Hellä vihollinen (1936)

Max Ophülsin tuotannon katsominen jatkuu... Varieteedraaman Divine (1935) jälkeen Ophüls jatkoi työtään Ranskassa ohjaamalla lyhyen 65-minuuttisen komedian Hellä vihollinen (La tendre ennemie, 1936). Divinen tapaan pääroolissa nähtiin Simone Berriau, joka sai luvan esittää ”vihollista”, naista, vaimoa ja rakastajarta. Elokuva muistuttaa paljon jo Ophülsin 1950-luvun episodimaisia elokuvia, joissa komedia ja tragedia punoutuvat yhteen ja elämänkohtalot virtaavat ohi, loisteliaan visuaalisesti ohjattuna. Toisaalta Hellä vihollinen tuo mieleen aikakauden muuut elokuvat, ainakin siinä suhteessä, että sen keskiössä on kolme kummitusta. Tosin monet kevyet kummitusleffat taisivat tulla tämän jälkeen, René Clairin Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes West, 1935), Norman Z. McLeodin Topper (1937), Jules Dassinin Cantervillen kummitus (The Canterville Ghost, 1944) ja Joseph L. Mankiewiczin Kummitus ja rouva Muir (The Ghost and Mrs. Muir, 1947).

Max Ophülsin komediassa leskeksi jääneet Annette Dupontin (Simone Berriau) tytär Line (Jacquesline Daix) on menossa kihloihin ja paikalle tulevat sekä Annetten miehen että hänen rakastajansa kummitus. Pian seuraan liittyy vielä kolmaskin aave, Annette aikanaan äidin painostuksesta hylkäämä salarakas. Tarina on yksinkertainen: jokainen kummitus kertoo kohtalonsa, ja samalla katsoja saa kolme miesnäkökulmaa rakkauteen, vapauttaan janoavasta aviomiehestä epätoivoisen werthermäiseen rakastajaan. Lopulta kummitukset päättävät auttaa onnettomaan suhteeseen ajautumassa olevaa Lineä saamaan todellisen rakastettuna. Siinä kaikki. Huikeinta elokuvassa on sen visuaalinen tyyli. Hellän vihollisen parhaita jaksoja on aviomies Dupontin (Georges Vitray) tarina, joka viuhuu katsojan editse kuin kummituksen mielessä pyörivä filminauha.

Kauhujen juna (1952)

Richard Fleischer ohjasi RKO:lle sarjan ytimekkäitä rikoselokuvia 1940- ja 1950-lukujen taitteessa: tähän joukkoon kuuluvat Henkivartija (Bodyguard, 1948), Poliisin satimessa (Trapped, 1949), Tuomari (Follow Me Quietly, 1949), Ihmismaali (The Clay Pigeon, 1949), Ryöstö Los Angelesissa (Armored Car Robbery, 1950) ja Kauhujen juna (Narrow Margin, 1952), jonka YLE Teema esitti eilen film noir -sarjassaan. Tiiviin jännityselokuvan keskiössä on kovaotteinen etsivä Walter Brown (Charles McGraw), joka saa tehtäväkseen kuljettaa tärkeän todistajan junalla Los Angelesiin. Elokuvan koukku on lopulta siinä, että Brown kuljettaa houkutuslintua, naamioitua poliisia, kun todistaja matkustaa samassa junassa tyynen rauhallisesti. Tosin tyyneys päättyy aikanaan, kun kintereille pyrkivät gangsterit ymmärtävät asian oikean laidan, vain vähän Brownin jälkeen. Fleischer puristi RKO:n film noireissaan kaiken irti käytettävissä olevista resursseista. Ne ovat B-elokuvan taidonnäytteitä, vaikkei niistä kovin paljon lastenlapsille kerrottavaa jäisikään. Heijastuksia hyödyntävä loppuratkaisu huipentaa Kauhujen junan ja sen näennäisyyksiä painottavan tematiikan.

