Comanche 9–10

Palaan kolmen vuoden tauon jälkeen Hermannin piirtämään ja Gregin käsikirjoittamaan Comanche-sarjakuvaan, jonka albumit 9 ja 10 on nyt julkaistu suomeksi Zoom Teufelin kustantamina. Aiemmat albumit ovat ilmestyneet Jalavan (1) ja Apollon (2–8) julkaisemina vuosina 2005–2014. Ensimmäiset Comancheni luin Zoom-lehdestä 1970-luvulla, ja mieleen on jäänyt sarjakuvan voimakas värimaailma – mutta tietysti myös mukaansa tempaavat tarinat. Asko Alasen toimittamat ja Antti Rauhalan suomentamat albumit Paholaisen riemuhuuto (Et le diable hurla de joie…, 1981, suom. 2017) ja Algernon Brownin kuolema (Le Corps d’Algernon Brown, 1983, suom. 2017) ovat olennainen lisä aiempaan kirjallisuuteen jo siksikin, että ne jäivät viimeisiksi Hermannin piirtämiksi Comanche-tarinoiksi. Vuoden 1983 jälkeen seurasi tauko, ja Greg jatkoi sarjaa vuonna 1990 piirtäjä Michel Rougen avustamana. Paholaisen riemuhuuto nostaa keskiöön Red Dustin, sarjan avainhenkilön, johon lukijat tutustuivat jo sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa Tintin-lehdessä vuonna 1969. Paholaisen riemuhuuto alkaa ekspressiivisin värein: ilta-aurinko valaisee päähenkilöt, jotka ohittavat tulen tuhoaman farmin. Kahdeksas albumi Sheriffit (Les Shériffs, 1980) oli loppunut siihen, miten Red Dust ja Comanche olivat jälleen yhdessä Greenstone Fallsissa, ja sinne Paholaisen riemuhuuto sijoittuukin. Edellisissä albumeissa Red Dust on kuvattu ristiriitaisesti, välillä kostonhimoisena ja ahneenakin, ja uudessa tarinassa hän tuntuu vetävät mutkia suoraksi etsiessään syyllistä outoihin tulipaloihin. Hermann on parhaimmillaan yöllisten toimintajaksojen kuvaajana, varsinkin lopun kanottimatka jää mieleen. Arvoituksellinen on viimeinen kuva, jossa pohditaan, miten aiheettomat epäilyt ovat vaikuttaneet Cheyenneen.

Algernon Brownin kuolema on hieno päätös Hermannin piirrostyölle. Gregin käsikirjoituskin on mutkikkaampi kuin edellisessä tarinassa, joka eteni suhteellisen suoraviivaisesti. Nyt Greg rakentaa jännitystä paralleelikerronnan avulla. Albumin alkuperäisnimi ei niinkään viittaa Algernon Brownin kuolemaan vaan hänen ruumiiseensa, jonka Red Dust miehineen löytää sateiden piiskaaman Kolmen kuutosen tilan liepeiltä. Papereiden mukaan ruumis on Algernon Brown, mutta tarina osoittautuu mutkikkaammaksi, kun sheriffin mukaan kyse on Pinkertonin toimiston etsivästä. Ennen pitkää Red Dust päätyy Laramiehin tapausta selvittämään. Tässä kohtaa tarina palaa albumiin Laramien punainen taivas (Le ciel est rouge sur Laramie, 1975), jossa Dustin kostonhimo oli häiritsevää. Nyt hän pukeutuu keikariksi sulautuakseen kaupungin elämänmenoon. Samaan aikaan Greenstone Fallsissa Comanche on aavistanut, mistä on kyse... Viimeisessä Comanchessaan Hermann on loistelias: pidän erityisesti siitä viivapiirrosmaisesta tyylistä, jolla Hermann luo tunnelmaa öisiin, usvaisiin kuviin.

