Maigret näkee punaista (1963)

Katsoimme vielä Jean Gabinin kolmannen ja viimeisen Maigret-elokuvan Maigret näkee punaista (Maigret voit rouge, 1963), joka valmistui neljä vuotta edellisen elokuvan Maigret ei anna armoa (Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, 1959) jälkeen. Elokuva löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta. Vaikka ehdin olla jo sitä mieltä, että kaikki Gabinin Maigret-leffat olisi ollut hyvä näyttää televisiossa, nyt on pakko tunnustaa, että trilogian viimeisen osan kaappaamalle ajalle olisi löytynyt parempaakin tekemistä. Gabin on yhtä karismaattinen kuin ennenkin, mutta ohjaajana Gilles Grangier ei ole Jean Delannoyn tasoa. Grangier oli kyllä kokenut tekijä, mutta kovin hengettömältä teos tuntuu.

Maigret näkee punaista on toki kiinnostava historiallisen kontekstinsä vuoksi. Elokuva perustuu Georges Simenonin romaaniin Maigret ja gangsterit (Maigret, Lognon et les gangsters, 1951, suom. 1958), joka ammentaa ajankohtaisesta teemasta, yhdysvaltalaisen kulttuurin vaikutuksesta Ranskassa. Elokuvan alussa amerikkalaisperäiset gangsterit sieppaavat baarinpitäjän Chevroletin ja rymistelevät lähiseudulla, kunnes paikallinen poliisi tarttuu asiaan. Tuntuu kuin Hollywoodin rikoselokuvat olisivat hetkeksi jalkautuneet ranskalaiseen todellisuuteen. Samalla käy ilmi arkinen suhtautuminen vierasmaalaisiin, kun paikalliset pohtivat, mitä englantia murtavat roistot oikein puhuvat. Aina kun amerikkalaisia gangstereita kuvataan tukikohdassaan, taustalla soi jazz-musiikki, kuinkas muuten. Kaiken tämän vastakuvana ovat pariisilaiset kapakat, joissa Maigret viihtyy. Loppua kohden paljastuu, että myös FBI on gangstereiden jäljillä. Maigret pitää kuitenkin tiukasti oman linjansa, viimeiseen asti.

Maigret virittää ansan (1958)

Nyt iski Maigret-kuume! Onneksi löysin pikaisesti Jean Delannoyn ensimmäisen Simenon-tulkinnan Maigret virittää ansan (Maigret tend un piège, 1958), jonka YLE esitti vuonna 2000. On pakko heti alkuun todeta, että ohjauksellisesti tämä on paljon jämäkämpi teos kuin seuraajansa. Sähköinen tunnelma alkaa jo alkuteksteistä, joissa nähdään Pariisin kartta. Ensin siihen iskeytyy veitsi, sen jälkeen kartan päälle levittäytyy Maigret’n piipun varjo. Itse asiassa varjo peittää Marais’n kaupunginosan, johon elokuva pääasiassa sijoittuu. Marais’ssa riehuu sarjamurhaaja, joka elokuvan alussa suorittaa jo neljännen veritekonsa. Ensimmäisissä kuvissa on vahvaa film noir -henkeä. Place des Vosges, jonka laidalla Victor Hugo asui 16 vuotta, kylpee helteessä, joka ei hellitä edes illan hämärtyessä. Marais’n murhaaja iskee ja lähettää itse hätäpuhelimesta terveiset komisario Maigret’lle.

Elokuvan nimi vihjaa operaatioon, jonka Maigret (Jean Gabin) toteuttaa Marais’n murhaajan kiinni saamiseksi. Murhaaja käyttää teurastamon veistä ja iskee aina nuorii naisiin. Maigret pestaa kymmeniä naisia partioimaan pimeille kujille. Operaatio onnistuu, vaikkakaan tämä ansa ei lopulta ole ratkaiseva. Komisario pääsee kuitenkin syyllisen jäljille, kun murhaaja katoaa Maurinin suvun omistukseen kuuluvaan kiinteistöön. Elokuvan näkökulma muuttuu 50 minuutin jälkeen, kun katsojakin aavistaa, että sisustusarkkitehti Marcel Maurin (Jean Desailly) on murhaaja. Yhtäkkiä katsoja oivaltaa, ettei tarinan ytimessä olekaan arvoituksen ratkaiseminen vaan ihmissuhteet ja niiden traagisuus. Marcel on puoliksi lapsi, puoliksi aikuinen. Hänen vaimonsa Yvonne (Annie Girardot) on onneton ja liikkuu öisin omilla syrjäpoluillaan. Marcelin äiti Adèle (Lucienne Bogaert) on pelottavan hallitseva.

