Titanic (1997)

James Cameronin käsikirjoittama ja ohjaama Titanic (1997) oli suurtuotanto, ja se on ollut viime vuosikymmenien menestyksekkäimpiä elokuvia. On arvioitu, että Titanic oli ensimmäinen miljardin dollarin tuottoon yltänyt elokuva. Lopulta box office -tuotto nousi yli kahteen miljardiin. Suomessa Titanic on niin ikään historian katsotuimpia elokuvia, joka veti miljoona katsojaa valkokankaan ääreen. Itse en ole tainnut nähdä Titanicia kokonaan ensi-iltavuoden jälkeen, ehkä siitä syystä, että olen tv-esityksissä avannut vastaanottimen usein liian myöhään, siinä vaiheessa, kun Titanic on ollut jo puoliksi vedessä. Nyt katsottuna Cameronin luomus on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, myös erikoistehosteet, ja vaikka kestoa on yli kolme tuntia, tietoisuus suurkatastrofin vääjäämättömästä lähestymisestä pitää mielenkiinnon yllä. Kun elokuvaa katsoo, mietin, mitkä olivat sen suurmenestyksen taustatekijät. Ensinnäkin elokuva oli jo itsessään suurinvestointi. Vuonna 2019 Iso-Britanniassa arvioitiin, että alkuperäinen Titanic-alus maksoi nykyrahassa 150 miljoonaa puntaa. Titanic-elokuvan tuotantokustannukset puolestaan olivat 200 miljoonaa dollaria vuonna 1997. Paramountin ja 20th Century Foxin yhteistuotanto oli siis alkuperäiseen risteilijään verrattava taloudellinen satsaus, jolla oli globaali markkinointi ja toki myös valovoimaiset supertähdet päärooleissa.

Titanic on yhdistelmä eeppistä historiallista elokuvaa, romanttista elokuvaa, melodraamaa ja katastrofielokuvaa. Kaiken lisäksi Titanic on käsite, jonka kaikki tuntevat, kaikissa maanosissa. Myös alkuperäinen Titanic-laiva oli purjehtiva maailma pienoiskoossa: matkustajia oli Bulgariasta Syyriaan, Ranskasta Suomeen. Ehkä tämä monikulttuurisuus on tehnyt Titanicista otollisen fiktion kohteen, sillä emotionaalisen suhteen rakentaminen onnettomuuteen antaa monia mahdollisuuksia. Ennen James Cameronia oli nähty useita muita Titanic-elokuvia, tosin ei moneen vuosikymmeneen, mikä teki hetkestä erityisen otollisen. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä katastrofiaiheet kiinnostivat muutoinkin. Vaikka historioitsijan silmään tarttuu moni yksityiskohta, ele ja repliikki, jotka tuntuvat epätodennäköisiltä tai mahdottomilta vuonna 1912, Titanicissa viehättää mahdollisuus kurkistaa valtamerihöyryyn ja vaeltaa sen sokkeloisissa käytävissä. Lisään tähän kuvan Titanicin kuuluisasta ensimmäisen luokan portaikosta, jolla on elokuvassa tärkeä merkitys. Samoin viehättää reaaliaikaisuuden tavoittelu: Titanic törmää jäävuoreen elokuvan keskivaiheilla, eli uppoaminen kestää jotakuinkin yhtä kauan kuin aikanaan Atlantilla. Kun 90-luvun lopulla katselin elokuvaa, muistelen, että pidin erityisesti lopun jaksosta, jossa valtameren pohjassa lepäävä hylky muuttuu eläväksi. Elokuvan kehyskertomus jalokiveä metsästävistä aarteenetsijöistä tuntui turhan yksinkertaiselta, mutta muistojen merkityksen korostaminen vakuutti minut puolelleen. 

Hud – Lännen kapinallinen (Hud, 1963)

Martin Rittin Hud – Lännen kapinallinen (Hud, 1963) oli yleisö- ja arvostelumenestys. Oscar-kisassa elokuva oli ehdolla seitsemässä ja voitti kolmessa kategoriassa. Ensi-iltansa Hud sai Venetsian elokuvajuhlilla. Teos perustui Larry McMurtryn romaaniin Horseman, Pass By (1961), joka kertoi teksasilaisen karjatilan elämästä nuoren Lonnie Bannonin kertomana. Romaani sijoittui vuoteen 1954. Sodan jälkeen öljybisnes oli keskeinen tulonlähde, ja tähän myös tarina viittaa. McMurtryn romaani ja Rittin elokuva kuvaavat väistyvää elämänmuotoa. Käsikirjoittajat Irving Ravetch ja Harriet Frank Jr. muovasivat tarinaa siten, että epämiellyttävä, itsekäs sivuhenkilö Hud nostettiin keskiöön. Rooli tehtiin mittatilaustyönä Paul Newmanille, joka on tässä kaikkea muuta kuin sympaattinen päähenkilö.

