Lumikki (2012)

Olen pitkään miettinyt, että pitäisi tutkia mykkäelokuvaa mykkäelokuvan aikakauden jälkeen, ja tuntuu, että raaka-ainetta tähän teemaan olisi vuosi vuodelta enemmän. Pablo Bergerin vaikuttava Lumikki (Blancanieves, 2012) nähtiin YLE Teemalla jo vuonna 2014, ja nyt se esitettiin uudelleen. Lumikki perustuu Grimmin veljesten tunnettuun tarinaan, joka on sijoitettu Sevillaan, ja kaikki on kerrottu ilman puhuttua dialogia. Vuonna 2011 Michel Hazanaviciuksen The Artist oli osoittanut, että Oscar-taistoon saattoi edetä mykkäestetiikalla, ja myös Bergerin elokuva pääsi mukaan kilpaan, vaikkakin tämä on vähäisin elokuvan ansioista. Lumikki toimii itsenäisenä teoksena, jossa yhdistää onnistuneesti vanhaa ja uutta. Elokuvassa on pastissinomaisia piirteitä, mutta paljon myös moderneja jaksoja, joissa leikkausrytmi on aivan toisenlaista kuin 1910- tai 1920-lukujen elokuvassa. Hyvä niin. Samalla elokuvan rytmi tuntuu ammentavan musiikillisuudesta, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Lumikki alkaa kuvaamalla matadori Antonio Villaltaa (Daniel Giménez Cacho), joka joutuu härän telomaksi mutta säilyttää henkensä. Samaan aikaan hänen puolisonsa kuolee synnytykseen, ja pianokainen saa ilkeän äitipuolen. Jakso on vaikuttava, ja ehkä se on vaikuttava juuri mykkyytensä ansiosta. Äänellisenä dramaattinen samanaikaisuus ei toimisi samalla tavoin. Tytär (Inma Cuesta) saa myöhemmin härkätaistelevalta kääpiöryhmältä nimen Blancanieves, Lumikki, kuuluisan sadun mukaan, mutta oikelta nimeltään tyttö on Carmen. Matadori-isän taidot ovat siirtyneet tyttärelle, joka menestyy pian areenalla – kunnes äitipuolen myrkyttämä omena suistaa hänet ikuiseen uneen. Elokuvassa Grimmin satuun yhdistyy annos Prosper Meriméen Carmenia, mutta tällä kertaa Carmen ei jää areenan ulkopuolelle. Loppukohtaus on maaginen: uinuva Carmen on sirkuksen vetonaula, jota suudellaan rahasta, mutta herääminen on vain illuusio.

Taking off – otetaan hatkat (1971)

Taking off – otetaan hatkat (Taking Off, 1971) oli tšekkiläisen Miloš Formanin ensimmäinen ohjaus Yhdysvalloissa. Sen aloituskuvat tuovat mieleen Formanin esikoispitkän Koelaulu (Konkurs, 1963), jota pidetään tšekkiläisen uuden aallon lähtölaukauksena. Tuntuu, että Forman on tässä uransa toisessa startissa ammentanut alkulähteiltä: Koelaulu puhui nuorten puolesta, ja tätä Taking off jatkaa kuvatessaan, miten aikuiset paisuttelevat paniikkiaan ja taivastelevat kykenemättömyyttään hallita nuoria. Taking off alkaa raikkaasti ehkä juuri siksi, että uuden aallon estetiikan näkeminen Hollywood-kontekstissä tuntuu niin virkistävältä ja tuoreelta. Elokuvan alussa huomio kiinnittyy myös ranskalaiseen vivahdukseen. Alkuteksteissä tuottajien joukossa vilahtaa Claude Berrin nimi, vaikka häntä ei esimerkiksi Internet Movie Databasen krediittitiedoissa mainitakaan. Ja lisäksi Jean-Claude Carrière on ollut mukana käsikirjoitustiimissä.

Formanin satirissa aikuisten ja nuorten maailmat ovat väistämättömän kaukana toisistaan, ja epätoivoisesti aikuiset yrittävät ymmärtää lastensa uutta maailmaa. Taking off kulminoituu kohtauksessa, jossa Vincent Schiavelli opastaa vanhemmat polttamaan marihuanasätkää. Carrière oli 1960-luvulla ollut käsikirjoittamssa useaa Luis Buñuelin elokuvaa, ja tuntuu, että Formanin elokuvassa on samaa armottomuutta keskiluokkaa kohtaan. Taking off ei kuvaa vanhemmuutta yleensä vaan nimenomaan keskiluokkaista elämäntapaa, jota selittämättömät normit kahlitsevat. Muuten: hieno soul-tuokio elokuvasta löytyy, kun Tina Turner nähdään lavalla laulamassa Goodbye, So Long.