Maigret virittää ansan tiivistyy loppua kohti, ja sen intensiteetti on lähes sietämätön kohtauksessa, jossa Maigret kuulustelee Marcelia ja yrittää saada hänen tunnustamaan. Jean Dessailly on loistava ristiriitaisena ja hauraana Marcelina. Yhtä vaikuttava on Yvonnen ja Adèlen kuulustelu, jossa Maigret käyttää kaikki mahdolliset keinot totuuden saamiseksi esiin. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, miten tunnustuskeskeinen käsikirjoitus on. Oikeuden edessä Maigret’n tiivaamat tunnustukset eivät ehkä kovasti paina, mutta elokuvaan ne tuovat sekä psykologista syvyyttä että samanaikaista piinaavuutta ja koskettavuutta. Maigret virittää ansan esittelee päähenkilönsä myös kotioloissa, televisiota katsomassa, ja tuo mukaan komisarion puolison Louisen (Jeanne Boitel). Mieleen jäävät myös Maigret’n tukena työskentelevät poliisit, varsinkin allergisesti niistävä Lagrume (Olivier Hussenot) ja tiukkailmeinen Torrence (Lino Ventura).

Maigret ei anna armoa (1959)

Jean Gabin esiintyi kolme kertaa komisario Jules Maigret'n roolissa, elokuvissa Maigret virittää ansan (Maigret tend un piège, 1958), Maigret ei anna armoa (Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, 1959) ja Maigret näkee punaista (Maigret voit rouge, 1963). Näistä kaksi ensimmäistä oli Jean Delannoyn ohjauksia, kolmas Gilles Grangier'n. Delannoyn ohjaukset nähtiin TV:ssä vuonna 2000, ja nyt YLE Teema esitti uudelleen keskimmäisen, Maigret ei anna armoa. Olisi ollut hienoa nähdä kaikki kolme, varsinkin viimeinen, joka ei tiettävästi ole tv-ensi-iltaa saanut. Ohjaaja Jean Delannoy (1908–2008) teki pitkän uran. Hän aloitti jo 1920-luvulla näyttelijänä, siirtyi leikkaajaksi ja sittemmin ohjaajaksi. Viime vuosina olemme katsoneet 40-luvun erinomaiset elokuvat Ikuisten tähtien alla (L'Éternel retour, 1943) ja Pastoraalisinfonia(La Symphonie pastorale, 1946), mutta 1950-luvun tuotanto on jäänyt paitsioon. 

Maigret virittää ansan on ammattimaista työtä: Georges Simenon on saanut klassiselle komisariolleen sujuvan ohjaajan. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, ettei elokuvassa ole samanlaista runollisuutta kuin siinä 30-luvun ranskalaisessa noirissa, joka antoi vaikutteita Hollywoodin rikoselokuville. Katsoessa ihmettelin varsinkin öisiä katunäkymiä, joiden suunnittelu on jäänyt puolitiehen. Mutta tarinankuljettajana Delannoy on erittäin hyvä. Ohjaajan ohella elokuvan koossapitävä voima on ehdottomasti Jean Gabin, jonka karismaattinen olemus hallitsee tarinaa ensimmäisistä kuvista lähtien. Maigret saa kutsun Saint-Fiacreen, jossa iäkäs kreivitär (Valentine Tessier) on saanut tappouhkauksen. Eipä aikaakaan, kun kreivitär on vainaa.

Maigret virittää ansan rakentaa melankolisen kuvan pienestä maaseudun paikkakunnasta, jossa, kuten dialogissa todetaan, parasta on klo 12:15 juna, joka vie muualle. Aristokratian mahdista on jäljellä vain rippeet, ja kreivittären kartanon seinillä ammottavat tyhjät paikat, joista taulut on aikaa sitten myyty pois. Kreivittärellä on hulttiopoika (Michel Auclair), jonka välinpitämättömyys tuntuu viittaukselta sukupolvien väliseen kuiluun. Jos aristokratian piirissä perhesuhteet ovat hajonneet, tuntuu, että myös Maigret on yksin menneisyyden haamujen keskellä. Hän on itse elänyt lapsuutensa pienellä paikkakunnalla. Hämmentävää on sekin, että syyllisiksi paljastuvat isä ja poika, jotka aluksi tuntuvat elokuvan empattisimmilta hahmoilta. En ole Maigret-spesialisti, mutta tässä elokuvassa minua jäi mietityttämään päähenkilön ankaruus. Lopussa Maigret kurittaa Émileä (Serge Rousseau), jonka on pakko polvistua kuolleen kreivittären arkun ääreen.