Toisin kuin romaanissa, elokuvalla ei ole kertojaa. Katsoja kuitenkin samastuu nuoreen Lonnie Bannoniin (Brandon de Wilde), joka elokuvan alussa saapuu hiljaiseen teksasilaiseen kaupunkiin. Vasta myöhemmin paljastuu, että kyse on aamuvarhaisesta. Lonnie on tullut etsimään Hudia (Paul Newman), joka on ollut yötä poissa kotoa, omilla teillään. Aloitusjakso on ylipäätään loistava, ja James Wong Howen mustavalkokuvaus hivelee silmää. Myös Elmer Bernsteinin musiikki alkutekstien aikana jää mieleen. 

Kun tarina varsinaisesti alkaa, katsoja tutustuu Hudin isään Homer Bannoniin (Melvyn Douglas) ja talon kodinhoitajaan Almaan (Patricia Neal). Molemmat näyttelijät saivat Oscarin suorituksistaan. Homer on periaatteen mies, kun taas Hud on, kuten isä toteaa, ”unprincipled man”. Hud on antisankari, joka ei elokuvan aikana muutu. Tässä on varmasti myös käsikirjoittajien ja ohjaajan pessimistisen tulkinnan lähtökohta. Hud vihjaa jossakin kohtaa siihen, miten öljy voisi olla uusi elinkeino, mutta tähän Homer ei suostu. Hud edustaa orastavaa kapitalismia, mikä elokuvassa näyttäytyy periaatteettomuutena, arvomaailman kriisinä. Hudin ja Homerin välille ei synny sovintoa. Homer kuolee, Alma ja Lonnie lähtevät, ja Hud jää yksin elämään uutta arvaamatonta tulevaisuutta. Homerin kohtaloksi koituu suu- ja sorkkatauti, minkä vuoksi karja on lopetettava. En muista yhtäkkiä elokuvaa, jossa olisi tällainen eläimien massateurastus. Se jättää hyytävän tunnelman vielä lopputekstien jälkeenkin. Erinomainen elokuva – vaikkei millään tavalla miellyttävä!

Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958)

Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958) oli Martin Rittin läpimurto-ohjaus, lavea Faulkner-filmatisointi, jossa myyttinen etelä natisee liitoksissaan. Käsikirjoituksen laativat yhteistyössä Irving Ravetch ja Harriet Frank Jr. Yhtenä lähtökohtana oli Faulknerin Kylä (The Hamlet, 1940), mutta he yhdistivät aineksia muistakin kirjailijan teoksista. Olennaista on kuitenkin, että käsikirjoittajat pitivät esikuvanaan Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla -näytelmää, josta Richard Brooks oli parhaillaan tekemässä elokuvaa. Hehkuvan kesän patriarkasta Will Varnerista tuli toisinto Williamsin Big Daddystä. Will Varnerin rooliin Martin Ritt tahtoi Orson Wellesin, tuotantoyhtiön varoituksista huolimatta. Welles on roolissaan barokkimaisen ylitsepursuava, ja tarina kertoo, että hän oli kuvaustilanteissa erittäin hankala. Välillä Welles vaati, että repliikit dubattaisiin jälkeenpäin, ettei hänen tarvitsisi opetella roolia. Lopulta yhteistyö kuitenkin sujui, ja Ritt sai Hollywoodissa lempinimen The Orson Tamer.