95 (2017)

Aleksi Mäkelän ohjaama ja Joona Tenan, Tatiana Elfin ja Juha Karvasen käsikirjoittama 95 (2017) on ensi-iltajulisteen mukaan ”elokuva kiekosta ja kansakunnasta”. Aihe on vaikea, sillä suurin osa suomalaisista muistaa paitsi itse tapahtuman, jääkiekon MM-kisat Tukholmassa toukokuussa 1995, myös lukemattomat pienet yksityiskohdat, Ruotsin-laivan diskohiteistä ensimmäisiin mobiilipuhelimiin. Kun olen lukenut elokuvan saamia arvioita, tuntuu, että niissä 95 on koettu ”laimeaksi” ja ”hämmentäväksi”. Johtuisiko tämä siitä, että vuoden 1995 jääkiekkovoitto on jo sementoitu sellaiseksi sisäisen ilon käännekohdaksi, ettei tätä tunnetta kertakaikkiaan voi tavoittaa? Tuntuu, että katsojien, tai ainakin kriitikoiden, odotukset ovat olleet korkealla. Ristiriitaiseen vastaanottoon on vaikuttanut varmaan myös se, että elokuvassa itse peliä on suhteellisen vähän. Mäkelä on tietoisesti jättänyt finaaliottelun kuvaamisen minimiin. Tämä on ymmärrettävää, sillä olisi ollut vaikea rakentaa uskottavasti pelikohtauksia, jotka yleisö muistaa hyvin. Enemmän keskitytään joukkueen sosiaalisiin suhteisiin sekä useampaan tarina-aihioon, jotka kulkevat finaaliin valmistautumisen rinnalla: yksihuoltajaäiti (Laura Birn) ponnistelee poikansa jääkiekkoharrastuksen mahdollistamiseksi, saattokodissa loppuaan odottava Johannes (Pekka Strang) saa vielä kerran nauttia jääkiekosta kaveriporukassa, potkut saanut Jesse (Ylermi Rajamaa) lähtee kavereineen Tukholmaan ”kostoretkelle” – ja samaan aikaan Ruotsin maajoukkueen taustaryhmät valmistautuvat ennennäkemättömään kultajuhlaan. Julisteen mukaan tämä on ”elokuva kiekosta”, ja se saa katsojan odottamaan kiihkeää pelien kuvausta, jota elokuva ei lopulta katsojalle tarjoa. Mutta ”kiekko” on läsnä laajempana ilmiönä: jääkiekko on samaan aikaan tulevaisuuden lupaus ja kadotettu menneisyys. Se on unelma 12-vuotiaalle Jamille (Aleksis Koistinen), vaikka valmentaja Aarne (Samuli Edelmann) uskoo, ettei pojasta koskaan tule ammattilaista, ja se on menneisyyden maailma Johannekselle ja Markukselle (Mikko Leppilampi), jotka voivat enää vain muistella yhteistä juniorikiekkoilijan uraansa, lupausta, joka ei koskaan toteutunut. Aikamoinen on saattohoitokohtaus siinä mielessä, että Johannes heittää henkensä samalla hetkellä, kun Suomi voittaa. Tästä saisi kohtauksen oopperaan. Löytyisikö säveltäjää ja libretistiä, jotka tekisivät Suomen ensimmäisen jääkiekko-oopperan?

Jos palaan elokuvan julisteeseen, siinä todetaan, että tämä on myös elokuva ”kansakunnasta”. Sen sijaan, että 95 tarjoaisi kansakunnan läpileikkausta tai suuria joukkokohtauksia, vaikutelma on pikemminkin novellistinen. Tämä on melkoinen kontrasti siihen nähden, että vuoden 1995 MM-kisojen muisto on saanut jo melkein eeppiset mittasuhteet, ja tuntuu, että tuo muisto on monumentaalisempi kuin itse tapahtumat. Vuoden 1995 finaali esitettiin viimeksi televisiossa itsenäisyyspäivänä... Jos 95 on elokuva ”kansakunnasta”, jäin miettimään, miksi se rakentaa niin stereotyyppisen kuvan ruotsalaisuudesta. En oikein tunnista tätä vuoden 1995 näkökulmasta: miksi niin moni elokuvan henkilö kutsuu ruotsalaisia hurreiksi? Asetelma Ruotsia vastaan on käsikirjoituksessa olemassa jo ennen kuin edes selviää, että Suomi pelaa finaalissa nimenomaan Ruotsia vastaan. On selvää, että elokuva katsoo vuotta 1995 tämän päivän perspektiivistä. Kaikki tähtää Suomi-Ruotsi-finaaliin.