Palaako Pariisi? (1966)

René Clémentin ohjaus Palaako Pariisi? (Paris brûle-t-il?, 1966) on 173-minuuttinen spektaakkeli Pariisin kohtalosta toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Käsikirjoittajina toimivat kirjailija Gore Vidal ja nuori elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola. Lopputulos tuo mieleen neljä vuotta aiemmin valmistuneen sotaelokuvan Atlantin valli murtuu (The Longest Day, 1962), joka kertoo Normandian maihinnoususta ja jossa on niin ikään kasapäin tähtinäyttelijöitä niin liittoutuneiden kuin akselivaltojenkin joukoissa. Palaako Pariisi? tuntuu melkein jatko-osalta Normandian tapahtumista kertoneelle teokselle. Käsikirjoituksen ideana on raottaa katsojille sekä saksalaisten että vastarintaliikkeen tavoitteita, unohtamatta lähestyvää liittoutuneiden armeijaa... Kaikki tämä tapahtuu valtavana tähtikavalkadina, jossa Yhdysvaltain joukoissa nähdään Kirk Douglas, Glenn Ford, Anthony Perkins ja Robert Stack, ranskalaisina puolestaan Jean-Paul Belmondo, Charles Boyer, Alain Delon, Yves Montand, Jean-Louis Trintignant, Simone Signoret, Daniel Gélin ja Michel Piccoli ja saksalaisina muun muassa Gert Fröbe ja Wolfgang Preiss. Fröbe nähtiin myös Atlantin vallissa. Tällä kertaa hän on kenraali Dietrich von Choltitz, joka elokuvan alussa määrätään saksalaisten joukkojen johtoon Pariisiin.

Nimi Palaako Pariisi? viittaa von Choltitziltä elokuvan lopussa tivattuun kysymykseen. Hitler määräsi tuhoamaan Pariisin ennen liittoutuneiden joukkojen saapumista. Lopussa nähdään hylätty puhelinluuri, josta kysymys kaikuu, mutta tässä tilanteessa von Choltitz on jo antautunut eikä Pariisia koskaan sytytetty tuleen. Elokuvan parasta antia on sen moniääninen kuva historiasta. Vastarintaliikkeessä on ristiriitaisia intohimoja, eivätkä saksalaisetkaan edusta yhtä kantaa tai näkemystä. Von Choltitz on kipeän tietoinen siitä, että ennen pitkää Saksa kaatuisi. Lopussa hän päättää antautua tuhoamatta Pariisia. Lähes koko elokuva on toteutettu mustavalkoisena, mikä on mahdollistanut dokumentaarisen aineiston sujuvan käytön. Vasta viimeisissä kuvissa elokuva syttyy väreihin ja katsoja näkee Pariisin sellaisena kuin se tänään on, sodan kurimuksesta säilyneenä.

Tähtiä Palaako Pariisi? marssittaa kankaalle solkenaan, mutta ehdottomasti mieleenpainuvimman suorituksen tekee Orson Welles, joka tulkitsee ruotsalaisen konsulin Raoul Nordlingin roolin. Von Choltitz ja Nordling näyttäytyvät hengenheimolaisina, sillä molemmat haluavat pelastaa rakastamansa kaupungin. Tämä jännite pitää pitkän teoksen yllättävän hyvin koossa. Viimeisissä kuvissa nähdään vapautuksen huumaa, ja kansa täyttää kadut ja talojen katot. Charles de Gaulle vilahtaa kuvassa vasta viimeisillä hetkillä. Näitä kuvia katsoessa tuntuu selvältä, että elokuva myös tukee vallitsevaa näkemystä Pariisin vapauttamisesta ja siten de Gaullen asemaa. Juuri kun elokuvaa kuvattiin Pariisin kaduilla, kansa astui vaaliuurnille äänestämään de Gaullen jatkokaudelle.

Viimeinen auringonlasku (1961)

Robert Aldrichin Viimeinen auringonlasku (The Last Sunset, 1961) on tunnettu ennen kaikkea loppukohtauksestaan, joka on vaikuttanut merkittävästi Sergio Leonen kaksintaisteluestetiikkaan. Päähenkilöt Dana Stribling (Rock Hudson) ja Brendan O'Malley (Kirk Douglas) kohtaavat avoimella kentällä ja kiertävät aluksi kehää aivan kuin Harmonica ja Frank Huuliharppukostajan (C'era una volta il West, 1968) lopussa. Tosin Aldrichin elokuvassa loppukliimaksin tehoa nakertaa koko kaksintaistelun keinotekoisuus tai turhuus. Tiettävästi ohjaaja ei ollut kovin tyytyväinen Dalton Trumbon käsikirjoitukseen, mutta kuvausten aikaan Trumbo oli niin täydessä touhussa Otto Premingerin Exoduksen (1960) kanssa, ettei muutoksia tekstiin enää saatu. Muuten: yhdistävänä tekijänä Viimeisen auringonlaskun ja Exoduksen välillä on myös itävaltalaissyntyinen säveltäjä Ernst Goldner alias Ernest Gold.

