutellut lapset ovat poikia, eikä tyttöjä näy liioin koulutiellä.

Ristiriitoja (1945)

Curtis Bernhardtin Ristiriitoja (Conflict, 1945) kuuluu niihin Humphrey Bogart -elokuviin, joita en jostakin syystä ole onnistunut näkemään – ennen kuin vasta nyt. Ensi katsomalla Ristiriitoja on yllättävä Bogie-elokuva.Olen lukenut The Directors Guild of American toteuttaman muistitietoprojektin julkaisuja. Mary Kierschin keskustelu Curtis Bernhardtin kanssa julkaistiin kirjana vuonna 1986, viisi vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen. Bernhardtin kommenteissa näkyy kautta linjan iän tuoma tyyneys, ja hän suhtautuu varauksellisesti haastattelijan analyyttisiin näkemyksiin. Kovin paljoa hän ei kerro elokuvien taustoista, mutta selvää on, että Bernhardt tuli Ristiriitoja-elokuvan toteutukseen vaiheessa, jossa Warner oli jo valinnut Robert Siodmakin aiheeseen perustuvan tarinan ja Bogart oli aiheeseen mielistynyt. Kuvausten aikaan Bogart oli naimisissa Mayo Methotin kanssa. Suhde oli myrskyisä ja, kuten Bernhardt toteaa, ”they both drank like fish”. Itse asiassa Bogart ja Methot erosivat juuri vuonna 1945, ja tuntuu, että Ristiriitoja-elokuvan intohimoisissa, katkerissakin tunteissa on jokin artikuloimaton kytkentä tähän taitekohtaan.

Tarina alkaa avioparin, Richard (Humphrey Bogart) ja Katherine Masonin (Rose Hobart), tulehtuneen avioliiton kuvauksella. Katsojalle selviää, että Richard on rakastunut vaimonsa sisareen Evelyniin (Alexis Smith). Lähipiiriin kuuluu psykiatri Mark Hamilton (Sydney Greenstreet), joka lohkaisee toinen toistaan muhevampia tiivistyksiä sielunelämästä. Bernhardt kuvasi haastattelussaan Kierschille Hollywoodin viehtymystä psykoanalyysiin 1940-luvun lopulla. Bernhardt toteaa, ettei hän itse uskonut freudilaisuuden periaatteisiin, mutta ihmismielen kerrokset olivat toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina pinnalla, varsinkin Yhdysvalloissa. Psykiatriaa Bernhardt sivusi myös elokuvissaan Mieletön rakkaus (Possessed, 1947) ja Seinä vastassa (High Wall, 1947), mutta haastattelussa hän vakuutti, että aiheet tulivat sattumalta. Ristiriitoja toimii hyvin siinä suhteessa, ettei psykoanalyysi ole yhtä päälle liimattua kuin usein. Vastakuvana tulee mieleen Rudolph Matén Ratkaiseva yö (The Dark Past, 1948). Vaikuttavaa on se tapa, jolla vaimonsa murhanneen Richardin mielikuvitus ei lopulta pysy enää aisoissa vaan tunnonvaivat saavat yliotteen, tai siltä ainakin näyttää. ”I'm a mental case”, toteaa Richard tohtori Hamiltonille. Voisi sanoa, että elokuvan kauhu on lopulta melko ”topeliaanista”, sillä Richard Masonin näyt ja aaveet saavat lopulta luonnollisen selityksen.

Ristiriitoja ei kuulu film noirin kaanoniin, mutta siinä viehättää sen rosoisuus ja raadollisuus. Bernhardtin ohjauksessakin on särmää. Kuvallisista oivalluksista jäävät mieleen monien vastavalo-otosten lisäksi  elokuvan alun kohtaus, jossa kamera seuraa tapahtumia ulkoa, ikkunan takaa. Äänet ovat vaimeita, kunnes Hamilton avaa ikkunan ja kamera seuraa sisälle. Mieleenpainuvaa on myös musiikin käyttö. Säveltäjä Friedrich Hollaender on käyttänyt johtoaiheena Jacob Gaden tangoa Mustasukkaisuutta, kreditoimattomasti. Aihe vilahtaa erilaisina muunnelmina pitkin elokuvaa, myös dramaattisessa murhakohtauksessa, vaikkei se oikeastaan mustasukkaisuuteen liitykään.