Taikahuilu Åbo Svenska Teaterissa

Ehdin Taikahuilun viimeiseen esitykseen 19. helmikuuta 2016 todistamaan Åbo Svenska Teaterin, Turun filharmonisen orkesterin ja Turun Musiikkijuhlien yhteistyön viimeisimmän hedelmän, joka on jatkoa pari vuotta sitten nähdylle Figaron häille. Ohjaajana on jälleen John Ramster, lavastajana ja puvustajana Bridget Kimak ja valosuunnittelijana Jake Wiltshire. Tiimin oivallus on ollut sijoittaa Taikahuilun satumaailma kaukaiseen avaruuteen. Ohjelmavihossa Ramster viittaa retrofuturismiin ja 1950-luvun scifi-kirjallisuuden perintöön. Ymmärrän retrofuturismin niin, että teos viittaa menneisiin tulevaisuuksiin, niihin kuvitelmiin, joita tulevaisuuteen ennen liitettiin. Taikahuilussa on paljon muutakin kuin 1950-luvun kirjallisuuden vaikutelmia: yksinkertainen lavastus tuo mieleen Kielletyn planeetan (Forbidden Planet, 1956) kaksiulotteisen kulissimaisuuden, puhumattakaan aikakauden scifi-leikkikaluista, joiden viattomuus vihjaa kadotetusta tulevaisuudesta. Lapsenomaisuutta on alkuperäisessä Taikahuilussakin, jonka näyttämönä ovat Yön kuningattaren hallitsema metsä ja Sarastron Viisauden temppeli. Hyvän ja pahan välinen jännite ja Taminon pyrkimys pelastaa Sarastron vangitsema Pamina, istuvat hyvin ulkoavaruuden tuntemattomaan maailmaan, jossa katsoja on varmaankin armealiaampi sadunomaisille epäloogisuuksille kuin realistisemmassa toteutuksessa. Mozart ja libretisti Emanuel Schikaneder olivat molemmat vapaamuurareita, mutta Ramsterin tulkinnassa tämä symboliikka tuntuu hajoavan avaruuden tyhjyyteen. Alkuperäisen Taikahuilun kohdalla viitataan usein myös ajatukseen Sarastrosta valistuneena itsevaltiaana, jonka alaisuudessa lopun harmonia syntyy. ÅST:n Taikahuilussa Sarastron valta näyttäytyy patriarkaattina, jonka piiriin lopulta myös Yön kuningatar päätyy. Scifi-henkeä on siinä tavassa, jolla Sarastron viisauden temppeliä kansoittavat valkoisiin takkeihin pukeutuneet tiedemiehet. 

ÅST:n Taikahuilua oli helppo katsoa ja seurata. Vaikka teatterin akustiikka tuntui aluksi vähän tylyltä, Ville Matvejeffin johtama orkesteri tempasi vastustamattomasti mukaansa. Sam Furness oli sulava Tamino, Susanna Andersson erinomainen, vahva Pamina ja Waltteri Torikka kanervalistinen Papageno.  Loistava oli myös Johanna Isokoski Papagenan lyhyeksi jäävässä osassa.Tässä voisi tietysti mainita kaikki solistit. Jussi Salonen osoitti Monostatoksena erinomaiset näyttelijäntaitonsa. Samoin Gabriel Suovanen oli todella vakuuttava kaitsijapappina, tässä tulkinnassa piippuaan tupruttelevana tutkijana.

Polttava intohimo (1955)

Tutkimusmatka Hollywoodin musiikinhistoriaa käsittelevien elokuvien parissa jatkuu... En ole aiemmin nähnyt vuonna 1955 Richard Wagner -elokuvaa Polttava intohimo (Magic Fire), mutta nyt tuli tämäkin koettua. Ohjaaja William Dieterle (1893–1972) oli yksi monista saksalaista elokuvaohjaajista, jotka päätyivät Yhdysvaltoihin. Dieterle lähti jo vuonna 1930, ja hän oli tätä ennen ehtinyt työskennellä teatterissa Max Reinhardtin alaisuudessa ja elokuva-alalla muun muassa F. W. Murnaun kanssa. Hollywoodissa Dieterle tuli tunnetuksi muun muassa elämäkerrallisista elokuvistaan, joiden aiheina olivat Emile Zola (1937) ja Louis Pasteur (1935). Richard Wagnerin elämäntaivalta kuvaamaan hän sopi myös siksi, että hän oli jo Saksassa ohjannut elokuvan Baijerin kuninkaasta otsikolla Ludwig der Zweite (1930).

