Rooma 7: Hautojen äärellä

Keskiviikko alkoi luennolla. Saimme vieraaksemme Alessandro Portellin, joka on kirjoittanut useita teoksia muistitietohistoriasta ja erityisesti Roomaan liittyvästä muistista. Portellin L'ordine è già stato eseguito (1999) on klassikko. Vaikka vuosia kirjan ilmestymisestä on kulunut, Portellin puheesta kuulsi yhä innostus. Kysymys vuoden 1944 tapahtumista ei ole unohtunut. Ehkäpä siitä kertoo sekin, että Portelli kertoi menevänsä myöhemmin samana päivänä tunnetun partisaanin Rosario Bentivegnan omaelämäkerran julkaisutilaisuuteen. Bentivegna täytti tänä vuonna 89 vuotta. Juuri Bentivegna oli osallisena Via Rasellalla tapahtuneessa iskussa, jossa partisaanit kävivät saksalaisten kimppuun. Tuloksena oli, että natsit surmasivat – kostoksi – satunnaisesti 335 roomalaista. Portelli kuvaa kiinnostavasti, miten syntyi käsitys siitä, että partisaanit olisivat voineet estää joukkomurhan ilmoittautumalla syyllisiksi. Todellisuudessa murha pantiin toimeen niin nopeasti, ettei minkäänlainen ilmoittautuminen olisi ollut mahdollista. Monet muistavat, että tapahtumien välillä kului aikaa päiväkaupalla, jopa kuukausia, mutta näin asia ei ollut. Partisaanien vastainen, ristiriitainen näkemys on jatkanut elämäänsä tähän päivään asti.

Joukkomurha toteutettiin Ardeatinen luolilla, lähellä Via Appia Anticaa. Sittemmin luolia (cave) on alettu kutsua haudoiksi (fosse). Itse asiassa Fosse Ardeatine sijaitsee seudulla, jossa on ollut hautoja vuosituhansien ajan. Aivan naapurissa ovat Pyhän Callixtuksen, Pyhän Sebastianuksen ja Pyhän Domitillan katakombit. Portellin mukaan Fosse Ardeatinessa tiivistyy Rooman muisti siinäkin mielessä, että kuolleet edustivat kaikkia yhteiskunnan ryhmiä ja eri uskontokuntia. Portellin luennon jälkeen kävimme paikan päällä, luolaan rakennetussa mausoleumissa ja hautausmaalla. Kokemus oli mykistävä. Kun sen jälkeen menimme Pyhän Domitillan katakombeille, tuntui kuin kuolema olisi astunut askeleen kauemmas.

Verdin Macbeth Roomassa

Roomassa sai 27. marraskuuta 2011 ensi-iltansa Peter Steinin ohjaama ja Riccardo Mutin johtama Verdin Macbeth. Kyse on yhteistuotannosta Salzburgin musiikkijuhlien kanssa: esitys on pääosin sama kuin Itävallassa aiemmin tänä vuonna. Salzburgin tapaan Lady Macbethinä esiintyi Tatjana Serjan, mutta muutoin solistikunnassa on tapahtunut muutoksia. Rooman toisessa esityksessä Macbethinä lauloi Sebastian Catana, Bancona Riccardo Zanellato ja Macduffina Antonio Poli. Ehdotonta huippua edusti Serjan, joka on nähty Lady Macbethin roolissa Torinossa, Ateenassa, Palermossa, Tokiossa, Ravennassa, Madridissa, Triestessä, Bolognassa... Muut laulajat jäivät auttamattomasti varjoon. Riccardo Mutin johtama orkesteri soitti alusta loppuun erinomaisesti.

Peter Stein on haastateluissa korostanut halunneensa palauttaa oopperaan draamallisuuden: hän on halunnut painottaa nimenomaan Shakespearea. Dramaattiseen jännitteeseen vaikuttavat niin ikään Verdin oopperan versioiden kiinnostavat risteytymät. Lähtökohtana on pääasiassa oopperan myöhempi, 1860-luvun versio, mutta muutamin kohdin lopputulos rakentuu olennaisesti ensimmäiselle, 1840-luvun, editiolle. Varsinkin lopetus on tehoava: kun Macbeth on heittänyt henkensä, tarina loppuu napakasti, vailla turhia selityksiä.