Lumipyryssä

Ulkona pyryttää, ja mieleen tulevat antarktiset tunnelmat. Sata vuotta sitten naparetkeilijä Robert Falcon Scott (1868–1912) lähti Terra Nova -laivallaan tavoittelemaan etelänapaa. Vuonna 1911 hänet kuvattiin täydessä hiihtoasussa, valmiina navan valloitukseen. Royal Geographical Society toivoi, että tutkimusmatkan tavoitteet olisivat ensisijassa tieteelliset ja valloitussuunnitelmat tulisivat vasta toisella sijalla. Scottiin iski kuitenkin ”napamania”, jota ei vähentänyt se, että norjalaisen Roald Amundsenin retkikunta oli samaan aikaan suuntaamassa Antarktiksen keskipistettä kohti. Scottille retki oli kohtalokas: britit pääsivät etelänavalle, mutta löysivät sieltä Norjan lipun. Paluumatkalla kaikki menehtyivät pakkaseen ja tuiverrukseen. Kun Terra Nova -retki oli ohi, tutkimusmatkailijoiden maja jäi pystyyn etelämantereen reunalle, pakkasen preparoimaksi muistomerkiksi viktoriaanisesta kulttuurista.

Madama Butterfly Kansallisoopperassa

Suomen Kansallisooppera esittää tänä syksynä Giacomo Puccinin oopperaa Madama Butterfly, joka sai Lorenzo Marianin ohjauksena ensi-iltansa jo syksyllä 1999. Miehitys on vaihtunut moneen kertaan, eikä eilisessä esityksessä tainnut olla alkuperäisistä laulajista mukana kuin naimakauppoja välittävän Goron roolia esittänyt Aki Alamikkotervo. Illan tähti oli ehdottomasti ruotsalainen sopraano Elisabet Strid, joka oli koskettava Butterfly. Pinkertonina lauloi Mika Pohjonen, josta on tullut vakiokalustoa italialaisten suosikkioopperoiden tenorirooleissa. Pinkertonin rooli on oikeastaan aika epäkiitollinen, vaikka Puccini yritti korjailla osaa jälkeenpäin lisäämällä hahmoon syvyyttä. Käytännössä Pinkertonin rooli huipentuu ensimmäisen näytöksen lopun suureen duettoon ”Bimba dagli occhi”, jonka Strid ja Pohjonen tulkitsivat hienosti. Kapellimestarina oli kreikkalaissyntyinen Ivan Anguélov, joka johti erittäin hyvin, varsinkin lopun traagisen päätöksen.

Madama Butterfly on haasteellinen teos, radikaalikin – ainakin siinä mielessä että siinä on vain kaksi näytöstä. Tämä ratkaisu johti osaltaan siihen, että ooppera sai ensi-iltayleisöltään murskaavan vastaanoton helmikuussa 1904. Yleisön mielestä toinen näytös venyi kohtuuttomuuksiin. Puccini reagoi tähän tiivistämällä teosta. Vaikuttavaa Madama Butterflyssä onkin sen elliptisyys ja dramaattinen tiiviys. Ensimmäinen näytös kestää osapuilleen tunnin ja päättyy onnen kukkuloille. Yhdysvaltalainen luutnantti Pinkerton menee naimisiin nagasakilaisen neidon Cio-Cio-Sanin, Butterflyn, kanssa: lähtökohtaisesti Pinkerton on käyttämässä hyväkseen 15-vuotiasta tyttöä, mutta näytöksen lopun lemmenduetto tuntuu viittaavan aidompiin tunteisiin. Ooppera alkaa kulttuurien kohtaamisella, Pinkerton ihmettelee japanilaisen talon kevyitä rakenteita ja muunneltavuutta. Koko oopperan ensimmäiset sanat laulaa Pinkerton: ”Siis katto... ja seinät...” Kulttuurisessa ylemmyydentunnossaan Pinkerton kuvaa rakennusta korttitaloksi, ja pian samaa ilmaisua käytetään avioliitosta, jonka amerikkalaisen kulttuurin lähettiläs solmii. Ironinen alku muuttuu vakavaksi, kun ensimmäinen näytös huipentuu hääyön romanttisiin tunnelmiin.

