Nainen Eeva (1941)

Preston Sturgesin parhaisiin kuuluvaa komediaa Nainen Eeva (The Lady Eve, 1941) ei ole esitetty televisiossa vuoden 1986 jälkeen, vaikka Sturgesin muuta tuotantoa on kiitettävästi nähtykin. Screwball-klassikossa upporikas oluttehtailijan poika Charles Pike (Henry Fonda) on viettänyt aikaa Amazonilla intohimonsa, käärmeiden, parissa ja nousee valtamerihöyryyn. Kuuluisa poikamies herättää huomiota, ja ennen pitkää hän joutuu uhkapeluri Harry Harringtonin (Charles Coburn) ja tämän tyttären Jeanin (Barbara Stanwyck) pauloihin. Leikki muuttuu todeksi ja Jean rakastuu. Suunnitelmat kuitenkin mutkistuvat, kun Harringtonien tausta selviää. Vuosien kuluttua Jean päättää kostaa Charlesille ja palaa englantilaiseksi aristokraatiksi, Lady Eve Sidwishiksi, naamioituneena.

1930- ja 1940-luvun Hollywood-komedioita tuntevasta juoni ei ehkä kuulosta kovin omaperäiseltä, mutta Preston Sturgesin käsikirjoitus on täynnä nokkelaa dialogia ja eriskummallisia oivalluksia. Sturges saa paljon irti jo pelkästään Henry Fondan tähtikuvasta, jossa komediallisia rooleja ei juurikaan ole. Fondan jäykkyys kääntyy Charles Piken ”viattomuuden” kuvastajaksi, ja vaikka Charles on puuhaillut käärmeiden parissa koko ikänsä, hän on aseeton Eevan viettelevän ”omenan” edessä. Oudoimpia, romanttisen ironian sävyttämiä kohtauksia on Charlesin ja Lady Even intiimi kohtaus, jota hevosen turpa tunkeutuu vähän väliä katkaisemaan. Loistava on myös Charlesin ja Even häämatka, jonka aikana Eve kiduttaa miestään kertomalla menneistä seikkailuistaan. Omalaatuista huumoria lienee sekin, että avioparin eroamisen jälkeen Charles törmää uudelleen Jeaniin, mutta Jeanin ”eevaus” ei nähtävästi selviä hänelle missään vaiheessa. Viimeiseksi kommentiksi jää, että Charles ja Jean ovat liitoissa tahoillaan, mutta syntiinlankeemusta tämä ei saa estää.

Hyökkäys erämaassa (1939)

Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) on John Fordin uran helmiä: sen pohjana on Dudley Nicholsin loistava, näytelmällinen käsikirjoitus, joka on filmattu kaksi kertaa myöhemminkin (1966, 1986). Vaikka Ford oli ohjannut lännenelokuvia jo mykkäkaudella, takana oli pitkä tauko ja Hyökkäys erämaassa oli hänen ensimmäinen ääniwesterninsä. Pääosassa ovat postivaunut, joiden on määrä kulkea Tontosta, Arizonasta, Lordsburgiin, joka on Uuden Meksikon puolella. Matka mutkistuu, kun apassit ryhtyvät päällikkönsä Geronimon johdolla sotapolulle. Dramaattinen toiminta käynnistyy jo Tontossa, jossa Ford nopeasti esittelee elokuvan keskeiset henkilöt ja heihin liittyvät jännitteet. Tonton väki on ajamassa pois sekä huonomaineisen Dallasin (Claire Trevor) että alkoholisoituneen lääkärin, Doc Boonen (Thomas Mitchell). Postivaunuissa matkustaa myös miehensä luokse pyrkivät rouva Mallory (Louise Platt), jota moraalisesti arveluttava seura tympii, sekä uhkapeluri Hatfield (John Carradine), joka tuntee Malloryn entuudestaan ja ahtautuu mukaan. Lisämausteen kokoonpanoon antavat myös hienotunteinen viskin myyntiedustaja Peacock (Donald Meek) ja rahansa kavaltanut pankinjohtaja Gatewood (Berton Churchill). Mukaan lyöttäytyy vielä sheriffi Curley (George Bancroft), joka on ajamassa takaa vankikarkuria, Ringo Kidia (John Wayne).

Postivaunujen kuljettaja Buck (Andy Devine) sivaltaa piiskaansa ja vaunut lähtevät. Preerian halki kiitävä menopeli on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Gatewood julistaa, ettei mikään toimii, ennen kuin Yhdysvaltain presidentiksi saadaan bisnesmies. Samaan aikaan hän on itse ryöstänyt pankkinsa ja lähtenyt pakomatkalla. Kaikki henkilöt pakenevat tai etsivät: Dallas kaipaa uutta elämää, matkan varrelta mukaan noussut Ringo janoaa sekä kostoa että rauhallista elämää maatilallaan. Hatfield on tuomarin poika, mutta päätynyt huonoille teille. Hän kaipaa menneisyttään ja kokee siitä tuulahduksen tavatessaan rouva Malloryn. Mallory puolestaan etsii miestään ja synnyttää matkan aikana pienokaisen.