Lavastaja Ferdinand Wögerbauerin, puvustaja Anna Maria Heinreichin ja valaistussuunnittelija Joachim Barthin yhteistyö tuntuu myös toimineen saumattomasti. Nyt kun viime päivinä maalaustaiteen chiaroscuro on ollut aktiivisesti mielessä, myös oopperasta tuntuu löytyvän maalauksellisuutta. Hyvin usein tausta on caravaggiomaisen pimeä, ja henkilöt valaistaan mustaa taustaa vasten. Oopperassa on tableaux vivants -tyylisiä kohtauksia, mutta silti toiminnallisuus ja liike korostuvat, aivan kuin 1600-luvun kuvataiteessa. Ainoa seikka, jonka tarpeellisuutta jäin miettimään, on kohtaus, jossa näyttämölle projisoidaan myöhempien hallitsijoiden, kuten kuningatar Viktorian, kuvia. Ohjaus korostaa jo tarpeeksi vallan teeman yleispätevyyttä eikä olisi välttämättä tarvinnut enempään ylihistoriallista korostusta.

Rooma 6: Mussolini, Caravaggio ja Artemisia Gentileschi

Päivän varsinaisena teemana on Mussolinin Rooma, jota pohjustamme käymällä EURin kaupunginosassa. Jo 1930-luvulla virisi ajatus siitä, että Rooma voisi olla maailmannäyttelyn areena vuonna 1942, jolloin tulisi kuluneeksi 20 vuotta fasistien Rooman-marssista. Projekti, Esposizione Universale di Roma, käynnistettiin, mutta sota keskeytti rakennustoimet. Tänään EUR antaa kuvan siitä, millaiseksi Mussolinin Rooma olisi ehkä muodostunut, jos työtä olisi jatkettu pidemmälle: monumentaalisia rakennuksia, suoria linjoja, antiikin Rooman vaikutteita pelkistetyssä muodossa, leveitä katuja. Fasismin arkkitehtuurin ikoni on kukkulalla kohoava Palazzo della Civiltà Italiana, jonka loggiarivistöt avautuvat samanlaisina kaikkiin ilmansuuntiin. Kuusi riviä, joissa jokaisessa on yhdeksän kaarta, viittaavat Benito Mussolinin nimeen (kuusi kirjainta + yhdeksän kirjainta). Kävely EURin läpi sujuu rauhallisissa, aurinkoisissa merkeissä. Illalla teema vielä syveni, sillä Lantessa vieraana oleva professori Tarmo Kunnas piti meille luennon otsikolla Eurooppalainen intelligentia ja fasismin lumous 1922-1945.

Iltapäivällä pistäydyimme katsomassa Palazzo Venezian Caravaggio-näyttelyn. Tai oikeastaan ei ollut kyse Caravaggio-näyttelystä vaan sen hahmottamisesta, miten Caravaggio vaikutti roomalaisessa taiteessa 1600-luvun alussa. Jyrkkä chiaroscuro, ”realistinen” valonkäyttö ja elämänläheinen tapa kuvata pyhiä aiheita vaikuttivat sukupolvien ajan. Caravaggion töistä esillä oli Sant'Agostinon kirkosta lainattu Loreton Madonna, joka näyttelyssä rinnastettiin Annibale Carraccin työhön. Villa Lante on näyttelyssä hienosti esillä siinä mielessä, että viimeisenä kuvana on Valentin de Boulognen L'Allegoria dell'Italia, jossa Caravaggion tyyliä on hyödynnetty poliittiseen aiheeseen.

Itselleni näyttelystä jäivät vahvimmin mieleen Artemisia Gentileschin (1593−1651/1653) maalaukset. Hän oli tiettävästi ensimmäinen nainen, joka hyväksyttiin firenzeläisen Accademia di Arte del Disegnon jäseneksi. Näyttelyssä on vain kaksi Artemisia Gentileschin työtä. Susanna e i Vecchioni perustuu tuttuun aiheeseen ja antaa vihjeen Gentileschin tavasta kuvata naisen kärsimystä. Maalauksen kompositio on epätasapainoinen, mikä sopii aiheeseen, tirkistelyn ja ahdistuksen teemaan. Monien kärsimystä kuvaavien töiden rinnalla Jeesus-lasta sylissään pitävä madonna tekee vaikutuksen. Madonna on ummistanut silmänsä ja lapsi ojentaa kätensä äitiään kohti, spontaanina hellyyden osoituksena.