Viimeisen auringonlaskun tuoretta teräväpiirtokopiota on nautinto katsoa, vaikka tarina tuntuukin erikoiselta lännenelokuvan ja melodramaan yhdistelmältä. Alussa Brendan O'Malley pakenee takaa-ajajaansa, Dana Striblingiä, Meksikoon. Vera Cruzin tapaan tässäkin elokuvassa on sankari ja antisankari, tosin vähitellen Brendanin ja Danan suhde lämpenee, ja lopussa Dana lähtee ratkaisevaan kaksintaisteluun vastentahtoisesti. Meksikossa Brendan etsii käsiinsä entisen rakastettunsa Bellen (Dorothy Malone), joka on avioitunut John Breckenridgen (Joseph Cotten) kanssa. Perheessä on myös tytär Melissa (Carol Lynley), joka myöhemmin ihastuu Brendaniin, joka puolestaan osoittautuu tytön isäksi. Häivähtävä insestin mahdollisuus saa Brendanin astelemaan kaksintaisteluun pistoolin lipas tyhjänä...

Viimeisen auringonlaskun ehdotonta huippua on Joseph Cottenin roolisuoritus juopahtaneena John Beckenridgenä. Kuten melodraamaan sopiikin, elokuvan henkilöillä on lähestulkoon kaikilla jokin menneisyydn trauma. Johnilla se on sisällissota, jossa hän edusti etelävaltioita. Vaikuttavassa kapakkakohtauksessa John saa surmansa ja kuolee Danan ja Brendanin käsiin. Viimeisen auringonlaskun suurin ongelma on mielestäni Kirk Douglasin ylikorostunut rooli. Elokuvan tuotti Douglasin oma Bryna Productions -yhtiö, joka oli vastikään tehnyt Spartacuksen. Molemmissa tuntuu, että yhtiön pääosakas on kuvassa liikaakin.

Vera Cruz (1954)

Robert Aldrich sai vuonna 1954 ensi-iltaan kaksi lännenelokuvaa, Viimeisen apassin (Apache) ja Vera Cruzin (Vera Cruz), joita molempia tähditti Burt Lancaster. Vera Cruz perustui Borden Chasen tarinaan, ja se herätti aikanaan paljon huomiota väkivaltaisuutensa vuoksi. Usein todetaan, että Vera Cruz, muiden Aldrichin westernien tapaan, on vaikuttanut spahettiwesternien kyyniseen maailmankuvaan. Spagettiwesternit sijoittuivat usein myös Yhdysvaltain ja Meksikon raja-alueelle, tai Meksikoon, siitä yksinkertaisesta syystä, että ulkokuvaukset tehtiin Espanjassa, jonne Meksiko oli helppo  lavastaa. Selkeitä vaikutuksia Aldrichin westerneillä on ollut myös suoraan Sergio Leonen estetiikkaan. Tärkeä kontaktipinta oli se, että Leone työskenteli second unit -ohjaajana Aldrichin Sodomassa ja Gomorrassa (Sodom and Gomorrah, 1962) ja pääsi läheltä seuraamaan Hollywood-ohjaajan työskentelyä. 

Vera Cruz sijoittuu vuoteen 1866. Yhdysvaltain sisällissodan jälkimainingeissa Meksikoon saapuu niin yksinäisiä seikkailijoita kuin rikollisryhmiäkin. Benjamin Trance (Gary Cooper) on etelävaltioiden eversti, joka on lähtenyt etsimään onneaan, ja Joe Erin (Burt Lancaster) pikkurikollinen, jonka ryhmään kuuluvat muun muassa Donnegan (Ernest Borgnine) ja Pittsburgh (Charles Buchinsky alias Charles Bronson). Ranskalaisten tukemana Meksikon keisariksi noussut Maximilian (George Macready) palkkaa pehmeäkätiset aseenäyttäjät kuljettamaan kreivitär Marie Duvarrea (Denise Darcel) Vera Cruziin, mutta tosiasiassa vaunuissa on iso kultalasti, jota kaikki havittelevat.