Itävallassa ja Länsi-Saksassa Polttava intohimo sai nimen Frauen um Richard Wagner, ja näinkin englanninkielisessä nimessä mainitun ”taikatulen” voi tulkita. Magic Fire viittaa kuuluisaan taikatulimusiikkiin, mutta samalla sekä siihen itsepintaiseen taiteelliseen ”intohimoon”, joka ajaa päähenkilöä eteenpäin, että siihen seksuaaliseen intohimoon, joka kerää Minnan Planerin (Yvonne De Carlo), Cosima Lisztin (Rita Gam) ja Mathilde Wesendonckin (Valentina Cortese) itsekkäästi eteenpäin puskevan Richard Wagnerin (Alan Badel) ympärille. Aika hämmästyttävä on Cosiman ja Richardin ensimmäinen kohtaaminen Weimarissa, jossa Cosima tuntuu repeävän liitoksistaan ihailemansa säveltäjän tavattuaan. Tämän rinnalla Richard on käsittämättömän tyyni, mihin vaikuttaa osaltaan Alan Badelin kalpea näyttelijäntyö.

Polttava intohimo on episodimainen läpijuoksu Wagnerin elämästä, melkein kuin kuvitettu biografia, joka kattaa kaiken ensimmäisestä kapellimestaripestistä kuolemaan asti. Vuodet Riiassa hypätään yli, mikä on tietysti järkevää, mutta vallankumouspuuhat Dresdenissä tuntuvat erityisen hätäisiltä. Tärkeä sivuhenkilö on Franz Liszt (Carlos Thompson), joka olikin merkittävä tukija ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien ja josta yllättäen tuli Wagnerin appi. Elokuvan parhaita kohtauksia on lopun jakso, jossa Wagner valmistelee Parsifaliaan, ja Liszt tulee paikalle varoittamaan uskonnollisen aiheen käsittelystä mutta tempautuu vastustamattomasti mukaan. Dieterle kävi kuvausryhmineen paikan päällä Saksassa kuvaamassa elokuvaa, ja teosta tehtiin muun muassa Bayreuthissa ja Münchenissä. Historian siipien havinaa on Bayreuthin Festspielhausissa kuvatussa kohtauksessa, jossa itse Erich Wolfgang Korngold esittää kapellimestari Hans Richteriä!

Säveltäjän unelma (1947)

Toisen maailmansodan jälkeen Hollywoodissa tehtiin sarja Keski-Euroopan musiikinhistoriasta ammentavia elokuvia. Tätä pitäisi tarkemmin selvittää, mutta tuntuu siltä kuin sodan kauheuksien jälkeen elokuvantekijät olisivat tietoisesti muistuttaneet saksalaisen kulttuurin merkityksestä. Clarence Brown ohjasi vuonna 1947 roppakaupalla musiikkia sisältävän melodraaman Säveltäjän unelma (Song of Love), jossa seikkailevat muun muassa Robert (Paul Henreid) ja Clara Schumann (Katherine Hepburn), Johannes Brahms (Robert Wagner) ja Franz Liszt (Henry Daniell). Pianomusiikkia elokuvassa kuullaan erityisen paljon, muun muassa Lisztin ja Schumannin pianokonserttoja, ja läpikulkevia aiheita ovat Schumannin Widmung ja Träumerei. Widmung kuullaan myös Lisztin transkriptiona. Ääniraidalla musiikin esittää Artur Rubinstein, mikä on sinänsä ongelmallista, sillä elokuvassa kuullaan kaikkien päähenkilöiden musisointia. Olisi ollut loogista käyttää eri pianisteja tukemaan eri luonteiden rakentamista.