Vuoden 2017 näkökulma on vahva myös siinä, miten menneisyyden jääkiekko elää. Se on läsnä muistoina ja mediatallenteina. Useimmat meistä muistavat finaalin television ruudulta. Myös elokuvassa peliä katsotaan tv-ruutujen kautta, kotona, hoitokodissa, baarissa. Kiekko on monella tasolla poissaoleva, se on haave ja menetys. Se on toisaalla ja vain median kautta saavutettavissa. Elokuvan kansakunta taas on aivan erityinen mikrokosmos. Suomea edustavat kuolemansairas potilas joka viimeisen kerran pukee leijonapaidan ylleen, työttömäksi jäävä nuorukainen, yksihuoltajaäiti joka elää taloudellisen niukkuuden keskellä, avioeron partaalla kärvistelevä kakkosmolari, ja baarikärpänen, joka viime hetkellä ymmärtää ystävyyden merkityksen.

Kilpa-ajo halki Italian (2017)

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad ovat nyt jatkaneet René Goscinnyn ja Albert Uderzon perintöä kolmen albumin verran. Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes) ilmestyi vuonna 2013, Asterix ja Caesarin papyrus (Le Papyrus de César) vuonna 2015, ja kolmas uutuus Kilpa-ajo halki Italian (Astérix et la Transitalique) on nähnyt päivänvalon kuluneena syksynä. Kun Asterix ja Casesarin papyrus ilmestyi, ajattelin, että Ferri ja Conrad olisivat löytäneet tyylinsä, joka ei oikeastaan ole oma ”tyyli”: he ammentavat Goscinnyn ja Uderzon luomasta perinnöstä uusia variaatioita. Asterix ja Casesarin papyrus oli kekseliäs ja sisälsi paljon tuoreita ideoita. Nyt tuntuu, että Kilpa-ajo halki Italian on edelliseen nähden pienoinen pettymys. Se on varmaotteisesti piirretty Asterix-pastissi, mutta samalla se on tarinaltaan yksinkertaisesti liian ennustettava.

Jos Asterix-albumit jakaantuvat karkeasti kahteen kategoriaan, niihin, joissa Asterix ja Obelix seikkailevat kaikkialla tunnetussa maailmassa, ja niihin, joissa draama tiivistyy pienen gallialaisen kylän ympärille, uusi teos edustaa edellistä ryhmää: tällä kertaa sankarit suuntaavat Italiaan, jossa he osallistuvat vaunukilpailuihin. Samaan tapaan kuin Caesarin papyruksessa, tälläkin kertaa Caesar on tarinan aktiivinen toimija. Vanhaan tapaan mukana on tunnettujen julkisuuden henkilöiden ”kameoesiintymisiä”, Luciano Pavarottista Silvio Berlusconiin, sekä aikatasojen risteyttämisestä syntyvää anakronistista huumoria, kuten Obelixin toivomus saada italialaisten suosimiin laakeisiin taikinakiekkoihin jokin maukas kastike. Jos monissa Goscinnyn kirjoittamissa Asterixeissa kuvattiin vehkeileviä kenturioita ja muita sotilaita, Ferrin tekstissä tilalla ovat laiskat, omaa etuaan ajavat poliitikot, kuten Rooman maanteistä vastaava Lactus Bifidus. Sekä Goscinny että Ferri nostavat tämän vehkeilevän väliportaan yläpuolelle Caesarin, jonka läsnäolossa on aina aristokraattisuutta. Tällä kertaa Caesar ei tosin malta olla pitämättä näppejään erossa itse tapahtumista vaan tarttuu itsekin kilparattaisiin. Kaiken kaikkiaan Kilpa-ajo halki Italian on tarinaltaan suoraviivainen. Asterixin ja Obelixin välillä on toisinaan väärinkäsityksiä, kuten parhaissa 60- ja 70-luvun albumeissa, mutta näitä tilanteita Ferri ei kehittele eteenpäin. Obelix ihastuu Kushin valtakunnan prinsessoihin, mutta tämäkin jää laimeaksi, jos sitä vertaa siihen tunteen paloon, joka valtaa Obelixin tarinassa Asterix legioonalaisena (Astérix Legionnaire, 1967). Toisaalta, Ferrin ja Conradin albumeja on kiinnostavaa seurata. Toivottavasti seuraavassa he irtautuvat enemmän esikuvistaan, koska vertailu Goscinnyyn ja Uderzoon on armotonta.