Rooma 5: Nekropolis ja il Gesù

Päivän pääteemana oli Pietarinkirkko. Aloitimme aukiolta, jonka Gian Lorenzo Berninin suunnitteli Chigi-sukuisen paavin Aleksanteri VII:n aikana. Elliptisesti kaareutuvat pylväsrivit ovat kuin jättiläismäiset käsivarret, jotka sulkevat kävijän sisäänsä. Paikalla oli kymmeniä linja-autoja ja pelottavan pitkät jonot. Ilmeisesti paavilla oli vastaanotto samaan aikaan, mutta onneksi metallinpaljastus sujui sukkelasti ja olimme ajoissa Ufficio scavin tiskillä. Opastus kirkon alla lepäävään nekropoliin oli erinomainen. Huikeaa ajatella, että valtaisan basilikan alla on roomalainen hautausmaa, jonka kadulla voi vieläkin kävellä. Nekropoliin katuja on tosin kaivettu esiin vain pieneltä osin, sillä kirkko rakentuu sen maatäytteen varaan, joka aikanaan tuotiin rinteessä sijaitsevalle hautausmaalle, jotta basilikan pohja saataisiin tasaiseksi. Kaivauksia tehtiin 1940-luvulla salaa, mutta se on kannattanut. Pietarin haudasta voi toki käydä keskustelua, mutta selvää on, että samaa paikkaa on yhtäjaksoisesti palvottu kristikunnan keskuksena. Kun vuoden 2009 kurssilla olimme alttarin alla, ylhäällä vietettiin kardinaalin hautajaisia ja paavin ääni kantautui etäisenä kumuna alakertaan: taltioin silloin katkelman äänimaisemaa.

Pietarinkirkon jälkeen teemme vielä pienemmällä ryhmällä kirkkokierroksen: Basilica di Sant'Agostino, San Luigi dei Francesi, Sant'Ivo alla Sapienza, Sant'Ignazio di Loyola ja lopuksi il Gesù. Ilta on jo ehtinyt pimentyä, ja tuntuu, ettei ole mahdollisuuksia nähdä ihmeellisiä kattomaalauksia ja stukkokoristeluja. Käynnissä on kuitenkin spektaakkeli, jonka huipennuksena kaikki valot rävähtävät loistoon. Tuntuu, etten koskaan ole nähnyt interiööriä näin tarkasti. Keskellä katossa avautuu taivas, jonka keskellä - taivaan valkeudessa - tuskin erottuvat jesuiittajärjestön tunnukset, IHS, Iesus Hominum Salvator. Valtava voima tuntuu imaisevan katon läpi korkeuksiin. Nämä ovat barokkitaiteen synesteettisiä visioita, jotka tekivät vaikutuksen aikalaisiin ja löysivät pian jäljittelijöitä.

Rooma 4: Italialaista orientalismia

Sunnuntaipäivänä varsinainen ohjelma on iltapainotteinen. Pidämme seminaaria illalla, mutta päiväohjelma on vapaa. Nyt tätä kirjoittaessa huomaan, että olemme pitäneet aika paljon istuntoja muutamassa päivässä: seitsemän luentoa Villa Lanten harjoitushuoneessa samaan aikaan kuin Ikuinen kaupunki odottaa... Paavi pitää Angelusta puolenpäivän tienoilla, ja toimitus on kymmenessä minuutissa ohi. Matkalla keskustaan askeleet kulkevat sattumalta Chiostro del Bramanten ohi. Siellä on parhaillaan näyttely 1800-luvun italialaisesta orientalismista. Kun museot ovat pullollaan kuvataidetta varhaisemmilta vuosisadoilta, myöhemmät ajat helposti unohtuvat. Näyttely alkaa Alberto Pasinin kuvilla, jotka ovat pääasiassa 1850–1870-luvuila, erämaaleirejä Pohjois-Afrikasta, beduiineja ja kameleita, hartaushetkiä auringon painuessa hiekkadyynien taa. Pasinilla on kuvia myös Konstantinopolista: mieleen jää Fontana turca vuodelta 1873. Oikealla puolella modernisaatio jo häivähtää, höyrylaivojen täyttämä satama on harmaa, kun taas vasemmalla väki on kerääntynyt kaivolle niin kuin epäilemättä vuosisatojen ajan.

Näyttelyn taiteilijoita ovat Pasinin lisäksi muun muassa Stefano Ussi, Roberto Guastella ja Domenico Morelli, jotka kuvasivat niin ikään Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan väkeä ja katunäkymiä. Oikeastaan ihmetyttämään jää, miksei näyttelyssä ole yhtään Ippolito Caffin työtä. Johtuuko se siitä, että ne ovat samaan aikaan Venetsian Venezia e l’Egitto -näyttelyssä tai siitä, ettei Caffi venetsialaisena sovi tähän kokonaisuuteen? Loppua kohden Chiostro del Bramanten näyttelyssä korostuu ”etnografisen” orientalismin sijasta se tapa, jolla itämaita erotisoitiin aikakauden taiteessa. Francesco Hayezin ja Francesco Nettin odaliskeja katsoessa tuntuu, ettei haaremikuvauksille tule loppua ollenkaan. Voyeristinen orientalismi ulottuu historiallisiin aiheisiin: mieleen jää Augusto Vallin Semiramide morente sulla tomba di Nino (1893), jossa Semiramis lojuu kuolleena lattialla.

