Luutnantti Blueberry 16–17

Taival Luutnantti Blueberry -sarjakuvien parissa jatkuu! Sarjan 13. albumissa Chihuahua Pearl alkoi yksitoistaosainen tarina, jonka kolmessa ensimmäisessä niteessä kamppailtiin etelävaltioiden oletetun aarteen löytämiseksi. Ruumiskirstun balladin lopussa Blueberry tuomittiin petoksesta 30 vuodeksi vankilaan. Myöhemmissä albumeissa tosin puhutaan vain 20 vuodesta... Sarjan 16. albumissa Lainsuojaton (Le hors-la-loi, 1974) aikaa rangaistuksen alusta on vierähtyänyt vasta puoli vuotta. Blueberry on muuttunut ulkonäöltään, ja häntä kohdellaan kaltoin Francisvillen sotilasvankilassa Alabamassa. Blueberryn vanhoja ystäviä McClurea ja Red Wooleyä ei tässä episodissa nähdä, kuten ei kahdessa seuraavassakaan albumissa. Blueberry on yksin. Hämmentävää on, että hänen ahdinkonsa vain kasvaa jokaisen albumin myötä. Tässä mielessä koko saaga edustaa modernia western-perinnettä, jossa klassiset teemat välillä vain häivähtävät pintaan. Blueberry on sarjan alussa villeyden ja sivistyksen rajamailla häilyvä hahmo, joka tuntee erämaassa selviytymisen taidot. Tässä mielessä hän on klassinen western-sankari, mutta häntä ei kuitenkaan liitetä modernisaation tieltä katoamassa olevaan Villiin Länteen. Enemmänkin hän on eurooppalainen traaginen sankari, jolle onni on hetkellinen, katoava olotila ja joka joutuu kamppailemaan selviytyäkseen, yhä uudelleen ja uudelleen. Virkavallalta Blueberry ei saa apua. Lainsuojattomassa sankari joutuu Francisvillen vankilan johtajan Kellyn hampaisiin. Ennen pitkää paljastuu, että Kellyllä on juoni, jossa Blueberrylle on varattuna vain välikappaleen rooli. Tarina tuntuu jo hetkeksi palaavan etelävaltion aarteen suuntaan, mutta se saakin yllättävän käänteen: valmisteilla on presidentti Ulysses S. Grantin salamurha. Yhdysvalloissa on voimia, jotka haluavat suistaa epävakaan demokratian raiteiltaan. Blueberry törmää vanhaan tuttuunsa Guffie Palmeriin, mutta uutena hahmona estradin valtaa Angel Face, nuori palkkamurhaaja.

Salamurhateema jatkuu ja huipentuu albumissa Angel Face (1975), jonka alussa Kelly ja Angel Face ovat jo asettuneet Durangon kaupunkiin murhaamaan Grantin ja vierittämään syyn Blueberryn niskoille. Yritys epäonnistuu Guffie Palmerin ansiosta, mutta syy murhayrityksestä jää kuitenkin Blueberryn kontolle. Sankarin syntyilista kasvaa jokaisella sivulla. En muista heti kirjallisuudesta päähenkilöä, jonka syyksi olisi vieritetty yhtä monta murhetta... Salamurha-aihe palautuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen tilanteeseen ja Lincolnin surmaan huhtikuussa 1865, mutta tuntuu, että Charlier ja Giraud ovat ajatelleet myös oman aikansa tapahtumia, varsinkin John F. Kennedyn murhaa marraskuussa 1963. Angel Face ei kuitenkaan ole ainoa western, joka tämän kytkennän rakentaa. Mieleen tulee Tonino Valeriin ohjaama spaghettiwestern Tappajan tie (Il prezzo del potere, 1969), jossa presidentti Garfieldiä ollaan surmaamassa Teksasissa vuonna 1881. Valeriin elokuvassa Pinkertonin etsivät selvittävät salajuonen, ja näin käy myös Angel Facessa. Mutta juuri kun lukija toivoo, että vihdoinkin oikeus voittaisi ja Blueberry selviäisi syyllisyyden taakastaan, molemmat Pinkertonin etsivät heittävät henkensä. Valitettavasti presidentti Grantistäkään ei ole oikeudenmukaisuuden toteuttajaksi. Vaikuttavassa loppukohtauksessa Kelly ja Angel Face yrittävät uudelleen salamurhaansa, mutta Blueberry onnistuu tämän estämään. Angel Face menettää kasvonsa, eikä Blueberryä koskaan löydetä.