Ensimmäisen ja toisen näytöksen välinen kuilu on raju: kun esirippu kohoaa uudelleen, kolme vuotta on kulunut. Pinkerton on palaamassa Yhdysvalloista, mutta hän on mennyt naimisiin, mikä vähitellen paljastuu Butterflylle. Länsimaisen kulttuurin edustajalle japanilainen avioliittosopimus ei ole oikea sopimus. Loppu on tylyäkin tylympi. Pinkertonille ja Butterflylle on syntynyt lapsi, ja pojalle povataan parempaa tulevaisuutta isän kanssa Yhdysvalloissa kuin geishan aviottomana lapsena Japanissa. Viimeisessä kohtauksessa hylätty Butterfly laittaa lapsen istumaan tuolille, Yhdysvaltain lippu kädessä ja silmät sidottuina, ja tekee itsemurhan. Alkuperäisessä libretossa Pinkerton syöksyy lavalle, liian myöhään, mutta Lorenzo Marianin ohjauksessa tämä jää tapahtumatta. Pinkertonin ääni kyllä kuuluu kaukaisuudesta, mutta se voi olla vain mielikuvitusta. Lopussa lapsi jää yksin.

Madame Butterflyn voi varmasti tulkita monella tapaa. Epäilemättä sen idealisoituun naiskuvaan voi suhtautua kriittisesti – Butterfly on määrättömän luottavainen ja uskollinen – mutta toisaalta ooppera nostaa käsittelyyn kolonialismin ruumiillisena ja sukupuolitettuna vallankäyttönä.

Sheriffi McCloudin paluu

Taitaa olla niin, että tv-historian suosikkisarjat ilmestyvät yksi kerrallaan dvd-bokseina, ainakin amerikkalaiset. Nyt on vuorossa Sheriffi McCloud (McCloud), jonka ensimmäinen tuotantokausi tuli Suomessa kauppoihin marraskuussa 2010. Alunperin McCloudin seikkailuja tehtiin vuosina 1970–77. Herman Millerin luoman poliisisarjan perusideana on maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu: pienestä Taosin kylästä Uudesta Meksikosta saapuu New Yorkiin sheriffi, joka sonnustautuu lierihattuun ja puhuu leveän teksasilaisittain. Päärooliin valittiin Dennis Weaver (1924–2006), jolla oli vankka kokemus 1950-luvun westernien sivuosista. Tähtikuvaltaan Weaver sopi rooliin hyvin, varsinkin kun hän oli tv-aikakaudella esiintynyt myös sarjassa Ruudinsavua (Gunsmoke). Elämänsä roolin Weaver taisi tosin tehdä Orson Wellesin Pahan kosketuksessa (Touch of Evil, 1958) neuroottisena motellinpitäjänä.

Katsoimme lauantai-illan ratoiksi sarjan pilottijakson ”Portrait of a Dead Girl”, joka nähtiin Yhdysvalloissa helmikuussa 1970. Varsinainen sarja käynnistyi vasta saman vuoden syyskuussa. Ensimmäisellä kaudella jokainen tarina esitettiin kaksiosaisena, mutta seuraavasta kaudesta lähtien Sheriffi McCloud oli osa NBC:n Mystery Movie -sarjaa, jossa jaksot olivat elokuvan mittaisia samaan tapaan kuin Columbossa. Sarjan historian aikana jaksoja oli vuosittain 5–9.