Clarence Brown on sujuva ohjaaja alusta loppuun, mutta erityisesti jää mieleen ensimmäinen otos, jossa Clara Schumann, silloin vielä Wieck, esittää Lisztin pianokonserttoa. Isä Wieck (Leo G. Carroll) istuu olkapään takana, ikään kuin nuotinkääntäjän paikalla, vaikka Clara selvästi soittaa ulkomuistista. Kamera on aluksi kaukana, aivan kuin katsoja olisi parvella seuraamassa. Alkutekstien aikana zoomaus vie katsojan lähemmäs, ja silmin nähden Brown haluaa näyttää katsojalle, miten Katherine Hepburn itse soittaa vaikeaa kappaletta. Tosiasiassa ääniraidalla kuullaan Rubinsteinia, mutta Hepburn esittää uskottavasti pianistia.

Ensimmäinen otos kertoo Säveltäjän unelman näkökulman: keskiössä on juuri Clara Wieck, joka isänsä vastusteluista huolimatta avioituu oikeuden luvalla Robert Schumannin kanssa. Tuossa vaiheessa Clara oli jo maailmankuulu virtuoosi, joka Robertin kuoleman 1856 jälkeen omistautuu edesmenneen miehensä musiikin esittämiseen. Samalla rakkaussuhde Johannes Brahmsiin painuu tietoisesti historian hämärään. Eurooppalaista naisnäkökulmaa elokuvaprojektiin toi käsikirjoittaja Irma von Cube (1899–1977), joka oli tehnyt loistavia tekstejä Anatole Litvakille 1930-luvun Saksassa ja Ranskassa. Hänen kynästään oli muun muassa Mayerlingin murhenäytelmä (Mayerling, 1936). Irma von Cube sai sittemmin Oscar-ehdokkuuden Jean Negulescon ohjauksesta Johnny Belinda (1948). Säveljänä unelman suola on ehdottomasti Clara Schumannin näkökulma, joka kulkee vahvasti elokuvan läpi. Ainoa kriittinen seikka on, että tekijät eivät ole ottaneet huomioon tosiasiaa, että Clara oli itse tuottealias säveltäjä: hän sävelsi pianokonserton siinä missä Robertkin, muusta tuotannosta puhumattakaan. Ehkäpä syynä on se, että käsikirjoittajat ovat ammentaneet 1940-luvun lopun musiikinhistoriallisesta kirjallisuudesta, jossa Claran oma taiteilijuus jäi liian vähälle huomiolle.

Ikuinen sävel (1946)

Jean Negulescon Ikuinen sävel (Humoresque, 1946) on yllättävä Hollywood-elokuva. Clifford Odetsin ja Zachary Goldin käsikirjoitus on pureva, paikoitellen raaka, ja hyvin erikoisesti elokuva onnistuu ujuttamaan tukun musiikkikohtauksia tummanpuhuvaan noir-tunnelmaan. Romanialaissyntyinen Negulesco oli samana vuonna tehnyt Warnerille film noirin Kolme muukalaista (Three Strangers, 1946), päärooleissa legendaariset Peter Lorre ja Sydney Greenstreet. Ikuiseen säveleen yhtiö sijoitti ykkösluokan tähdet, John Garfieldin ja Joan Crawfordin. Pohjana oli Fannie Hurstin novelli Humoresque, jonka nimi viittaa Antonín Dvořákin kuuluisaan sävellykseen. Hurst muuten tunnetaan myös Imitation of Life -teoksen kirjoittajana. Hienosta noir-kuvauksesta vastasi Ernest Haller, Mildred Piercen (1945) ja Varastetun elämän (A Stolen Life, 1946) kuvaaja.

Ikuisen sävelen tarina sijoittuu musiikin maailmaan. Päähenkilönä on viulisti Paul Boray (John Garfield), jonka uran alkua ja nousua seurataan takautuman kautta. Paul ihastuu naimisissa olevaan Helen Wrightiin (Joan Crawford), joka on elokuvan femme fatale mutta toisaalta myös uhri. Orkesterimuusikko Gina (Joan Chandler) on ihastunut Pauliin, uskollisesti, ja hän on tarinan työläisnainen, kun Helen edustaa yläluokan dekadenssia. Paul on tarinan keskiössä, mutta hänen pyrkimystään eteenpäin on välillä vaikea ymmärtää. Paulin sanatkin ovat vain harvoin helliä, enimmäkseen hän on tyly. Helen luulee Paulia ensin nyrkkeilijäksi, mikä lienee viittaus John Garfieldin tähtikuvaan. Hänhän oli samaan aikaan valmistautumassa Robert Rossenin elokuvaan Verta ja kultaa (Body and Soul, 1947). Hämmästyttävää tietysti onkin, että Garfield esittää viuluvirtuoosia, ja vielä ihmeellisempää on, että soittojaksoja on todella paljon. Ääniraidan taiturimainen soitto on Isaac Sternin, ja Sternin kädet nähdään kaikissa niissä kuvissa, joissa Garfield ei esiinny. Kovasti ihmettelen sitä, miten Garfield on saatu näyttämään näin hyvin viulistilta. Löysin tiedon, että kuvissa, joissa Garfield soittaa, kädet eivät ole hänen vaan kaksi viulistia on osallistunut tähän ihmeelliseen muodostelmaan, toinen pitää jousta, toinen ottaa otteita. Millaisissa asennoissa he oikein ovat olleet?

