Laivakalle nuorempi (1928)

Katsoimme viikon viiveellä Buster Keaton -klassikon Laivakalle nuorempi (Steamboat Bill Jr., 1928), jonka myrskykohtaus saa niin aikuiset kuin lapsetkin repeämään liitoksistaan. Komedian asetelma tuo mieleen vuonna 1923 valmistuneen Ruutia, räminää ja rakkautta (Our Hospitality), jossa Keatonin esittää päähenkilö saapuu synnyinseudulleen ja joutuu luovimaan taistelevien sukujen välissä. Laivakallessa jännitteen muodostavat kaksi laivuria, modernia jokilaivaa johtava John James King (Tom McGuire) ja vanhempaa purtta kipparoiva William ”Laivakalle” Canfield Sr. (Ernest Torrence). Taistelevien laivureiden lapset rakastuvat toisiinsa, ja Laivakallen Bostonissa opiskellut poika pääsee lopulta näyttämään taitonsa. Uusi sukupolvi luo sovinnon. Monet Buster Keatonin elokuvat käsittelevät tai sivuavat modernisaatiota, yhteiskunnallista muutosta, jonka keskellä kivikasvo etsii paikkaansa. Laivakalle nuorempi huipentuu myrskyyn, jossa vanha ja kokenut jokilaiva osoittautuu kestävämmäksi kuin Kingin loistelias alus: talot menevät pirstaleiksi, sairaala nousee ilmaan ja tuuli heittelee kaupunkilaisia mielin määrin, mutta vanha jokilaiva tottelee tiukan paikan tullen.

Muuten: Buster Keatonin isä Joe nähdään mainiona parturina, joka poistaa kaupunkilaistuneen pojan viikset yhdessä hujauksessa, kun fiktiivinen isäukko on todennut tylysti: ”Take that barnacle off his lip.”

Seikkailijoitten luvattu maa (1954)

Seikkailijoitten luvattu maa (The Far Country, 1954) oli Anthony Mannin ja James Stewartin westerneistä toiseksi viimeinen. Se alkaa verkkaisesti, eikä vedä puoleensa yhtä napakasti kuin Maa vuorten takana (Bend of the River, 1952). Ehkä tähän vaikuttaa historiallinen tematiikka: trailerissa elokuvaa kutsutaan eeppiseksi kuvaukseksi Klondiken kultakuumeesta 1890-luvulla. Alku kertoo viipyillen matkasta Seattlestä Alaskan portille, Skagwayhin, ja sieltä edelleen Kanadan puolelle Dawsoniin. Tosin ensimmäiset viisitoista minuuttia käynnistyvät tehokkaasti, kun Jeff Webster (James Stewart) saapuu Seattleen karjalaumansa kera ja tapaa vanhan kumppaninsa Ben Tatumin (Walter Brennan). Karjanajossa on tapahtunut jotakin, joka jää katsojalle arvoitukseksi, ja juuri kun Jeff ja Ben saavat pihvikarjansa laivaan ja nousevat itsekin kyytiin, Jeffiä syytetään murhasta. Takaa-ajon tiimellyksessä syytetty saa turvapaikan Ronda Castlen (Ruth Roman) hytistä, ja matka kohti pohjoista alkaa. Vauhdikkaan alun jälkeen rytmi raukenee, ja Borden Chasen käsikirjoitus paljastaa vähitellen katsojalle niin Rondan kuin Jeffinkin taustoja.

Skagwayssaä Jeff ja Ben törmäävät omavaltaiseen tuomariin, Gannoniin (John McIntire), joka janoaa valtaa myös kaukana pohjoisessa sijaitsevassa Dawsonissa, kullankaivajien tukikohdassa. Vasta elokuvan puolivälissä hahmottuu Jeffin välinpitämättömyys kaikkea yhteisöllisyyttä kohtaan, ja keskeinen jännitysmomentti rakentuu sen verran, missä vaiheessa päähenkilö saa tarpeekseen.

Seikkailijoitten luvattu maa muistuttaa pohjoisen nostalgiassaan elokuvaa Maa vuorten takana, mutta päähenkilön katkeruus on syvempi ja kuva kaukaisesta maasta synkempi.

Oli lopuksi pakko katsoa google-kartasta, millainen matka on Skagwaysta Dawsoniin, kävelyreittiä yli 570 mailia.