Pilottijaksossa sarjan konsepti on selvästi vielä hakusessa: tarinassa etelän sheriffi saa tehtäväkseen kuljettaa tärkeän todistajan New Yorkiin. Pohjalla kytee etninen konflikti, Spanish Harlemin halu puolustaa maahanmuuttajien oikeuksia. McCloud saavuttaa paikallisten luottamuksen puhumalla sujuvaa espanjaa, mitä newyorkilaispoliisit katsovat äimistyneinä. Sinnikäs sheriffi onnistuu lopulta selvittämään vyyhdin ja puhdistamaan puertoricolaisen Ramosin maineen. Loppukohtauksessa paljastuu, että McCloud on komennettu jäämään New Yorkiin, oppimistarkoituksessa, ja tästä asetelmasta sarjan on tarkoitus jatkaa. Newyorkilaisena poliisipäällikkönä esiintyy Peter Mark Richman, mutta seuraavassa jaksossa hänet korvasi jämäkämpi J. D. Cannon, joka esiintyikin sarjan loppuun asti. Pilotin perusteella sarjan estetiikka tuntuu välillä omituisen viipyilevältä, ja epätarkkojen kuvien avulla luodaan 70-lukuhenkistä utuista tunnelmaa. Mukana on myös Robert Altman -vaikutteisia vieraannutettuja otoksia, joissa ääniraidalla kuullaan dialogia, kun samaan aikaan kamera kuvaa katuvilinää korkealta helikopterista.

Omissa muistikuvissani McCloudiin liittyi hevonen, jolla sheriffi ratsastaa suurkaupungin välinässä. Tätä ei pilotista vielä löydä. Kun sarja varsinaisesti käynnistyi syyskuussa 1970, ratsastaminen nostettiin keskeiseksi aiheeksi. Samalla koko McCloudin tarina on pitänyt pohjustaa uudelleen. Aiempi todistajan kuljettaminen pyyhittiin pois, ja sheriffi siirtyi jo jakson alussa New Yorkiin oppimistarkoituksessa, rakkaan hevosensa kanssa.

Divine (1935)

Kun Max Ophüls oli palannut Italiasta, La signora di tutti -elokuvan valmistumisen jälkeen, alkoivat Pariisissa seuraavan teoksen valmistelutyöt. Tuloksena oli kirjailija Coletten (1873-1954) ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus Divine, jonka lyhyitä kohtauksia ja tiheää dialogia Ophüls myöhemmin kehui hyvin elokuvallisiksi. Colette oli arvostetettu kirjailija, joka juuri vuonna 1935 kutsuttiin Belgian kuninkaallisen akatemian jäseneksi. Hänellä oli myös skandaalimainen, avoimen biseksuaalinen tausta niin kirjallisuudessa kuin estraadillakin. Itse asiassa Divine-elokuvan kuvasto tuo mieleen kuuluisan valokuvan Colettesta Moulin Rougen pantomiimissa Rêve d'Égypte vuodelta 1907 (kuva alla).

Divine sijoittuu teatteriin ja sen takahuoneisiin, mutta sävyltään se on täysin erilainen kuin samaan aikaan Hollywoodissa suositut backstage-musikaalit: sen kuva estraditaiteen maailmasta ei ole ihanteellinen tai romantisoitu, päinvastoin, Divinen kuva on raadollinen, mutta samalla kiinnostavasti arkinen, niin että jokapäiväiset keskustelut saavat lopputuloksessa paljon sijaa. Divine on vahvasti naisten elokuva. Kuvaava on elokuvan alku, jossa äiti ja tytär kyntävät niskavuorimaisesti maata, toinen on auran varressa, toinen hevosena. Paikalle ajaa kaupunkiin muuttanut Dora (Gina Manès), joka houkuttelee Ludivine Jarissen (Simone Berriau) mukaansa kabareeteatterin esiintyjäksi Montmartrelle. Kaupungissa myös elokuvan visuaalinen rytmi kiihtyy. Elokuvan häikäisevimpiin kamera-ajoihin kuuluu kohtaus, jossa Dora antaa asuntonsa Ludivinen käyttöön. Kamera kulkee seinien läpi ensin makuuhuoneeseen, sitten keittiöön ja lopulta peruuttaa aina porraskäytävään asti. Kun Ludivine päätyy teatteriin ja ristitään uudelleen Divineksi, vauhti vain kiihtyy. Teatterissa on hektinen tunnelma.