A Christmas Wish / The Great Rupert (1950)

Irving Pichelin The Great Rupert (1950) tunnetaan myös nimellä A Christmas Wish, ja se kuuluu klassisen Hollywoodin esitetyimpiin jouluelokuviin, vaikkei sitä tiettävästi ole Suomessa esitetty sen paremmin elokuvateattereissa kuin televisiossassakaan. Ruotsin TV:n ykköskanavalla se nähtiin ennen joulua. Suomessa The Great Rupert on ollut dvd-levityksessä vuonna 2008. Elokuvan on tuottanut unkarilaissyntyinen George Pal (1908–1980), joka tunnetaan fantasia- ja science fiction -elokuvistaan. Palilla oli vuonna 1950 jo vahva tausta animaattorina: hän oli työskennellyt muun muassa UFA:n studioilla Berliinissa 1930-luvun alussa ja erikoistunut animaatiomainoksiin ja muihin lyhytelokuviin. Tämä taito näkyy myös elokuvassa The Great Rupert, jonka nimihenkilö Rupert on orava. Vaikka oravajaksot eivät ole pitkiä, ne ovat viehättävsti animoituja.

The Great Rupert asettaa rinnakkain kaksi perhettä, joiden lapset rakastuvat toisiinsa. Rosalinda Amendola (Terry Moore) on köyhtyneen akrobaattiperheen tytär, ja hänen sydänkäpynsä on naapurin Peter Dingle (Tom Drake), joka haluaisi säveltäjäksi. Rosalindan isä Louie (Jimmy Durante) on paitsi entinen akrobaatti myös taitava laulaja ja viihdyttäjä. Peterin isä Frank Dingle (Frank Orth) rikastuu keinottelulla ja kätkee voitot seinälaudan taakse. Asuntojen välisessä seinässä asustaa orava, joka siistii asuntoaan säännöllisesti ja toimittaa setelit pois kolostaan naapurin puolelle. Yhtäkkiä köyhän Amendolan perheen katosta alkaa sataa rahaa. Amendolat ottavat tämän ihmeen tervetulleena vastaan! The Great Rupert on tyypillinen jouluelokuva, jossa yhteiskuntaluokkien väliset erot katoavat ja suloinen yhteisymmärrys vallitsee. Kiinnostavaksi sen tekee Rupert, joka on tarinan manipulaattori. Eläinelokuvia Hollywoodissa tehtiin paljonkin, mutta harvoin niissä nähtiin oravaa.

Tähtien sota: Episodi VIII – The Last Jedi (2017)

Tähtien sota -saaga elpyi uudelleen kolme vuotta sitten elokuvalla The Force Awakens (2015), joka oli seitsemäs episodi ja aloitti uuden trilogian. Nyt ensi-iltaan on tullut kahdeksas osa The Last Jedi (2017), jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Breaking Bad -sarjasta tuttu Rian Johnson. Viime syyskuussa George Lucas ilmoitti, että hän haluaisi ohjata uuden syklin kolmannen osan. Tämä tuskin toteutuu, sillä huhut kertovat, että Johnsonilta olisi tilattu ideapaperi jo seuraavaakin trilogiaa varten. Kun bloggasin edellisestä episodista, ajattelin, että ohjaaja J. J. Abrams oli eräänlainen muutosjohtaja, jonka oli tehtävä linkittää yhteen vanha ja uusi ja siirtää fanikunta uuden trilogian kannattajiksi. Edellisessä episodissa oli paljon elementtejä vuoden 1977 Tähtien sodasta, ja Lawrence Kasdankin oli mukana käsikirjoitustiimissä. Disney oli ostanut Star Wars -tavaramerkin George Lucasilta vuonna 2012 ja oli tarpeen korostaa jatkuvuutta. J. J. Abrams on nyt vetäytynyt ohjaajan paikalta, mutta hän on kahdeksannen episodin tuottaja, ja tyylillisesti uusi elokuva muistuttaa edeltäjäänsä.