Hehkuva kesä alkaa liekehtivillä kuvilla: lato on syttynyt palamaan. Tulipalosta syytetään Ben Quickiä (Paul Newman). Todisteita ei löydy, mutta pieni mississippiläinen paikkakunta häätää hänet kotikonnuiltaan, kuin varmuuden vuoksi. Quick työllistyy Will Varnerin tilalle. Ennen kuin isäntä itse ehtii paikalle, Quick tutustuu Willin tyttäreen Claraan (Joanne Woodward), poikaan Jodyyn (Anthony Franciosa) ja tämän puolisoon Eulaan (Lee Remick). Tyrannimainen isäntä on tottunut manipuloimaan perhettään ja koko yhteisö, ja tuota pikaa hän alkaa naittaa Quickiä tyttärelleen Claralle. Juoni on epäilemättä saippuaoopperamainen, mutta siinä viehättää se armollisuus, joka lopulta luo sovinnon. Myös Ben Quickin traumaattinen menneisyys paljastuu, ja hänen levottomuutensa asettuu.

Martin Ritt käyttää CinemaScope-kuvaa hienosti, mutta lopulta vahvemmin kuin ohjaajan panos katsojan mieleen jäävät loistavat näyttelijäsuoritukset. Tosin tässäkin Rittillä oli ratkaiseva rooli. Hän oli työskennellyt Elia Kazanin assistenttina Actors Studiolla, jonka oppilaita hän värväsi elokuvaan. Paul Newmanin lisäksi tähän ryhmään kuuluivat Joanne Woodward (joka avioitui Newmanin kanssa samana vuonna), Anthony Franciosa ja Lee Remick. Kerrotaan, että Newman muutti Louisianaan jo hyvissä ajoin ennen kuvausten käynnistymistä omaksuakseen etelän aksentin, ja lopputulos on erinomainen. Newman palkittiinkin Cannesin elokuvajuhlilla parhaasta miesroolista.

Miehen mitta (Edge of the City, 1957)

Martin Ritt (1914–1990) ohjasi esikoiselokuvansa Miehen mitta (Edge of the City) 42-vuotiaana vuonna 1956, ja elokuva sai ensi-iltansa seuraavan vuoden tammikuussa. Ritt oli joutunut vuosikymmenen kuluessa mustalle listalle, mutta kommunistijahdin laannuttua ura elokuva-alalla tuli mahdolliseksi. Hänellä oli jo kokemusta satojen näytelmien ohjaajana, ja hän oli luonut uraa myös televisio-ohjaajana ja -tuottajana. Robert Alan Aurthurin käsikirjoittama televisionäytelmä teki Rittiin vaikutuksen, vaikkakin tekstissä oli paljon samaa kuin Elia Kazanin menestyselokuvassa Alaston satama (On the Waterfront, 1954). Myös Miehen mitta sijoittui New Yorkin satamaan, jonka korruptoituneessa ympäristössä päähenkilö yrittää selviytyä. Televisuaalisuus tulee mieleen jo Rittin elokuvien ensimmäisistä kuvista: hän käyttää poikkeuksellisen paljon lähikuvia, jotka tuovat tapahtumat ja tilanteet lähelle katsojaa.

Miehen mitan päähenkilö on Axel Nordmann (John Cassavetes). Heti alussa ilmenee, että hän on lähtenyt kotikonnuiltaan ja etsii työtä New Yorkista. Axel saa töitä, mutta joutuu heti satamayhteisön oudon hierarkian pelinappulaksi. Hän joutuu Charlie Malickin (Jack Warden) ryhmään, jossa palkasta pitää maksaa provisio työnjohtajalle. Pian Axel ystävystyy Tommy Tylerin (Sidney Poitier) kanssa, muuttaa tämän naapurustoon ja tutustuu myös Tommyn puolisoon Lucyyn (Ruby Dee). Tommylle Axel lopulta paljastaa syyn pakoretkeensä: hän kokee olevansa vastuussa veljensä kuolemasta ja on vielä tämän lisäksi lähtenyt asepalveluksesta omille teilleen. 

Miehen mitta käsittelee teemoja, jotka tulivat myöhemmin tutuiksi Martin Rittin elokuvista: hän käsittelee rasismia, korruptiota, yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja yhteiskunnan yksilöön kohdistamaa painostusta. Axel ja Tommy ovat ystäviä etnisten rajojen yli, mutta lopulta Charlie Malickin patologinen rasismi koituu myös ystävyyden kohtaloksi. Elokuvan loppu ei kuitenkaan ole täysin vailla toivoa, sillä Axel uskaltaa uhmata satamatyöntekijöiden hierarkiaa ja ennakkoluuloja. Erityisen vaikuttavia ovat mielestäni Axelin puhelinkeskustelut vanhempiensa kanssa. Alussa Axel vain soittaa kotiin kuullakseen vanhempiensa äänen, mutta lopussa hän rohkenee avata suunsa. Vaikka elokuva käsittelee raskaita kysymyksiä, vanhempien osoittama armollisuus ja hyväksyntä luo toivoa paremmasta. Kaikille John Cassavetesin ja Sidney Poitier'n ystäville tämä on välttämätöntä katsottavaa!