Henkipatot (1948)

Ray Enrightin ohjaama Henkipatot (Albuquerque, 1948) perustuu Luke Shortin tarinaan Dead Freight for Piute. Pääroolia esittävä Randolph Scott oli juuri täyttänyt 50 vuotta, ja hänellä oli takanaan vankka ura nimenomaan lännenelokuvien tähtenä. Silti huippu oli oikeastaan vasta tulossa. Scott on joka tapauksessa elokuvan koossapitävä voima, vaikka Ray Enright tekeekin parhaansa luodakseen uskottavan Uuden Meksikon tunnelman Hollywoodin lavasteissa. Enright ohjasi yli 70 elokuvaa, joten kovin paljoa aikaa hänellä ei ollut yhtä teosta kohti. Enright oli vastikään ohjannut Scottia elokuvassa Villin Lännen teräsnyrkki (Trail Street, 1947), ja yhteistyö jatkui heti Henkipattojen jälkeen westerneillä Silmä silmästä (Coroner Creek, 1948) ja Rosvojen puristuksessa (Return of the Bad Men, 1948).

Henkipatot alkaa klassiseen tapaan postivaunuissa, jotka kiitävät kohti Albuquerquea. Matkalla on nuori Cella Wallace (Catherine Craig), joka on kuljettamassa rahaa veljelleen Tedille (Russell Hayden). Vaunuissa on niin ikään rehti Cole Armin (Randolph Scott), joka on menossa setänsä luokse. Eipä aikaakaan, kun vaunut ryöstetään ja Cellan rahat päätyvät ryöväreiden käsiin. Ennen pitkää selviää, että taustalla on juuri Colen setä John Armin (George Cleveland). Nopeasti Cole kääntyy setäänsä vastaan ja lyöttäytyy yhteen Wallacen sisarusten kanssa. Dramaan tuodaan mukaan myös neiti Tyler (Barbara Britton), jonka John Armin pestaa kätyrikseen, mutta hänkin asettuu heikompien puolelle. Kovin paljon uutta tai raikasta sisältöä ei tarinalla ole tarjottavanaan. Loppukohtaus tapahtuu aseiden paukkuessa, kuten yleensä, mutta Enright ei oikein saa siihen jännitettä. Toisaalta, John Armin päättää päivänsä hämmästyttävän epärunollisesti, harhalaukauksen tuloksena. Kuolemassa ei tässä elokuvassa ole mitään ylevää. Myöskään Randolph Scottin hahmoa ei lopussa heroisoida, vaikka niin voisi elokuvan alun perusteella ennakoida.

Kaikesta tästä huolimatta Henkipatot kannattaa katsoa. Se hehkuu Cinecolor-väreissä, vaikkakin punainen tuntuu korostuvan niin maisemissa kuin interiööreissäkin. Ray Enrightin ohjaus on sujuvaa, ja erikoinen trikki jää mieleen: taustalla kuvataan kaupunkia, jonka päälle muodostuu ympyrämäinen häivitysten sarja. Kiinnostavia sivuroolejakin elokuvasta löytyy, varsinkin Steve Murkilin roolissa nähtävä Lon Chaney Jr. Viimeksi taisin nähdä Lon Chaneyn André de Tothin lännenelokuvassa Kahden tulen välissä (The Indian Fighter, 1955).

Hämärän peitossa (1942)