Tukholma: kulttuurihistoria ja härskarkonst

Kävin tutustumassa Tukholman yliopistossa tänä vuonna aloittaneeseen kulttuurihistorian tutkijakouluun. On oikeastaan mielenkiintoista se, miten erilaista suomalaisen historiankirjoituksen historia on ruotsalaiseen verrattuna. Kun Suomessa Karl Lamprechtin vanavedessä keskusteltiin kulttuurihistoriasta paljon jo 1900-luvun alussa, Ruotsissa asetelma on toinen: tai pikemminkin, ruotsalaiset etnologit ovat usein olleet lähempänä kulttuurihistoriallisia kysymyksenasetteluja kuin historiantutkijat. Nyt aloittanut tutkijakoulu on lähtökohdiltaan monitieteinen. Mukana on väitöskirjantekijöitä arkeologiasta, historiasta, kirjallisuustieteestä, mediatutkimuksesta. Toivottavasti tutkijakoulun kanssa saadaan aikaan yhteistyötä!

Pidin luentoni Vad är kulturhistoria -kurssilla, jonka jälkeen jäi vielä muutama tunti vapaa-aikaa. Kävin katsomassa kansallismuseon Härskarkonst-näyttelyn, joka taitaa olla avoinna ensi vuoden puolelle asti. Näyttelyyn on koottu 1800-luvun alun itsevaltiuden synnyttämää taidetta ja käsityötä. Napoleonin lisäksi esillä on aineistoa sekä Venäjän tsaareista että Ruotsin kuninkaallisista. Yhdistävänä siteenä on François Gérard, joka ikuisti itsevaltiaita kaikkialla Euroopassa. Kiinnostavaksi näyttelyn tekee se, että kuvakulttuuria ja esineitä on laajasti, pilakuvista propagandajulisteisiin, interiööreistä posliiniastiastoihin. Millaisia olivat Napoleonin armeijan kenttäkeittiöt, korkkiruuvit, kenttävuoteet... Millaisia miekkoja la famille militaire lahjoitti toisilleen? Millaisia olivat Sèvresin itsevaltiutta pönkittävät aamiaisastiastot? Erityisen vaikuttava oli Napoleonin Egyptin-retken inspiroima astiasto, jossa lautasia kehystivät hieroglyfit. Napoleon taisi lahjoittaa serviisin Venäjän Aleksanterille vuonna 1808, ja siksi lautaset ja kupit löytyvät nyttemmin Pietarista.

Andrea Chénier Tukholmassa

Dmitri Bertmanin ohjaama ja Pier Giorgio Morandin johtama Andrea Chénier sai ensi-iltansa Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa 22. lokakuuta. Tänään oli kolmas esitys. Umberto Giordanon tunnetuin ooppera nähtiin Ruotsissa vasta 12. kerran, mikä kertoo, ettei teos ole järin suurta suosiota nauttinut. Tänäänkin oli tyhjiä penkkejä, vaikka esitys oli erityisen kiinnostava. Tukholman Andrea Chénier alkaa ihmeellisellä näyttämöllisellä idealla: kun esirippu avautuu, koko näyttämön peittää kultaisten raamien kehystämä Francois Boucher’n odaliski. Näyttämölle astuva palvelija Gérard repäisee aistillisen rokokoomaalauksen kehyksistään, ja oikeastaan ennakoi oopperan ideaa, vallankumousta, joka pyyhkäisee entisen yhteiskunnan raunioiksi. Vielä hämmästyttävämpää on se, että jättiläismäiset kultakehykset jäävät lavalle koko loppuajaksi: historia on kehyksissä, eri asennoissa, vinottain, kulmittain, vinksahtaneena. Ohjelmalehtisen mukaan ajatus on ohjaaja Dmitri Bertmanin ja lavastaja Hartmut Schörghoferin yhdessä kehittämä.

Tyyliteltyä historiakuvaa täydentävät Corinna Cromen puvut, jotka ovat välillä kuin leivonnaisia. Pidin kovasti Suomen Kansallisoopperan Andrea Chénier’stä, jonka näyttämökuva oli perinteisempi, mutta ehkä se tavoitti enemmän vallankumouksen tragiikasta kuin Bertmanin vieraannutettu ohjaus. Muistelen, että Kansallisoopperan tulkinnassa siirtymä ensimmäisen näytöksen rokokooidyllistä toisen näytöksen terroriin oli erityisen vaikuttava. Bertman ei oikeastaan ota tästä ajallisesta muutoksesta kaikkea irti.

Oopperan ensimmäisestä näytöksestä löytyi myös hauska ruotsalaisviittaus. Kohtauksessa, jossa aateliskartanon väki odottaa tietoja Pariisista ja kuninkaanvallan kohtalosta, valokeila kohdistuu kuninkaalliseen aitioon ja näyttämön väki suuntaa katseensa tyhjille penkeille. Mitenkähän kohtaus toteutettaisiin, jos kuningaspari päättäisikin pistäytyä Andrea Chénier’tä katsomaan?