Hyökkäus erämaassa sai ensi-iltansa Los Angelesissa helmikuussa 1939. Elokuvaa katsoessa on vaikeaa olla ajattelematta ajankohtaista poliittista tilannetta. Sodan puhkeaminen on kouriintuntuvasti läsnä. Silti elokuvassa on poikkeuksellista optimismia. Kun Doc Boone ja Curley loppukohtauksessa läimäyttävät Dallasin ja Ringon vaunut liikkeelle, tuntuu, että väärinymmärretyt nuoret saavat sittenkin uuden mahdollisuuden tilanteessa, jossa maailma elää kuilun partaalla.

Yves Montand: Les feuilles mortes

Joseph Kosma sävelsi laulun Kuolleet lehdet (Les feuilles mortes) Marcel Carnén elokuvaan Yön portit (Les portes de la nuit, 1946). Yves Montand esiintyi elokuvan pääroolissa ja otti sittemmin laulun vakio-ohjelmistoonsa. Sanat kirjoitti Jacques Prévert:

Oh! je voudrais tant que tu te souviennes
Des jours heureux où nous étions amis
En ce temps-là la vie était plus belle,
Et le soleil plus brûlant qu'aujourd'hui
Les feuilles mortes se ramassent à la pelle
Tu vois, je n'ai pas oublié...
Les feuilles mortes se ramassent à la pelle,
Les souvenirs et les regrets aussi
Et le vent du nord les emporte
Dans la nuit froide de l'oubli.
Tu vois, je n'ai pas oublié
La chanson que tu me chantais.

Yön portit (1946)

Marcel Carnén Yön portit (Les portes de la nuit, 1946) valmistui kriittisessä vaiheessa: toinen maailmansota oli juuri päättynyt, mutta vapauden huuman ohella liberation toi mukanaan myös ristiriitoja. Tämä ongelmallisuus on aistittavissa Carnén ensimmäisessä sodanjälkeisessä teoksessa. Elokuvahistorioitsijat ovat usein toistaneet ajatusta siitä, että poeettinen realismi päättyi sodan myötä, eikä Carné saavuttanut enää aiempien elokuviensa loistoa. Ajatus on ehdottomasti liian kategorinen. Carnén parhaat elokuvat syntyivät yhteistyössä Jacques Prévertin kanssa, ja tämä yhteistyö jatkui vielä elokuvissa Yön portit ja La Marie du port (1950), jälkimmäisessä tosin kreditoimattomasti. Yön portit jatkaa tyylillisesti Carnén ja Prévertin aiemmalla linjalla: mestarillinen kameran käyttö, öinen kaupunki, rakkauden ja vapauden suhde, tunteiden käsittely, kuvan ja sanan runollisuus...

Yön portit alkaa ja päättyy metroasemalla. Tarina käynnistyy, kun vapautusta seuraavana talvena Jean Diego (Yves Montand) saapuu Pariisiin tapaamaan ystäväänsä Raymond Lecuyeriä (Raymond Bussières). Alku on painostava. Junassa Jean Diego vaihtaa katseita synkkäilmeisen miehen kanssa, joka myöhemmin paljastuu Kohtaloksi (Jean Vilar). Jean arvelee Raymondin jääneen Gestapon käsiin ja on tullut tapaamaan toverinsa puolisoa (Sylvia Bataille) ja esittämään suruvalittelunsa, mutta tapaaminen muuttuukin iloiseksi jälleennäkemiseksi. Yhteisen ravintolaillan päätteeksi Kohtalo astuu esiin ja jakaa ennustuksia yön tapahtumista: hän povaa romaaninaisen kuoleman ja väittää Jeanin tutustuvan kaunottareen. Ennustukset käyvät toteen. Jean törmää Malouhun (Nathalie Nattier), joka on juuri eronnut miesystävästään Georgesta (Pierre Brasseur). Taianomaisessa yössä rakkaus syntyy ja tuhoutuu, ja samalla katsoja tutustuu sodanjälkeisen Pariisin ihmistyyppeihin, Maloun isään, joka on vanhan polven konservatiivi, ja veljeen (Serge Reggiani), joka on kavaltanut Raymondin Gestapolle ja jolle sota on tarjonnut mahdollisuuden henkilökohtaiseen hyötyyn. Malou on itse viettänyt sodan Ranskan ulkopuolella, mutta hän kohtaa kohtalonsa kotikaupungissaan mustasukkaisen rakastajan kädestä.