Oli pakko katsoa Jack Conwayn ohjaus Hämärän peitossa (Crossroads, 1942) heti Kurt Bernhardtin Unohdetun elämän (Carrefour, 1938) jälkeen. Ajatus ei ollut erityisen onnistunut, sillä väistämättä vertailuasetelma kääntyy ranskalaisen tuotannon hyväksi. Itse asiassa sama tarina filmattiin myös Englannissa: Thomas Bentleyn ohjaamaa rikoselokuvaa Dead Man's Shoes (1940) pidetään brittiläisen film noirin klassikkona, mutta sitä on erittäin vaikea hankkia. Kuvausten perusteella näyttää siltä, että Bentleyn elokuva oli lähempänä Bernhardtin originaalia kuin Conwayn Hollywood-tuotanto. Kaikkien kolmen elokuvan pohjana on itävaltalaisen kirjailijan ja toimittajan Hans Kafkan tarina. Kafka oli paennut vuonna 1934 Pariisiin, josta hän jatkoi kaksi vuotta myöhemmin Englantiin. Pariisiin hän palasi hetkeksi Bernhardtin elokuvan valmistumisen aikaan. Helmikuussa 1940 Kafka jatkoi Yhdysvaltoihin ja muutti nimensä John Kafkaksi. Tiettävästi hän ei Hollywoodissa osallistunut mitenkään Hämärän peitossa -elokuvan suunnitteluun, vaan käsikirjoittaja Guy Trosper sai kaikesta päätellen vapaat kädet.

Tarina alkaa vuodesta 1935, ja keskiöön asettuvat ranskalainen diplomaatti David Talbot (William Powell) ja hänen puolisonsa Lucienne (Hedy Lamarr). Jo ensimmäisistä kuvista tulee mieleen Powellin tausta Thin Man -elokuvissa. Vastikään oli valmistunut sarjan neljäs osa Pettävä varjo kummittelee (Shadow of the Thin Man, 1941), joka yhdistelee huumoria ja jännitystä.Vähitellen Powellin rooli vakavoituu, aivan kuin yleisö haluttaisiin suostutella hyväksymään tähti toisenlaisessa olomuodossa. Petollisen Henri Sarroun roolissa velmuilee Basil Rathbone ja hänen kumppaninaan Michelle Allainena Claire Trevor. Jos Hämärän peitossa olisi osunut kohdalle sattumalta, sitä katsoisi MGM:n korkeiden tuotantoarvojen trillerinä, jonka keskeinen kysymys on Who done it, mutta Kurt Bernhardtin elokuvan jälkeen huomio kiinnittyy eroihin. Olennaista on se, että ensimmäisen maailmansodan trauma on vaihtunut junaonnettomuuden jälkeiseksi amnesiaksi. Vielä tärkeämpää on se, että Talbot on lopulta Talbot, eikä rikollinen Pelletier. Käsikirjoitus saa kammettua tarinan normaalin Hollywood-elokuvan raameihin. Mielestäni hyvin paljastava on kohtaus Pelletier'n äidin kanssa: sen lopetuksesta puuttuu Bernhardtin elokuvan tragiikka.

Katsoessani Jack Conwayn ohjausta jäin miettimään, löytyisikö muitakin esimerkkejä siitä, miten 1930- ja 1940-luvun ranskalaista elokuvaa uudelleentulkittiin Hollywoodissa. Asetelman kautta voisi päästä ymmärtämään paitsi tyylillisiä myös kulttuurisia eroja. Bernhardtin ja Conwayn elokuvien lisäksi tulee mieleen Marcel Carnén Varjojen yö (Le Jour se lève, 1939), josta Anatole Litvak ohjasi elokuvan Pitkä yö (The Long Night, 1947). Kolmas esimerkki voisi olla Julien Duvivierin Pepe le Moko (Pépé le Moko, 1937), josta tuli Yhdysvalloissa John Cromwellin Casbahin vanki (Algiers, 1938). Listaan voisi lisätä myös Jean Renoir'n Ihmispedon (La bête humaine, 1938), vaikka Fritz Langin Ihmispeto (Human Desire) valmistuikin vasta vuonna 1954.

Unohdettu elämä (1938)

Kurt Bernhardtin Unohdettu elämä (Carrefour, 1938) nähtiin Suomessa vain hiukan ennen talvisotaa. Ensi-ilta koitti Astorissa ja Reassa 19. marraskuuta 1939. Unohdettu helmi on jäänyt historian jalkoihin monestakin syytä. Kurt Bernhardt oli paennut Saksasta Ranskaan ja siirtyi sittemmin ystävänsä Henry Kosterin avustamana Englannin kautta Yhdysvaltoihin. Hollywoodissa hän tuli tunnetuksi nimellä Curtis Bernhardt ja muistetaan ennen kaikkea film noir -elokuvistaan Seinä vastassa (High Wall, 1947) ja Mieletön rakkaus (Possessed, 1947). Ohjaajan Saksan- ja Ranskan-kauden elokuvat odottavat yhä tulemistaan. En ole vielä ehtinyt katsoa kovinkaan montaa varhaisteosta, mutta Unohdettu elämä tuntuu alusta lähtien poikkeuksellisen kiinnostavalta. Ensimmäiset hämyiset kuvat viittaavat siihen vaikutukseen, joka 1930-luvun ranskalaisella elokuvalla oli film noiriin, eikä vaikutus siirtynyt vain elokuvasta elokuvaan vaan nimenomaan tekijöiden kautta. Kurt Bernhardt oli henkilökohtaisesti vaikuttamassa mustan elokuvan kehitykseen.