Roome 3: Avoin ja suljettu

Goethe kirjoitti Roomassa 7. marraskuuta 1786: ”Tunnustaa kuitenkin täytyy, että vanhan Rooman louhiminen uudesta esiin on työläs ja ikävä urakka, mutta pakko siitä silti on suoriutua ja toivoa, että lopuksi kokee verratonta tyydytystä. Näkee jälkiä loistosta ja hävityksestä, joista kumpikin ylittää käsityskykymme. Minkä barbaarit jättivät paikoilleen, sen tuhosivat uuden Rooman arkkitehdit.” Tällaisia sanoja olisi epäilemättä voitu kirjoittaa mistä tahansa aikakaudesta: uuden maailman arkkitehdit menettävät suosionsa säännöllisin väliajoin. Mutta Goethen sanat tuovat mieleen kuitenkin sen, että jokainen kävijä joutuu ”louhimaan” esiin vanhan Rooman. Paljon on esillä louhimattakin, raaka-aineena mielikuvitukselle, jonka ympärille pitää kuvitella maailma, jota ei enää ole. Palatinus on haaste, koska sitä on rakennettu niin pitkän ajan kuluessa, palatseja patriisien villojen päälle – ja palatsien päälle uusia palatseja. Palatinus oli Rooman syntysija mutta samalla siitä tuli myös ylellisen asumisen symboli, marmorinen maailma, joka teki eroa siihen puiseen kylään, josta Rooma oikeastaan oli lähtöisin.

En ole enää varma, montako kertaa olen kävellyt Palatinuksella ja Forum romanumilla. Mutta rauniot eivät pysy samanlaisina: joka kertaa on sellaista, jota aiemmin ei ole nähnyt, jo pelkästään siksi, että uusia alueita on restauroinnin alla ja uusia taas avattu kävijälle. Nyt Forumilla on keisari Nerosta kertova näyttely, johon törmäsimme Romuluksen temppelissä ja Kuuriassa. Viimeksi Foorumilla käydessä Romuluksen temppelin pronssiovet olivat tiiviisti kiinni. Nyt puolestaan Augustinuksen ja Faustinan temppelin hämmätyttävä fasadi on rakennustelineiden peitossa. Historia on avoin ja suljettu, aina eri tavoin.

Illalla lähdimme pienemmällä ryhmällä Lazion ja Juventuksen otteluun Stadio olimpicolle. Hankimme liput eteläkaarteeseen. Totuus paljastuu, kun pääsemme moninkertaisten turvajärjestelyjen läpi ja saamme kuulla, että laziolaisten pitäisi mennä oikealle. Mutta nämä liputhan ovat vasemmalle? Hetkeä myöhemmin Juventuksen fanibussien ovet avautuvat ja satamäärin mustavalkoisten kannattajia alkaa puskea selkään. Tunnelma alkoi tuntua niin tiiviiltä, että päätin siirtyä Lazion riveihin. Ovimies toteaa, ettei lipun numeroinnilla ole niin väliä. Voi mennä minne vaan. Lopulta paljastuu, että siirtyin häviäjän puolelle, kun Juventus voitti 0-1 Pepen maalilla. Pelin jälkeen on aikaa kuvata olympiastadionin mahtipontisia patsaita, sillä muut ovat jääneet jumiin Juventuksen lehtereille. Vierasjoukkueen fanikatsomo joutuu odottamaan melkein tunnin tyhjentämistä: helikopteri pörrää yläpuolella ja karabinieerit ovat valmiudessa. Kun stadion hiljenee, pääsemme lähtemään takaisin Lanteen.

Goethe kirjoitti: ”Kukaan ei voi kuvitella, miten kaunista on vaeltaa kuutamolla halki Rooman, ellei itse ole sitä nähnyt. Valon ja varjon suuret massat nielevät kaikki yksityiskohdat...” Toisin on tänään. Kukaan ei voi kuvitella, millaista on kävellä kelmeässä keinovalossa halki Rooman, hävityn ottelun jälkeen.