Kipparikvartetti (1952)

Lauluyhtye Kipparikvartetti syntyi vuonna 1950, kun elokuvaan Kaunis Veera tarvittiin reippaita laulajia. Olavi Virta nähtiin sisävesilaivalle sijoittuvassa komediassa, mutta muut laulajat Auvo Nuotio, Kauko Käyhkö ja Teijo Joutsela esiintyivät vain ääniraidalla. Tilapäinen kokoonpano ei aluksi herättänyt laulajissa erityisempää innostusta, mutta yleisön uteliaisuudella ei ollut rajaa. Pian Kipparikvartettia kuultiin myös konserteissa, joista ensimmäinen oli Karkkilassa lokakuussa 1951. Radiossa Kipparikvartettia oli ehditty soittaa jo keväällä 1951. Toivo Särkkä halusi tietysti hyötyä sattumalta syntyneestä menestyksestä ja pyysi Reino Helismaata kirjoittamaan käsikirjoituksen yhtyeen synnystä. Lopputuloksena oli Ville Salmisen ohjaama Kipparikvartetti (1952), kepeä komedia, joka kertoo kuvitteellisen tarinan ryhmän alkutaipaleelta.

Kipparikvartetin alussa säveltäjä Harri Vuorivirta (Eero Roine) johtaa surkeasti menestyvää ohjelmatoimistoa, jolla ei tahdo töitä riittää. Olavi Joki (Olavi Virta) tuo köyhälle toimistolle ruokaa, ja Kauko (Kauko Käyhkö) norkoilee leipeillä odottamassa työtä. Pian ilmaantuu paikalle vuorineuvoksetar Rahala (Kaisu Leppänen), joka tarvitsisi taiteellista esitystä, mielellään oopperalaulajista koostuvaa kvartettia. Eipä aikaakaan, kun Vuorivirran ovelle saapuvat pianoa kantavat Apo Rovio (Auvo Nuotio) ja Teikka Ankkanen (Teijo Joutsela) ja, kas, kvartetti onkin koossa. Kipparikvartetti on ollut televisioesitysten kestosuosikkeja, joka on nähty lukemattomia kertoja. Se ei ole ihme, sillä tarina on napakka. Kiinnostavaksi elokuvan tekee tietysti myös se, että Kipparikvartetti on ollut suomalaisen populaarimusiikin suosituimpia yhtyeitä. Täysin särötön tämä historia ei ollut. Olavi Virta lähti omille teilleen jo vuonna 1953, ja hänen tilalleen tuli Eero Väre. Elokuvassa kvartettia kuullaan täydessä loistossaan.

Miehen lempiurheilu? (Man's Favorite Sport?, 1964)

Miehen lempiurheilu? (Man's Favorite Sport?, 1964) edustaa Howard Hawksin myöhäistuotantoa. Hawks oli edellisinä vuosikymmeninä osoittanut taitonsa eri lajityyppien mestarina. Hän oli ohjannut sujuvia komedioita, rikoselokuvia, toiminta- ja sotaelokuvia, lännenelokuvia. Miehen lempiurheilu? jäi Hawksin viimeiseksi komediaksi, ja sen oli tarkoitus palata vuonna 1938 valmistuneen Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby) -elokuvan tunnelmiin. Itse asiassa Hawksin haave oli saa pääosiin samat näyttelijät, jotka olivat 30-luvulla esittäneet Susanin ja Davidin roolit, mutta Katherine Hepburn ja Cary Grant eivät olleet käytettävissä. On selvää, että elokuva olisi saanut aivan toisen sävyn, jos ikääntyneet tähdet olisivat olleet mukana. Nyt päärooleihin rekrytoitiin Rock Hudson ja Paula Prentiss, nuoremman polven näyttelijät, joiden kautta elokuvan kuvaama maailma assosioituu modernin maailman ihmissuhteisiin ja sukupuolijärjestelmään. 