Andrea Chénier’n roolissa vieraili argentiinalainen tenori Gustavo Lopez Manzitti, joka on Yhdysvalloissa niittänyt mainetta erityisesti tässä osassa. Maddalenana lauloi italialainen Raffaella Angeletti ja Gérardina Ola Eliasson. Nyt Andrea Chénier tuntui välillä jäävän muiden varjoon: olikohan Manzittilla flunssaa äänessä? Joka tapauksessa huikeassa loppuduetossa Raffaella Angelettin laulu kohosi ylhäiseen yksinäisyyteensä. Chénier’n hahmon vaisuuteen vaikuttivat varmaan myös ohjaukselliset ratkaisut. Dmitri Bertman totesi haastattelussa, että loppujen lopuksi oopperan kiinnostavin hahmo on palvelija Gérard, joka Ranskan suuren vallankumouksen seurauksena muuttuu livreeasuisesta palvelijasta kansanjohtajaksi. Ola Eliasson oli erittäin vakuuttava Gérardin roolissa, ja aariat ”Son sessant’anni” ja ”Nemico della patria” olivat illan kohokohtia.

Maa vuorten takana (1952)

Maa vuorten takana (Bend of the River, 1952) jatkoi Anthony Mannin ja James Stewartin yhteistyötä, tällä kertaa Technicolor-väreissä. Käsikirjoitus oli Borden Chasen, jonka kynästä olivat kirvonneet myös Hawksin Punaisen virta (1948) ja Mannin Winchester ’73. Tällä kertaa Stewart näyttelee entistä rajarosvoa Glyn McLyntockia, joka haluaa muuttaa elämänsä ja avustaa uudisasukkaita saavuttamaan idyllisen ”joen mutkan” Oregonissa. Elokuvan alussa Glyn törmää dramaattisesti Emerson Coleen (Arthur Kennedy), jota ollaan juuri ripustamassa hirttoköyteen hevosvarkaana. Glyn pelastaa tuntemattoman, joka itse asiassa pian paljastuu vanhaksi tutuksi. Borden Chasen käsikirjoitus on parhaimmillaan siinä viipyilevässä tavassa, jolla se paljastaa henkilöiden menneisyyksiä ja suhteita. Kuten kaksi vuotta aiemmin valmistuneessa Winchesterissä, tässäkin on mieleenpainuvia sivurooleja, nuori uhkaperuri Trey Wilson (Rock Hudson), jokilaivan Mississippille kaihoava kapteeni Mello (Chubby Johnson), sitkeä uudisraivaaja Baile (Jay C. Flippen) ja hänen kaksi tytärtään (Julie Adams, Lori Nelson). Maa vuorten takana huipentuu ruokakuljetukseen, jota Glyn johtaa Portlandista uudisasukkaiden luokse. Kullanhimo on vallannut Portlandin asukkaat, ja talveen valmistautuvassa Oregonissa inflaatio on tehnyt elintarvikkeista kultaakin kalliimpia.

Maa vuorten takana viittaa monien lännenelokuvien tapaan paratiisimyyttiin, erämaan muuttamiseen puutarhaksi. Tässä se ei vain tapahtu lännen avoimella preerialla vaan lumihuippuisten vuorten kupeessa. Uudisraivaajat kuljettavat unelmiensa maahan omena- ja päärynäpuista, ja luonto alkaa muuttua kulttuuriksi. Elokuva käsittelee teemaa hienovaraisesti, ja enemmän saa painoa Glynin mahdollisuus elämänmuutokseen. Baile vertaa ihmistä omenaan: jos joukossa on yksikin mätä, koko varasto on pilalla. Samaan aikaan kun Emerson kuitenkin antautuu kiusaukselle, Glyn osoittaa muutoksen mahdollisuuden.

Jonkinlainen ristiriita on toki se, että Maa vuorten takana toistaa silmiinpistävästi Hollywood-elokuvan stereotypioita. Intiaanit kaatuvat kasvottomina, anonyymeina, ja mustat ovat herttaisia lapsia. Toisaalta: vielä 1950-luvun alussa monikaan lännenelokuva ei lähtenyt murtamaan kliseisiä toiseuden kuvia. Muutos oli kuitenkin lähellä, sillä vuosikymmenen kuluessa alkuperäisten amerikkalaisten kuva valkokankaalla alkoi murtua.