Tarinan kehittely etenee hitaasti, mutta ehkä juuri se rakentaa elokuvan uskottavuutta. Divine tutustuu talonsa maitopoikaan (George Rigaud), ja suhde alkaa syttyä mutta hitaasti ja varovasti. Elokuvan positiivinen voima on siinä, miten loistavasti se välttelee melodramaattisia odotuksia. Kaupunkilaisen turmeluksen kuvauksesta ei tule langenneen naisen kuvaa. Teatterissa näytellään eksoottista kuvaelmaa, jossa muinaisen Rooman, Egyptin ja Arabian aiheet sekoittuvat suloiseksi sekamelskaksi. Näyttävimmässä kohtauksessa Divine joutuu antautumaan käärmeelle, joka kiemurtelee hänen kaulansa ympäri. Kun näytelmän orjattaret pakotetaan riisuutumaan, Divine kieltäytyy, lyö vastanäyttelijäänsä ja samalla muuttaa kertomusta omalta kohdaltaan. Yleisö osoittaa vastarinnalle suosiotaan, ja Divine saa puolustaa koskemattomuuttaan yhä uudestaan, ilta illan jälkeen. Divine ei myöskään lankea huumeiden orjaksi, vaikka Lutuf-Allah (Philippe Hériat) häntä koettaakin saada pauloihinsa. Divine saa kutsun kiinalais-japanilaiseen oopiumi-iltaan, mutta poliisin väliintulo pelastaa hänet.

Sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta Divine päätyy huumekuriiriksi, tahtomattaan, mutta kaikesta tästä hän lopussa ihmeenomaisesti vapautuu.

Täytyy tunnustaa, että 1930-luvun lukemattomien, predestinoitujen melodraamojen rinnalla oli vapauttavaa katsoa elokuva, jossa päähenkilö ei joudu olosuhteiden uhriksi vaan säilyttää tiukasti oman minuutensa. Oikeastaan Divine on vastakuva edellisenä vuonna valmistuneelle melodraamalle La signora di tutti. Nimensä mukaisesti Divine säilyttää jumalisuutensa ja lopulta vapautuu teatterin maailmasta, ellei sitten loppukohtauksen ristikon takaa kuvattua suudelmaa pidetä enteenä siitä, että edessä siintävä avioliittokin on lopulta vankila.

Kaikkien nainen (1934)

Max Ophülsin La signora di tutti on näytetty Suomessa televisiossa vain kerran syksyllä 1988 nimellä Kaikkien nainen. Sillä kertaa elokuva jäi näkemättä, mutta onneksi siitä on nyt saatavilla hienosti skannattu dvd. Kaikkien nainen on syntynyt kiinnostavassa kulttuurien välitilassa. Ophüls oli lähenyt Saksasta keväällä 1933, ehtinyt tehdä Ranskassa Liebelein ranskankielisen version sekä rikoselokuvan Capri-linnan vanki (On a volé un homme, 1934). Tässä tilanteessa hän sai yllättäen pestin Italiaan, kun kustantaja Emilio Rizzoli halusi tuottaa sovituksen Salvator Gottan suosikkiromaanista La signora di tutti. Tuottaja Ettore Margadonna oli nähnyt Liebelein ja ehdotti Ophülsia ohjaajaksi. Erikoista kyllä, ainakaan dvd-versiossa ohjaajaa ei mainita nimeltä. Sen sijaan alkuteksteissä nousee esiin Tomaso Monicelli, otsikolla ”direzione”, mutta filmografiatietojen mukaan Monicelli oli lähinnä ”production manager”.

Kulttuurisen välitilan tuntua elokuvalle antaa kaksi itäeurooppalaista emigranttia, ukrainalaissyntyinen näyttelijä Tatjana Pavlova (1890–1975), joka sai keskeisen roolin, ja venäläinen säveltäjä Daniele Amfitheatrof (1901–1983), jonka perhe oli muuttanut Italiaan jo ennen Venäjän vallankumousta. La signora di tutti oli hänen toinen elokuvasävellyksensä, mutta ”rest is history”, sillä vuonna 1937 Amfitheatrof siirtyi Hollywoodiin muun muassa monien rikos- ja lännenelokuvien, toisinaan kreditoimattomaksi, säveltäjäksi. Sittemmin Ophülsin ja Amfitheatrofin tiet yhtyivät elokuvassa Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from an Unknown Woman, 1948).