Jos 30-luvun klassikon David oli paleontologi, 60-luvun tulkinnan Roger on urheiluliikkeen myyjä. Miehen lempiurheilu? alkaa kohtauksella, jossa Roger Willoughby (Rock Hudson) saapuu työpaikalleen mutta joutuu parkkipaikalla hankauksiin Abigail Pagen (Paula Prentiss) kanssa. Screwball-komedian ytimessä on yleensä sukupuolten välinen taistelu. Bringing Up Babyssa David oli sosiaalisesti avuton ja joutui alusta lähtien Susanin manipuloinnin kohteeksi. Hawksin 60-luvun tulkinnassa asetelma on huomattavasti laimeampi. Ehkä olennaisempaa on kuitenkin muuttunut konteksti. Jos 30-luvulla itsesensuurin kyllästämässä Hollywoodissa screwball-komedia tuntui radikaalilta, 60-luvulla samat asetelmat vaikuttavat konservatiivisilta.  Miehen lempiurheilu? -elokuvan Roger on kirjoittanut suositun kalastusoppaan, vaikka hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta sen paremmin kalastuksesta kuin eräelämästä muutoinkaan. Kun elokuva etenee kohti kalastuskilpailua, Roger joutuu nöyryytyksen kohteeksi. Tarinan kylkeen on ujutettu suoria lainoja Bringing Up Babystä: ne toimivat sinänsä, mutta kokonaisuutena komedia tuntuu pitkitetyltä ja katsoja odottaa jo malttamattomana loppuratkaisua. Varsinaista loppuhuipentumaa tarinaan ei kuitenkaan tule. Kun elokuva nähtiin Suomessa ensi-illassa, Kansan Uutisten kriitikko Martti Savo totesi tylysti, ettei elokuvassa ole paljoakaan omaperäistä: järvi- ja metsämaisemat haiskahtavat studiolta, ja vitsikkyytensäkin käsikirjoitus lainaa elokuvahistorian pohjattomasta varastosta. Savo kiinnittää huomiota kuitenkin elokuvan loppuun, joka myös omasta mielestäni on Hawksin parhaita oivalluksia: elokuva muuttuu mustavalkoiseksi, ja Hawks viittaa hauskasti mykkäelokuvan perinteeseen.

Tapasimme Hongkongissa (Soldier of Fortune, 1955)

Edward Dmytrykin ohjaama Tapasimme Hongkongissa (Soldier of Fortune, 1955) valmistui heti menestykseksi osoittautuneen Cainen kapinan (The Caine Mutiny, 1954) jälkeen. Ernest K. Gannin tuoreeseen romaaniin perustuva Tapasimme Hongkongissa ammentaa ajankohtaisesta aiheesta, kylmän sodan jännitteisestä tilanteesta, johon on sekoitettu ripaus 30-luvun Hollywood-elokuvista muistuttavaa orientalismia. Elokuvan alussa Jane Hoyt (Susan Hayward) saapuu Hongkongiin. Yksin matkustava nainen herättää huomiota, ja vähitellen selviää, millä asialla hän on. Hoytin puoliso on kadonnut tehdessään journalistista työtään Kiinan kansantasavallassa, ja kadonnut mies pitäisi löytää rajan takaa. Avustajakseen Jane Hoyt löytää Yhdysvalloista Honkongiin muuttaneen Hank Leen (Clark Gable).

 

Twentieth-Century Fox oli vain kaksi vuotta aiemmin tuonut markkinoille oman laajakangasteknologiansa, CinemaScopen. Tapasimme Hongkongissa hyödyntää leveää kuvaa alusta lähtien tarjotessaan näkymiä elokuvan tapahtumapaikasta. Samoihin kuviin elokuva päättyy. Tähän nojatuolimatkailulliseen tavoitteeseen nähden ristiriitaista on se, ettei Susan Hayward koskaan käynyt elokuvan tapahtumapaikalla. Hän oli juuri parhaillaan avioeroprosessin keskellä, eikä voinut matkustaa. Kaikki Haywardin kohtaukset toteutettiin Hollywoodissa. Muutamassa kuvassa Jane Hoyt nähdään Hank Leen kanssa Hongkongin katukuvassa, mutta näissä kohtauksissa käytettiin kaksoisolentoa. Ehkä tämä tuo elokuvaan ylimääräistä kankeutta. Tapasimme Hongkongissa ei ole Dmytrykin parhaita, mutta vaivatonta sitä on seurata.