Winchester ’73 – kohtalon ase (1950)

Winchester ’73 – kohtalon ase (Winchester ’73, 1950) oli Anthony Mannin ja James Stewartin ensimmäinen yhteinen western. Vähältä piti, ettei Winchesteristä tullut kokonaan toisenlaista, sillä Universal oli jo pestaamassa Fritz Langin ohjaajaksi. Suunnitelma kuitenkin kariutui, ja tietojen mukaan Lang olisi halunnut tehdä kertomuksesta yksinkertaisen kamppailun legendaarisesta Winchester-kivääristä. Stewartin ehdotuksesta ohjaajaksi pyydettiin Anthony Mannia, joka sai puolestaan Borden Chasen käsikirjoittajaksi. Lopputulos on kiinnostava ja persoonallinen sikäli, että vaikka vuoden 1873 Winchester esitelläänkin aluksi näyttävästi, siitä tulee ikään kuin yksi elokuvan henkilöhahmoista: kivääri kiertää kädestä käteen, eikä elokuvan päähenkilölle Lin McAdamille (James Stewart) lopulta edes selviä, millaisia reittejä hänen ampumakilpailussa voittamansa palkinto on kulkenut.

Kiväärin ympärille rakentuu episodimainen kaari, joka punoo yhteen elämän kohtaloita, katkerasti isänsä surmaajaa metsästävän Linin, hänen parhaan ystävänsä Frankien (Millard Mitchell), kyynisen mutta omasta maatilasta haaveilevan asekauppiaan (John McIntire), pelkurimiehen kanssa kulkevan kapakkalaulajan (Shelley Winters), Little Big Hornin taistelun jälkeen sotajalalle lähteneen intiaanipäällikön (Rock Hudson), neuroottisen pyssysankarin Waco Johnnie Deanin (Dan Dureya) ja tietysti Linin takaa-ajaman Dutch Henry Brownin (Stephen McNally). Linin ja Dutchin konfliktin taustalla on kipeä menneisyys, mutta sisällissodan trauma on kuitenkin unohdettu. Kun Lin ja Frankie avustavat intiaanien ahdistelemia sotilaita, paljastuu, että kaikki ovat olleet samalla taistelutantereella – mutta vain eri puolilla rintamaa.

Winchester-kivääri on elokuvassa himoittu ja haluttu teknologian tuote, mutta lopulta se on vain motiivi, jonka kautta henkilöiden pyrkimykset ja unelmat tiivistyvät.

Winchester ’73 koostuu erinomaisista näyttelijäsuorituksista, sivuosia myöten. Rock Hudson on vakuuttava intiaanipäällikkö Nuorena Härkänä. Eipä ihme, että Douglas Sirk otti hänet vuonna 1954 päärooliin kolmiulotteiseen westerniinsä Punainen kotka (Taza, Son of Cochise). Aran sotilaan roolissa vilahtaa myös Tony Curtis, joka oli vasta edellisenä vuonna aloittanut elokuvakarriäärinsä.

Taannoin käytiin keskustelua siitä, missä lännenelokuvassa on legendaariset sanat: ”A man’s gotta do what a man’s gotta do.” Tosiasia taitaa olla, ettei näitä sanoja sanota missään elokuvassa, mutta Winchesterissä päästään aika lähelle. Kun Lin istuu iltaa ystänsä Frankien kanssa, hän toteaa: ”Some things a man has to do, so he does ’em.”

Baijerin valtionoopperan Tosca

YLE Teema esitti eilen illalla Baijerin valtionoopperan tulkinnan Giacomo Puccinin Toscasta, joka on taltioitu viime heinäkuussa. Produktio on alunperin yhteistuotanto Milanon La Scalan ja New Yorkin Metropolitanin kanssa. Sveitsiläisen Luc Bondyn ohjaamassa tulkinnassa on karu mutta klassinen näyttämökuva, jossa ensimmäisen näytöksen kirkko on kuin alaston, tiilinen varastorakennus. Toinen näytös on punaisen ja mustan yhdistelmä, mikä sopii hyvin näytökseen, joka on oopperakirjallisuuden hurjimpia. Kolmannen näytöksen vankityrmä on niin ikään pelkistetty mutta toimiva. Lehtitietojen mukaan Bondyn ohjaus sai newyorkilaisyleisöltä buuaukset, mutta tv-ruudusta katsottuna Tosca tuntui antavan tilaa laulajille. Väistämättä oopperaa tuli katsoneeksi sen tiedon valossa, että Karita Mattila juuri lokakuun alussa ilmoitti jättävänsä teoksen ohjelmistossaan ”taiteellisista syistä”. Baijerin esityksessä Mattilan vastanäyttelijöinä olivat Jonas Kaufmann (Cavaradossi) ja Juha Uusitalo (Scarpia). Television kautta esityksen intensiteettiä on vaikea arvioida, mutta ainakin minusta tuntui, että Karita Mattila puristi Toscan roolista irti kaiken mahdollisuuden. Ensimmäisen näytöksen mustasukkaisuus, toisen näytöksen pelko, tuska ja kosto olivat erittäin vakuuttavia, itkunsekaisesta ”Vissi d’arte, vissi d’amore” -aariasta puhumattakaan. Onpa harmi, jos häntä ei Toscana enää nähdä.