Musiikkia Ikuisessa sävelessä kuullaan todella paljon, Pablo de Sarasatesta Felix Mendelsohniin, Edouard Lalosta Richard Wagneriin. Hieno kohtaus on konserttitilanne, jossa Boray soittaa Lalon Espanjalaista sinfoniaa. Musiikin aikana esitetään tunteiden draamaa, kun samanaikaisesti sekä Gina että Paulin äiti ymmärtävät, millaista vetoa Paul tuntee Heleniin. Elokuvan loppu on Joan Crawfordin näytöstä. Helen tajuaa hävinneensä musiikille, joka aina tulisi olemaan Paulille kaikki kaikessa. Hän jättäytyy pois konsertista kotiin ja kuuntelee tilaisuuden radiosta. Väliajan puhelinkeskustelu Paulin kanssa on klassikko. Sitten käynnistyy Paulin oma sovitus Isolden lemmenkuolosta viululle ja orkesterille. Pitkän jakson päätteeksi Helen hukuttautuu aaltoihin. Odetsin ja Goldin dialogi on uskomatonta. Kun Paul saapuu ystävänsä Sidin (Oscar Levant) kanssa rannalle, Paul ei näytä tuntevan empatiaa vaan valittelee arkisesti, miten partakin on ajamatta. Vaivaannuttava, häiritsevä lopetus. Taiteilija on itsekäs ja tähtää vain huipulle. Kiinnostava aikalaiskommentti on, että Paulin korkeassa talossa sijaitsevaa asuntoa kutsutaan kotkanpesäksi!

Ikuista säveltä katsoessa mietin, miten keskieurooppalainen tunnelma elokuvassa monin paikoin on. Lopetus on Hollywood-melodraamaa, mutta tarina tuo mieleen muun muassa Willi Forstin loistavan viulistielokuvan Serenade (1937).

Pyövelitkin kuolevat (1943)

Fritz Langin Pyövelitkin kuolevat (Hangmen Also Die!, 1943) on noir-henkinen sotaelokuva, joka syntyi toisen maailmansodan keskellä, aikalaiskommentaarina. Suomessa se nähtiin kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sitä on varmaan hyvin pystynyt katsomaan sodan jälkikäteiskommenttina. Se käsittelee Prahan teurastajana tunnetun Reinhard Heydrichin salamurhan jälkeistä ajojahtia, jossa saksalaiset kiristivät vastarintaliikettä rajulla kostoiskulla. Tätä traumaattista vaihetta käsiteltiin sodan jälkeen, samaan tapaan kuin Italiassa Fosse Ardeatinen tapahtumia. Nämä syyllisyyden kysymykset olivat ajankohtaisia pitkään, ja Heydrichin kuolemasta ja sen jälkeisistä kostotoimenpiteistä saatiin vähitellen enemmän tietoa kuin mitä sodan aikana oli käytettävissä. Mielestäni Pyövelitkin kuolevat on parhaita sodan keskellä tehtyjä sotaelokuvia. Se esittää tapahtumat todentuntuisen monimutkaisesti, ja samalla elokuvan kerronnallinen vetovoima vie vastustamattomasti mukanaan. Jos oikein ymmärrän, elokuva on nähty tv:ssä viimeksi vuonna 1988. Jos Elonetin tieto pitää paikkansa, Pyövelitkin kuolevat kannattaisi nopeasti nostaa esiin parrasvaloihin.