Entä Kohtalo? Ennustus romaaninaisen kuolemasta toteutuu, mutta samalla näkymä tulevaisuuteen katkeaa. Sodanjälkeinen maailma ei ole Kohtalonkaan käsissä. Tämä yrittää lievittää Georgen vihaa ja suojella Jeanin ja Maloun rakkautta, mutta kohtalon kaikkivoipaisuus on kadonnut. Uuteen maailmaan liittyy ennustamattomuus.

Yön porttien kohokohtia on Jacques Prévertin sanoittama ja Joseph Kosman säveltämä Kuolleet lehdet (Les feuilles mortes). Yllättävää on, ettei Yves Montand sitä esitä, mutta hän tapailee sävelmää, kuulee sen kadulla ja kirjoittaa sanoja ylös muististaan. Kuolleet lehdet on muistuma kaukaa menneisyydestä. Vasta kun Jean ja Malou kohtaavat, laulu puhkeaa säveliin.

Punainen ilmapallo (1956)

Valokuvaaja Albert Lamorisse ohjasi vuonna 1956 runollisen, lähes sanattoman värielokuvan Punainen ilmapallo (Le balloon rouge). Teoksella on mittaa vain 32 minuuttia, mutta se onnistuu rakentamaan draaman, jossa tiivistyvät lapsuus ja aikuistuminen, arki ja mielikuvitus, elämä ja kuolema. Samalla kun Lamorisse kuvaa pariisilaisen pojan ja hänen ilmapallonsa tarinaa, hän kuvaa vuoden 1956 Pariisia, jonka sokkeloiset kadut, asunnot ja asukkaat tulevat dokumentaarisen lähelle katsojaa. Itse asiassa Lamorisse siirtyi myöhemmin dokumentariksi ja kuoli vuonna 1970 Teheranissa helikopterionnettomuudessa. Punainen ilmapallo on hämmästyttävä yhdistelmä dokumenttia ja fantasiaelokuvaa.

Punainen ilmapallo alkaa aamun autereessa: pieni koulupoika Pascal (Pascal Lamorisse) laskeutuu Ménilmontantilta alas, kunnes hän yhtäkkiä huomaa lyhytpylvääseen tarttuneen ilmapallon. Ennen pitkää pallosta tulee rakas kumppani, inhimillinen olento, joka seuraa mukana, kujeilee, ihastuu vastaan tulevan tytön siniseen ilmapalloon...

Tuntuu kuin vuoden 1956 Pariisi kuhisisi lapsia: paljon heitä varmasti olikin, kun sodan päättymisestä oli kulunut vain yksitoista vuotta. Poikajoukko alkaa ennen pitkää ahdistaa Pascalia: ehkäpä hehkeä punainen pallo edustaa sellaista elämän ylellisyyttä, jota muut kahdehtivat. Takaa-ajo on piinaava ja päättyy lopulta tuhoon. Kun punainen kumi kutistuu kuolleeksi raadoksi, tapahtuu ihme. Kaikki Pariiin ilmapallot, siniset, keltaiset, vihreät ja punaiset, karkaavat ja liitävät Pascalin luo. Viimeisissä kuvissa onnellinen poika nousee Pariisin siniselle taivaalle. Tuntuu, että tähän lyhyeen tarinaan sisältyy kaikki. Punaisen ilmapallon kivittäminen on kuin Kristuksen teloitus, jonka jälkeen voi siirtyä vain tuonpuoleiseen elämään. Poikajoukon julmuus tuntuu murskaavalta ja ilmapallon kuolema aidolta veriteolta, jonka raskautta alun iloisuus ja valoisuus korostavat. Ilmapallo on elämän väriläiskä.

Ikuinen rakkaus (1942)

Marcel Carné ohjasi toisen maailmansodan aikana kaksi elokuvaa, keskiajalle sijoittuvan draaman Ikuinen rakkaus (Les visiteurs du soir, 1942) ja epookkielokuvan Paratiisin lapset (Les enfants du paradis, 1945). On hämmentävää, että miehitetyssä maassa saattoi ylipäätään tehdä näin vaivalloisia produktioita. Paratiisin lasten dvd-versiossa (Criterion Collection) Carné kertoo, että elokuva-ala menestyi olosuhteista huolimatta hyvin: pulaa oli ruuasta, kankaista ja raaka-aineista, mutta yleisö kävi elokuvissa ahkerasti ja tarjosi siten tuotanoyhtiöille mahdollisuuden uusiin hankkeisiin. Carnén mukaan erityisesti Ikuinen rakkaus oli työläs toteuttaa: 1400-luvulle sijoittuva kertomus edellytti mielikuvituksekkaita pukuja ja näyttäviä lavasteita.