Kerrotaan, että Robert Aldrich piti erityisesti tästä ohjauksestaan, koska keskiössä oli sekä sankari (Trance) että antisankari (Erin). Lancasteriltä Erinin rooli on rohkea, sillä hahmo on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Elokuvan alussa Erin käyttää häikäilemättömästi lapsia hyväkseen karistaakseen Juarezin kannattajat. Tosin välillä näyttää, että myös Trance ajaa omaa etuaan, sillä hän haluaisi palauttaa plantaasinsa kukoistukseen Meksikosta hankituilla varoilla. Lancaster kertoi myöhemmin, että Cooper suhtautui kielteisesti pienimpäänkin Trancen ihanteellisuutta kyseenalaistavaan käsikirjoituksen riviin. Cooperia ei miellyttänyt sekään, että etelävaltioiden upseeri tukee lopulta Juarezin joukkoja. Aldrich on parhaimmillaan elokuvan lopussa, Trancen ja Erinin kaksintaistelussa. Traagisia ovat viimeiset kuvat, jotka paljastavat menehtyneiden juaristien ruumit. Vera Cruz kuvattiin Meksikossa, ja tiettävästi meksikolaiset suhtautuivat erittäin kriittisesti siihen kuvaan, jonka elokuva välitti vuoden 1866 tapahtumista.

Silmä silmästä (1948)

Lännenelokuvan Silmä silmästä (Coroner Creek, 1948) julisteessa huomio kiinnittyy oikean yläkulman outoon tapahtumaan, jossa mies makaa maassa, toinen pitää kiinni ja kolmas on selvästi tallomassa jalallaan käden päälle. Jo julisteellaan Silmä silmästä halusti viitata brutaaliin väkivaltaan ja samalla elokuvan avainkohtaukseen. En muista vähään aikaan nähneeni mitään tällaista, ainakaan 1940-luvun lopun elokuvassa. Suomessa Silmä silmästä sai ensi-iltansa joulukuussa 1948. Uudestaan se nähtiin vuonna 1959. Ikärajaksi määriteltiin K-16, minkä voin todellakin hyvin ymmärtää. Myös elokuvan suomalainen nimi kuvaa sisältöä hyvin ja nojautuu repliikkiin, jossa päähenkilö itse toteaa ottavansa ”silmän silmästä”.

Harry Joe Brownin tuottama ja Ray Enrightin ohjaama Silmä silmästä on yksi lukemattomista Randolph Scott -westerneistä. Siinä on jo esimakua myöhemmistä Budd Boetticherin ohjaamista Scott-elokuvista, ja tuntuu kuin Brown ja Scott olisivat nimenomaan etsineet ikonisen westernhahmonsa rajoja. Scott on tässä roolissaan lakonisen yksinkertainen, kuin 40-luvun lopun vastine myöhemmille Sergio Leonen graniittisille päähenkilöille. Erikoista tällä kertaa on, että Scottin esittämä sankari ei ole millään tavallan miellyttävä tai oikeudenmukainen hahmo. Päähenkilö Chris Danning on kostaja, joka on 18 kuukautta etsinyt morsiamensa surmaajaa. Olisiko tässä toisen maailmansodan päättymisen jälkeistä pessimismiä ja kyynisyyttä? Danning on kuin sotaveteraani, joka ei ole tottunut rauhanajan olosuhteisiin ja ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Silmä silmästä alkaa hyökkäyksellä postivaunujen kimppuun. Tehokkaasti tästä siirrytään kostajaan, joka jahtaa pitkää, vaaleahiuksista, arpinaamaista, apassien kieltä puhuvaa surmaajaa. Syylliseksi osoittautuu Coroner Creekin kaupunkiin asettunut Younger Miles (George Macready), joka toteaa: ”I’ve worked hard to get where I am... and done everything a man can do. I’ve lied, cheated and stolen. I've even killed to build this set-up I’ve got now.” Apurinaan hänellä on muun muassa Ernie Combs (Forrest Tucker), joka elokuvan taitekohdassa survoo päähenkilön sormet. Katsojat ovat varmaankin olleet vuoden 1948 tilantessa järkyttyneitä, sillä hetken kuluttua Randolph Scottin näyttelemä päähenkilö tekee saman Ernie Combsille... Lopussa Danning toki Hollywood-vaatimusten mukaan toteaa kostonkierteen järjettömyyden, mutta vain hetkeä aikaisemmin pelkkä sattuma on estänyt häntä ampumasta Younger Milesia selkään... Erikoinen western. Olisiko tämä Ray Enrightin ohjaajanuran kohokohtia?