Episodissa VII linkitystä menneisyyteen rakensivat olennaisesti näyttelijät, Harrison Ford, Carrie Fisher ja Mark Hamill. Nyt tuntuu, että fiktiiviset – ja todelliset – kuolemat verottavat vanhaa kaartia. Han Solo sai surmansa The Force Awakens -elokuvassa, Carrie Fisher menehtyi joulukuussa 2016 – ja nyt joulukuussa 2017 Luke Skywalkerin viitta lehahtaa ilmaan kaukaisella kalliosaarella. Olisiko niin, että tämän trilogian tehtävä on sanoa pitkät jäähyviset vanhalle Tähtien sodalle? Kun episodi IX tulee ensi-iltaan jouluna 2019, nuoret sankarit ovat yksin ja menneisyydestä on vain muisto. The Last Jedi -elokuvassa nuorennusleikkaus tapahtuu kovalla kädellä, ja tämän joutuvat kohtaamaan sekä Ensimmäinen ritarikunta että Vastarintaliike, jonka jäsenet käyvät vähiin. Edellisessä elokuvassa mystisen Snoken (Andy Serkis) kätyri Kylo Ren (Adam Driver) tuntui monien mielestä liiankin poikamaiselta pahuuden ruumiillistumaksi. Hän oli kuin Darth Vaderin karismaan ihastunut nuori, joka ei ole vielä löytänyt omaa identiteettiään. The Last Jedi -elokuvassa Kylo Renin naamiota kutsutaan monessa yhteydessä typeräksi ja lapselliseksi, ja lopulta Kylo iskee sen säpäleiksi. Jatkossa hän ei ole Darth Vaderin kopio vaan omanlaisensa hahmo, jota vielä kasvoille vedetty näyttävä arpi korostaa. Hänellä on haava, joka ei koskaan umpeudu. Tätä aihetta epäilemättä jatketaan seuraavassa jaksossa. Mutta olennaista on sukupolven vaihdos: Kylo Ren halkaisee Snoken kahtia, jolloin paikka pimeyden ytimessä on vapaana. Hän tarjoaa sitä myös Reylle (Daisy Ridley), joka kuitenkin säilyy uskollisena Vastarintaliikkeelle. Myös ”hyvien” maailmassa vanhat saavat väistyä. Vain Leia on mukana elokuvan loppuun asti, mutta hän luovuttaa johtajuuden Poelle (Oscar Isaac). Jos alkuperäiset Tähtien sota -hahmot vielä valkokankaalle ilmestyvät, he ovat joko haamuja tai tietokoneanimaatioita. Onneksi on jäljellä Chewbacca (Joonas Suotamo), jota tarvitaan jatkossakin.

Katsellessani The Last Jedi -elokuvaa mietin paljon sen näkemyksiä sukupuolisuudesta. Edellisessä elokuvassa Rey oli ehdoton keskushahmo. Hän on uuden Tähtien sota -sarjan ”Luke”, jonka syntyperä on arvoitus. The Last Jedi jättää Reyn identiteetin vielä avoimeksi, mutta siitä esitetään kaksi vastakkaista näkemystä. Yrittäessään taivutella Reytä pahan puolelle Kylo Ren korostaa Reyn alhaista syntyperää. Jätteidenkerääjä Rey onkin uuden syklin alussa. Luke Skywalker puolestaan uhoaa Kylolle, ettei tämä ole vielä nähnyt viimeistä jediä. Luke voi sulautua maailmankaikkeuteen, mutta jedit jäävät eloon. Kenessäpä muussa olisi ripaus jedien (oletetusta) aatelisuudesta ellei juuri Reyssä, ja tähän varmasti palaamme seuraavassa episodissa. Nähtäväksi jää myös, millainen suhde on Renillä ja Reyllä, jotka tässä jaksossa vetävät toisiaan puoleensa – vähän samaan tapaan kuin Leia ja Luke alkuperäisessä Tähtien sota -syklissä. The Last Jedi -elokuvassa ”hyvä” ja ”paha” eivät lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Niiden yläpuolellakin toimii tarkemmin määrittelemättömiä voimia. Ainakin siellä huseeraavat asekauppiat, jotka varustavat sekä Ensimmäistä ritarikuntaa että Vastarintaliikettä. Palaan vielä kysymykseen sukupuolisuudesta. The Last Jedi sisältää hämmästyttävästi kaksi itsemurhaiskua/uhrautumista, ja kolmaskin on hyvin lähellä. Alussa nuori nainen uhrautuu pudottamalla pommit Ritarikunnan aluksen yllä ja räjäyttää samalla itsensä. Kun Leia makaa sairasvuoteella, Vastarintaliikkeen komentajaksi nousee vara-amiraali Holdo (Laura Dern), joka urhaa itsensä ohjaamalla pääaluksen kohti Ritarikunnan risteilijää. Käsikirjoituksellisesti tämä on keino korostaa Holdon rohkeutta, sillä hetkeä aikaisemmin Poe on asettanut kyseenalaiseksi tämän johtamiskyvyn. Holdon harkitsevuus asettuu Poen ja Finnin (John Boyega) rämäpäisyyttä vastaan. Poe tunnustaa olleensa väärässä ymmärrettyään, mistä on kyse. Kolmas uhrautuva nainen on Rose (Kelly Marie Tran), joka estää Finniä tekemästä itsemurhaiskua elokuvan lopussa. Tarinan tasolla nähdään siis kolme itsemurhaiskua, joista vain mies pelastuu. Rose tuntuu myös ensin kuolevan, mutta lopussa hänet nähdään peiton alla, mikä mahdollistaa Finnin ja Rosen rakkaustarinan jatkon. The Last Jedi -elokuvassa Poella on vahva halu joukkojen johtoon ja lopulta tämä toteutuukin, kun Leia pyytää Poeta johdattamaan Vastarintaliikkeen ulos vuoren sisältä.