Unohdettu elämä tuo aihepiirinsä puolesta mieleen Natalie Zemon Davisin tutkimuksen Martin Guerren paluu, josta Daniel Vigne ohjasi elokuvan vuonna 1982. Unohdettu elämä käsittelee yksilöllisyyttä, identiteetin häilyvyyttä. Päähenkilönä on ensimmäisen maailmansodan veteraani, teollisuusmies Roger de Vetheuil (Charles Vanel), joka katosi Sommessa 1916 ja menetti muistinsa. Yhtäkkiä syntyy epäilys, että Vetheuil onkin Jean Pelletier, rikollinen, jolla on tausta Pohjois-Afrikassa. Vetheuil on opiskellut Oxfordissa, mutta muistinmenetyksen jälkee hän ei ”enää” osaa englantia. Oikeudenkäynnissä puoliso Anna (Tania Fédor) vakuuttaa tunteneensa miehensä lapsesta lähtien, mutta todistajaksi ilmaantuu Michèle Allain (Suzy Prim), joka vannoo, että kyseessä on Pelletier. Todistajana haastatellaan myös Lucien Sarrowia (Jules Berry), joka kuitenkin tukee Vetheuilia, vain kiristääkseen häntä myöhemmin. Vetheuil vapautetaan, mutta katsojalle alkaa olla selvää, että Vetheuil on sittenkin Pelletier. Miksi Sarrow muutoin tekisi niin kuin tekee?

Unohdettu elämä tekee vaikutuksen jo näyttelijäsuorituksillaan. Charles Vanel on pääroolissa loistava. Hänestä olisi tullut hyvä Jean Valjean, sillä Victor Hugon Kurjissa on samaa henkeä. Jules Berry on yhtä viekas kuin seuraavana vuonna Marcel Carnén Varjojen yössä (Le Jour se lève, 1939). Sivurooleista jää mieleen Marcelle Géniat Pelletier’n äitinä, joka ei halua tunnistaa poikaansa, jotta ei tuhoaisi tämän elämää. Hämmästyttävää Unohdetussa elämässä on oikeastaan se, miten vahvasti ihmisen olemus muodostuu ympäristön tuloksena. Muistinmenetyksen jälkeen Vetheuilissa ei ole mitään muuta Pelletier’stä kuin vähitelleen mieleen hiipivät aavistukset. Pelletier’n pahuus ei ole voinut johtua muusta kuin ympäristötekijöistä. Tämä on aika yllättävä ajatus vuoden 1938 maailmassa, jossa rodullinen, biologistinen käsitys ihmisestä oli vahva. Lopulta Vetheuil ymmärtää taustansa, mutta hän ymmärtää myös velvollisuutensa perhettään kohtaan, ja kun sekä Sarrow että Michèle väistyvät, hän jättää menneisyyden taakseen. Tarinan traagisin hahmo on Michèle, joka urhautuu ja jonka kuollessa, viimeisessä otoksessa, ravintolan valomainoksen kirjaimet sammuvat yksi kerrallaan. Hieno lopetus.

Bernhardt siirtyi Hollywoodiin juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista, ja muistinmenestyksen teemaa hän käsitteli sittemmin myös jännityselokuvassa Seinä vastassa. Unohdetusta elämästä tehtiin Hollywood-tulkinta vuonna 1942 nimellä Hämärän peitossa (Crossroads), mutta sen ohjasi Jack Conway, päärooleissaan William Powell, Hedy Lamarr, Claire Trevor ja Basil Rathbone.