Kulttuurien väliltä alkaa myös Kaikkien nainen: elokuvan alussa ollaan Ranskassa, elokuvamogulien ja -bisnesmiesten keskellä, kuuntelemassa kuuluisan elokuvadiivan Gaby Doriot’n äänilevyä ”La signora di tutti”. Gaby on viihdeteollisuuden riistaa, ja italialainen tyttö oli Ranskassa muuntunut parrasvalojen tähdeksi. Kun agentti lähtee etsimään Gabya (Isa Miranda), tämä makaakin kylpyhuoneen lattialla itsemurhaa yrittäneenä. Elokuvan hämmästyttävyys on siinä, että Gaby asetetaan leikkauspöydälle, anestesiamaskin alle, ja koko loppuosa on narkoosin aikana nähtyä unta, kuoleman hetkellä editse pyyhkiytyvää filminauhaa. Takautumarakennetta oli melodraamassa käytetty aikaisemminkin, mutta tummien varjojen ja nopeiden siirtymien seurauksena tuntuu välillä kuin katsoisi toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaista film noiria. Ophüls tuntuu korostavan unen logiikkaa kuvaelmamaisuudella, jossa loogiset syy-seuraus-suhteet ovat toissijaisia. Erityisen paljon elokuvassa on ristikuvia: välillä häipyvä kuva kuultaa kankaalla kauan, aivan kuin juuri nuo hetket ja kuvat olisivat erityisesti syöpyneet Gabyn mieleen.

Monissa elokuvissaan Max Ophüls on kuvannut traagisia naisia, jotka joutuvat menettämään rakkautensa, mutta raadollisen hyväksikäytön kuvauksena Kaikkien nainen muistuttaa oikeastaan vain viimeistä elokuvaa Skandaalikuningatar Lola Montès (1955). Kun elokuvan lopussa Gaby menehtyy leikkauspöydälle, myös hänen julkinen minänsä pysähtyy: julisteita suoltava painokone seisahtaa, eikä Gaby enää ole rahanteon välikappale. Koko elokuvan ajan Gaby on jollakin tapaa hyväksi käytetty. Nuorena kuorolaisena hän joutuu kuoronjohtajan, vanhemman miehen, kosinnan kohteeksi ja saa kärsiä viattomuudestaan. Pian Gaby tutustuu nuoreen Robertoon (Friedrich Benfer), jonka äidistä Almasta (Tatjana Pavlova) tulee Gabyn ystävä ja tukija. Sairas Almakin käyttää tyttöä hyväkseen, sellaisten toiveiden toteuttajana, joita hän itse ei rampautuneena voi saavuttaa. Hän lähettää Gabyn oopperaan, Milanon La Scalaan, mutta lopputulos on sikäli traaginen, että Alman mies Leonardo Nanni (Memo Benassi) ihastuu Gabyyn. Elokuvan ensimmäinen puolisko kiihtyy traagiseen kliimaksiin, joka tuo wagneriaanisuudessaan mieleen Luchino Viscontin elokuvat.

On mahdollista, että kireän tuotantoaikataulun vuoksi elokuvan viimeistely sujui nopeasti. Ainakin tuntuu siltä, ettei elokuvan jälkimmäinen puolisko ole enää yhtä hiottu kuin ensimmäinen. Joka tapauksessa Kaikkien nainen on omalaatuinen, mieleenpainuva elokuva, jossa on vaikuttavia kuvia ja kohtauksia: Alman pyörätuolin varjot portaikon seinää vasten, sanattomien tunteiden kuvaus oopperan aitiossa, Gabyn ja Roberton tanssikohtaus, joka tuo mieleen niin elokuvan Lemmenleikkiä (Liebelei, 1933) kuin myöhemmin Ranskassa valmistuneen Salaperäiset korvarenkaat (Madame de..., 1953).