Rooma 2: Cinecittà

Cinecittà näki päivänvalon huhtikuussa 1937. Benito Mussolinin mukaan elokuva oli ”l’arma più forte”: se oli voimakas ase suuren yleisön mielipiteiden ohjailussa. Elokuvakaupunki syntyi Rooman kaakkoispuolelle, riittävän lähelle kaupunkia mutta siten, että tilaa oli studioiden lisäksi laajoille ulkolavasteille. Luigi Freddin johdolla toiminta käynnistyi nopeasti, sillä ensimmäisenä vuonna valmistui jo 19 näytelmäelokuvaa. Aloitusvuoden suuritöisimpiä spektaakkeleja oli Carmine Gallonen Scipio Africanus (Scipione l’Africano, 1937), jossa Scipion kansansuosio on haluttu suoraan rinnastaa Il Ducen johtajuuteen. Tästä propaganistisuudesta huolimatta Cinecittàssa tehtiin paljon kiinnostavia elokuvia, kunnes sotatilanteen takia studiot oli pakko sulkea vuonna 1943.

Toisen maailmansodan jälkeen Cinecittàn toiminta elpyi, ja merkittävää vetoapua antoivat Hollywood-yhtiöt, jotka tulivat paitsi purkittamaan antiikkispektaakkeleita ”aidoille paikoille” myös romantisoimaan Roomaa sellaisilla komedioilla kuin Loma Roomassa (Roman Holiday, 1953). Seuraavalla vuosikymmenellä Cinecittà jo kaappasikin globaalit populaarielokuvamarkkinat: peplum-spektaakkelien jälkeen tulivat spagettiwesternit, joita tehtiin lähes 400 vuosina 1964–71. Moni nuoren polven italialainen tekijä varttui Hollywood-konkareiden produktioissa second unit -ohjaajina tai ainakin ryhmän jäseninä. Sergio Leone oli tekemässä William Wylerin Ben-Hurin (1959) kuuluisaa kilpa-ajokohtausta. Wyler ei sitä itse halunnut ohjata, koska hän oli sen kertaalleen jo tehnyt Fred Niblon Ben-Hurissa (1925)! Ei ihme, että toimintakohtauksiin erikoistuneissa second uniteissa karttui osaamista väkivallan estetiikkaan.

Perjantain Rooma-kurssin teemana oli elokuva. Aamupäivällä pidimme luentoja Villa Lantessa, sen jälkeen suunnistimme Cinecittàan, jonne pääsee kätevästi metrolla. Mieleen muistuu joulukuu 2000, jolloin Martin Scorsese oli ohjaamassa elokuvaansa Gangs of New York. Saimme silloin kurkistaa katunäkymää 1800-luvun puolenvälin New Yorkista. Nyt lavasteista oli jäljellä palasia siellä täällä: jos Rooma on kumuloitunut ja kerroksellinen, sitä on myös Cinecittà, jossa menneisyyden tasot kuultavat nykyhetken läpi. Katulavaste on paikallaan, mutta New Yorkin kulmaan on ilmestynyt pieni pariisilainen pilkahdus, Lumièren veljesten ajalta. Katua rakennetaan koko ajan: tulossa ovat Pupi Avatin uuden elokuvan kuvaukset, ja New York on saamassa häivähdyksen 1970-luvun Bolognaa. Cinecittàn nykypäivän menestyksestä kertoo se, että lavasteet ovat entistä suurellisempia. Vaikuttava on BBC:n ja HBO:n sarjaan Rooma tehty lavastemaailma, jota studio mitä ilmeisemmin aikoo hyödyntää myös tulevien antiikkielokuvien taustana. Ehkä muuttuneesta estetiikasta kertoo se, että kaksiulotteiset kulissit eivät enää riitä. Tilassa on pystyttävä navigoimaan ja ilmaville kamera-ajoille täytyy rakentaa tilaa. Lavasteita ei ole tehty historiallisena rekonstruktiona, mutta tutkijoita on konsultoitu värimaailman tavoittelussa. Avaran foorumin lisäksi pienoismaailma sisältää tien, joka on rakennettu kivi kiveltä, sekä asuinkorttelin, jossa on voitu kuvata laitapuolen kulkijoiden elämää.

Fantasia-Rooman vieressä on keskiaikainen toskanalaistyylinen piazza, jota ilmeisesti Michele Soavi on käyttänyt Fransiscus Assisilaisesta kertovassa tv-elokuvassa Francesco (2002). Samaa näyttämökuvaa on hyödynnetty myös Venetsiaan sijoittuvassa elokuvassa, mutta en oikein ymmärtänyt miten. Varmaankin patinoiduista pinnoista voi tarvittaessa koota monenlaisia historiallisia miljöitä, uskottavasti. Roomalaisten ja keskiaikaisten illuusioiden jälkeen siirryimme Cinecittàn reunamaille, jossa oli jo ajan hampaan nakertamia lavasteita, suurin niistä vesiallas, jossa aikanaan Gangs of New York -elokuvan satamakohtaus toteutettiin.