On huikeaa ajatella, millainen tekijäjoukko kokoontui Hollywoodiin juuri tätä elokuvaa tekemään. Pyövelitkin kuolevat oli Bertolt Brechtin ainoa Hollywood-käsikirjoitus, ja saamiensa tulojen turvin Brecht kirjoitti muun muassa näytelmänsä Švejk toisessa maailmansodassa. Brecht oli sodan alkuvuosina oleskellut Ruotsissa ja Suomessa, mutta pakeni vuonna 1941 Neuvostoliiton kautta Yhdysvaltoihin. Hollywoodissa tiet yhtyivät säveltäjä Hanns Eislerin kanssa, joka teki musiikin Pyövelitkin kuolevat -elokuvaan. On hämmästyttävää katsoa Hollywood-elokuvaa, jossa vasemmistolaisuus esiintyy näin myönteisessä valossa. Työläisten näkökulmaa painottaa varsinkin elokuvan alku, jossa saksalaisia ärsyttää Skodan tehtaan työntekijöiden tietoinen vastustus. Dialogissa todetaankin, miten myönteisesti Prahan työläiset suhtautuvat Neuvostoliittoon, ja kun Heydrich elokuvan alussa murhataan, tekijä Franticek Svoboda (Brian Donlevy) assosioituu vastarintaliikkeessä touhuaviin kommunisteihin. Yhteiskunnallista asetelmaa vahvistaa sekin, että luopio on oluttehtailija Czaka (Gene Lockhart), pääomanomistaja. Gestapon tarkastaja Alois Gruber (Alexander Granach) tuntuu joka kohtauksessa melkein piehtaroivan Gruberin antamissa olutlahjuksissa.

Nautin suunnattomasti elokuvan lavastuksista, joissa on uskottavaa prahalaisuutta, ja James Wong Howen loistavasta mustavalkokuvauksesta. Mutta eniten nautin näyttelijätyöstä, enkä tarkoita Brian Donlevyä tai naispääroolissa nähtävää Anna Leetä. Walter Brennan osoittaa jälleen kerran monipuolisuutensa näyttelijänä, sillä tällä kertaa hän ruumiillistaa prahalaista historian professoria Novotnya, todella vakuuttavasti. Herkullisimpia ovat kuitenkin pienet sivuosat, joihin on aivan kuin tarkoituksellisesti koottu juuri sellaisia näyttelijöitä, jotka olivat joutuneet nousevan natsihallinnon hampaisiin. Uskomattoman entréen tekee Hans Heinrich von Twardowski, joka oli joutunut lähtemään homoseksuaalisuutensa vuoksi vuonna 1933. Twardowski viipyy kankaalla vain muutaman minuutin elokuvan alussa, ja hänen repliikkinsä ovat kaikki saksaksi, mutta dekadentti, sadistinen kuva Prahan teurastajasta jää vahvasti mieleen. Twardowski tuo mukaan tuulahduksen saksalaisesta ekspressionismista, sillä hän oli jo vuonna 1920 esiintynyt Robert Wienen Tohtori Caligarin kabinetissa.

Olen pitkään harrastanut Reinhold Schüntzelin elokuvia, ja myös hän esiintyy Pyövelitkin kuolevat -elokuvassa. Juutalaistaustainen Schüntzel sinnitteli Saksassa vuoteen 1935 asti ja ohjasi sarjan kiinnostavia komedioita, joista tunnetuimpia ovat Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933), ristiinpukeutumiskomedioiden klassikko Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933) ja Kleist-tulkinta Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935).Schünzelillä oli vahva komedianäyttelijän tausta jo mykkäkaudella, mutta ohjaajanuran jatkaminen Hollywoodissa ei ottanut luistaakseen. Sen sijaan hänellä oli paljon käyttöä sivuosanäyttelijänä, ja tuntuu, että juuri Pyövelitkin kuolevat -elokuvassa hän on omimmillaan karikatyyrinomaisena, koomisena Gestapon upseeri Ritterinä. Elokuvassa on enemmänkin poikkeuksellisia näyttelijöitä. Kannattaa kiinnittää huomiota myös Gruberin osassa nähtävään Alexander Granachiin, joka muutti nykyisen Ukrainan alueelta Berliiniin, päätyi lopulta Max Reinhardtin oppiin ja ehti näytellä Murnaun Nosferatussa. Granachin reitti Hollywoodiin oli epätyypillinen, sillä vuoden 1933 jälkeen hän pakeni Puolaan ja sieltä Neuvostoliittoon... Yhdysvalloissa Granach julkaisi muistelmansa vähän ennen kuolemaansa 1945.