The Last Jedi palaa sukupolvien vaihdokseen aivan viimeisissä kuvissaan. Kasinokaupungissa lapset ovat tallirenkeinä, lapsityövoimana, samaan aikaan, kun asekaupalla rikastunut yläluokka juhlii pelihallissa tai rempuaa hevoskilpailujen katsomossa. Tähtien sota -saaga on ammentanut diktatuurin ja vastarintaliikkeen jännitteestä jo vuosikymmenien ajan, ja tuntuu, että jossakin historiallisissa kerrostumissa kummittelee Kolmannen valtakunnan ja Ranskan vastarintaliikkeen luoma arkkityyppinen kamppailu. The Last Jedi -elokuvassa vapauden kaipuu saa uusia lisiä, kun kilpahevoset (tai mitä ne sitten ovatkaan) pääsevät vapaasti kirmaamaan luontoon. Eläimet on vapautettava vankeudesta! Viimeisissä kuvissa karsinaan jäävät vielä lapset, vaikka heidän holhokkinsa ovat jo vapaalla jalalla. Näistä lapsista kasvaa – vankeuden ja kärsimyksen kautta – uusia Vastarintaliikkeen aktiiveja, joita tarvitaan siinä vaiheessa, kun Rey, Poe ja Finn alkavat harmaantua.

Pidin lopun tähtitaivaskuvasta, joka muistutti enemmän William Wylerin Ben Hurin (1959) Beetlehemin tähteä kuin Tähtien sodan normiavaruutta. Hieno kunnianosoitus vanhalle Hollywoodille.

Faisons un rêve (1936)

Sacha Guitryn Faisons un rêve (1936) on pitkään odottanut katsomista. Elokuva ei tiettävästi ole saanut Suomen ensi-iltaa, eikä siten virallista käännöstä, mutta sen nimen voisi suomentaa Tehdään unelma. Pietarissa vuonna 1885 syntynyt Sacha Guitry ohjasi urallaan yli 30 elokuvaa. Hän osallistui jo vuonna 1915 elokuvan Ceux de chez nous ohjaukseen, mutta varsinaisesti hän aloitti elokuvantekijänä vuonna 1934, äänielokuvan aikaan. Guitryn elokuvat ovat aina olleet verbaalisia, ja hän oli suvereeni näyttelijä, teatterimies ja käsikirjoittaja. Hän edustaa elokuvahistoriassa samanlaista teatterin perinteestä ammentavaa linjaa kuin vaikkapa René Clair. Guitry oli bulevariteattereiden tähti jo varhain ja usein myös kirjoitti ne teokset, joita hän tähditti. Guitry nousi maineensa kukkuloille jo 1910-luvulla, ja elokuva Faisons un rêve perustuu näytelmään, jonka hän kirjoitti jo vuonna 1916, ensimmäisen maailmansodan riehuessa.