Ikuinen rakkaus alkaa historiallisista elokuvista tutulla konventiolla: alkutekstit ovat vanhan kirjan lehdillä, jotka kääntyvät rauhallisesti. Tarina alkaa, kun ensimmäisellä tekstisivulla kerrotaan paholaisen lähettäneen vuonna 1485 maan päälle kaksi käskyläistään. Kamera poimii maisemasta kiertävän trubaduuriduon: Dominique (Arletty) ja Gilles (Alain Cuny) saapuvat linnaan, jossa valmistaudutaan nuoren parin häihin. Dominique on pukeutunut pojaksi, mutta sulhanen, paroni Renaud (Marcel Herrand), ihastuu häneen. Samaan aikaan Gilles tunnustaa rakkautensa morsiamelle, linnanherra Huguesin (Fernand Ledoux) tyttärelle Annelle (Marie Déa). Paholainen on lähettänyt Dominiquen ja Gillesin viettelemään kihlajaisparin, ja kesken tanssikohtauksen lähettiläät pysäyttävät ajankulun ja kumpikin sieppaa kohteensa romanttiselle kävelyretkelle. Ajan pysähtyminen tuo mieleen Jean Cocteaun elokuvien maagisuuden: juuri tässä kohtauksessa Jacques Prévertin käsikirjoitus on runollisimmillaan.

Kaikki ei kuitenkaan suju paholaisen suunnitelmien mukaan: rakkauden mahti ylittää helvetin voimat. Androgyyninen Dominique onnistuu sekoittamaan Renaud'n ajatukset, ja kaiken lisäksi hän hurmaa morsiamen isän. Renaud ja Hugues ajautuvat kaksintaisteluun, ja lopussa Hugues lähtee ajamaan takaa linnasta karkaavaa Dominiqueta. Mutta Annen ja Gillesin suhde kehittyy odottamattomaan suuntaan. He rakastuvat niin antaumuksellisesti, että paholaisen (Jules Berry) on saavuttava itse paikalle. Mikään ei kuitenkaan auta. Viimeisissä kuvissa paholainen muuttaa rakastavaiset kivipatsaaksi, mutta rakkautta hän ei voi tuhota: marmorin sisällä lempiväisten sydämet jatkavat sykkimistään.

Marcel Carné totesi haastattelussa, että Ikuisesta rakkaudesta on usein etsitty merkkejä aikakauden politiikasta. Paholainen on tulkittu Adolf Hitleriksi, joka ei voi vaientaa Ranskan sydäntä. Ohjaajan ja käsikirjoittajan mielessä näin suoraviivaisia ajatuksia ei ollut. Väistämättä nousee mieleen kuitenkin kysymys, eikö juuri sota-aikana esitetty tarinoita toteutumattomasta rakkaudesta: eikö kaipaukselle ollut kysyntää?

Ikuinen rakkaus on kokonaisuutena kaunis, runollinen teos. Samalla mieleen juolahtaa Marcel Carnén ja Ingmar Bergmanin suhde. Muistan lukeneeni, että Paratiisin lapset oli Bergmanille merkittävä inspraation lähde. Ikuista rakkautta katsoessa tuntuu selvältä, että Bergman on ammentanut Carnélta vaikutteita myös Paholaisen silmään (Djävulens öga, 1960) ja Seitsemänteen sinettiin (Det sjunde inseglet, 1957).

Kuusiston kadonnut linna

Aurinkoiset loppukesän päivät jatkuvat. Päätimme viettää sunnuntaita käymällä Kuusiston kartanossa ja linnassa. Mieleen tulee juhannus vuosien takaa: istuimme kartanon keinussa lukemassa Eino Leinon näytelmää Maunu Tavast. Kuusiston linna eli huippukauttaan juuri Maunu Tavastin aikaan 1400-luvun alussa. Maunu laajensi Turun tuomiokirkkoa, perusti Naantaliin birgittalaisluostarin ja majaili myös Kuusistossa. Paavali Juusteen kertoo Suomen piispainkronikassa laajasti Maunu Olavinpojan maineteoista: ”Hän teki suurin kustanuksin ja suurissa vaaroissa matkan Pyhälle maalle. Hän valmistutti ja osti Venetsiassa tuomiokirkolle hyvin kallisarvoisia alttarivaatteita. Hän hankki tuomiokirkon käyttöön monia teologisia ja lainopillisia kirjoja.” Kronikan mukaan Maunu rakennutti myös suurimman osan Kuusiston linnasta: puolustusta vahvistettiin, päälinnan eteläosaan kohosi nelihuoneinen palatsi ja siipirakennuksia korotettiin. Maallinen prameus oli kuitenkin katoavaista: katolisen kirkkoruhtinaan valta haihtui, ja koska Kuusisto oli nimenomaan katolisen uskon symboli, se sai luvan hävitä protestanttisesta valtakunnasta. Rauniot ovat mykkiä, mutta mielikuvitus voi kohottaa muurit ainakin hitusen korkeammalle.