Faisons un rêve on kolmiodraama, joka ammentaa vuosisataisesta perinteestä. Näytelmässä, ja elokuvassa, on Molièren henkeä. Vuoden 1936 teoksessa on historian siipien havinaa siinä mielessä, että mukana on myös legendaarinen Raimu, joka näytteli jo kaksikymmentä vuotta aiemmin näytelmän kantaesityksessä Théâtre des Bouffes-Parisiensissa! Raimu, oikealta nimeltään Jules Muraire (1883–1946), muistetaan muun muassa 30-luvun alun Pagnol-filmatisoinneista. Hänen hienoimpiin elokuviinsa kuului Jean Grémillonin Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938). Faisons un rêve alkaa musiikilla, ja Jacques Zaroun mustalaisorkesteri soittaa jo ennen alkutekstejä. Tämän jälkeen seuraa salonkikohtaus, jossa nähdään muun muassa Arlettyn ja Michel Simonin pienet kameoroolit. Lopulta asetelma alkaa valjeta. Miehen (Raimu) puoliso (Jacqueline Delubac) joutuu viettelijän (Sacha Guitry) lähentelyjen kohteeksi. Lopulta viettelijä onnistuu, mutta hänellä on onnea, sillä aviomieskin on ollut poissa kotoaan eikä ole huomannut vaimonsa seikkailua. Itse asiassa viettelijä punoo sellaisen juonen, että salasuhde saa vielä kaksi päivää lisäaikaa. Tässä siis kaikki! Kutkuttavaa elokuvassa on tarinaa enemmän se, miten kaikki on tehty. Sacha Guitryn oma rooli on käsittämättömän nopeaa verbalistiikkaa, varsinkin jaksossa, jossa hän kuvittelee, miten poissaoleva viettelyn kohde lähestyy ja mitä hän mahdollisesti tekee. Puheen taituruus ja vuoropuhelun sähäkkyys saa Hollywoodin screwball-komediankin kalpenemaan!

Matteuksen evankeliumi (Il Vangelo secondo Matteo,1964)

Pier Paolo Pasolinin (1922–1975) käsikirjoittama ja ohjaama Matteuksen evankeliumi (Il Vangelo secondo Matteo,1964) on Raamattu-elokuvien aatelia. Se edusti Pasolinin varhaistuotantoa: takana olivat esikoiselokuva Pummi (Accattone,1961), Mamma Roma (1962) ja dokumentti Comizi d'amore (1964), jossa Pasolinin haastatteli italialaisia heidän seksuaalisista käsityksistään. Samaan aikaan hän ryhti tekemään elokuvaa Kristuksesta Matteuksen evankeliumin pohjalta. Teos on omistettu paavi Johannes XXIII:lle, joka menehtyi kesäkuussa 1963. Pasolini itse korosti nimenomaan Matteuksen evankeliumin runollisuutta, ja tätä runollisuutta myös elokuvan visuaalisuus korostaa. Itse asiassa Matteuksen evankeliumi alkaa varsin lakonisesti Jeesuksen sukuluettelolla, jolla on mittaa 17 jaetta. Pasolinin aloittaa kuitenkin jakeista 18 ja 19, joissa Maria on raskaana: ”Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.” Pasolinin tulkinta alkaa kuvalla Marian (Margherita Caruso) hämmentyneistä kasvoista. Vastakuvana nähdään lähikuvassa yhtä hämmentynyt Joosef (Marcello Morante), kunnes kolmannessa kuvassa katsoja näkee Marian olevan raskaana. Pääskyset kirkuvat taustalla, kuten myöhemminkin elokuvan aikana, ja Joosef vetäytyy yksinäisyyteen, kunnes hän palaa Herran enkelin ilmestyttyä. Evankeliumissa ilmestys tapahtuu yöllä unessa, mutta Pasolinilla se tapahtuu kirkkaassa auringon valossa, Italian taivaan alla.

Vaikuttava aloitus luo Matteuksen evankeliumiin intensiivisen tunnelman. Elokuvassa viehättää sen pesunkestävä italialaisuus. Suurelta osin teos kuvattiin Materan kaupungissa Etelä-Italiassa, ja Kristusta näyttelevä espanjalais-italialainen Enrique Irazoqui valittiin vuonna 2011 Materan kunniakansalaiseksi. Osa otoksista tehtiin tulivuori Etnan rinteillä: samalla kun Kristus joutuu kiusausten kohteeksi, vulkaanisen maaperän elottomuus korostaa hänen yksinäisyyttään. Italialainen kaupunkiympäristö antaa Matteuksen evankeliumille passionäytelmän sävyä. Kyse ei ole Kristuksen elämäntarinan tavoittamisesta ”sellaisena kuin se oli” vaan tuon tarinan esittämisestä, johon tuntuvat osallistuvan tavalliset ihmiset, kaupunkilaiset, kuka tahansa meistä. Pasolini käyttää paljon musiikki, Bachia, Mozartia ja Prokofjevia, mutta myös negrospirituaaleja. Matteuspassion ”Wir setzen uns mit Tränen nieder” soi useita kertoja, mikä korostaa Kristuksen elämänhistorian traagisuutta.  Mutta lopulta kertomus on vapautuksen tarina. Mieleen jää kaikumaan lause: ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.”