Saaliinjako (1958)

Howard Hawksin veli William Hawks (1901–1969) tuotti Hollywoodissa kaiken kaikkiaan viisi elokuvaa, joista kolme oli westernejä, Raoul Walshin Taipumattomat miehet (The Tall Men, 1955), Delmer Davesin Erämaan laki (The Last Wagon, 1956) ja viimeisenä John Sturgesin Saaliinjako (The Law and Jake Wade, 1958), jota TCM on viime aikoina esittänyt. Saaliinjako on napakka lännenelokuva, Metrocolor väreissä ja laajakankaalla toteutettu. Ohjaajana Sturges oli epätasainen, mutta hän teki erityisesti 50-luvulla sarjan kiinnostavia lännenelokuvia. Näistä voi mainita esimerkiksi elokuvat Kuudes mies (Backlash, 1956), Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957) ja Viimeinen juna Gun Hillistä (Last Train from Gun Hill, 1958). Toki hänellä oli viehtymystä myös spektaakkeliin, mistä on todisteena vuonna 1960 valmistunut Kurosawa-remake Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven, 1960). Saaliinjako on nähty suomalaisilla kanavilla viimeksi vuonna 1979.

Saaliinjako on nimenä harhaanjohtava siinä mielessä, ettei elokuvassa varsinaisesti ole kyse saaliinjaosta. Tai jos on kyse jaosta, ainakaan se ei ole sitä molempien päähenkilöiden mielestä. Elokuva alkaa suoraan toiminnasta, tehokkaasti: Jake Wade (Robert Taylor) ratsastaa kaupunkiin kivääri kädessään ja ryntää suoraan sheriffin toimistoon. Hän vapauttaa vankina olleen Clint Hollisterin (Richard Widmark). Sittemmin paljastuu, että Jake ja Clint ovat entisiä rikostovereita, jotka vuosi sitten ovat ryöstäneet pankin. Ryöstön yhteydessä tapahtuneen kuolemantapauksen, harhalaukauksen, tuloksena Jake päättää ryhtyä kaidalle tielle. Hänestä on tullut itsestään lainvartija, mutta hän vapauttaa Clintin tasoittaakseen tilit ja tehdäkseen palveluksen entiselle ystävälleen, joka on jäänyt kiinni.

Katsoja voi hämmästellä, miten nopeasti Jake on ehtinyt perustaa rehdin elämänsä. Clint ei tätä kuitenkaan sulata, eikä aikaakaan, kun karu menneisyys paljastuu myös Jaken morsiamelle Peggylle (Patricia Owens). Clint vainoaa Jakea, joka jostain syystä ei ole koskaan palauttanut ryöstön saaliina saatua 20 000 dollaria vaan on kätkenyt sen maahan. Jaken ajatuksena ei ole ollut jakaa saalista vaan unohtaa se. Kuten arvata saattaa, elokuva päättyy Jaken ja Clintin yhteenottoon erämaan hylätyssä kaupungissa. Saaliinjako on kaikin puolin kelpo western. MGM:n studioilla kuvatut erämaaidyllit pistävät melko lailla silmään, mutta luonnossa kuvatuissa otoksissa on sitäkin enemmän tunnelmaa. Saaliinjako lukeutuu niihin lukemattomiin lännenelokuviin, joita kuvattiin Hollywoodin lähellä Lone Pinessa, Alabama Hillsissä, mutta mukana on kuvia myös Kuolemanlaaksosta.

Luutnantti Blueberry 13–15

Kultaisen luodin jälkeen Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud toteuttivat tarinan, joka osoittautui lopulta yhdentoista albumin mittaiseksi. Sen kolme ensimmäistä nidettä muodostavat oman kokonaisuutensa, jota voisi – jos elokuvarinnastusta etsitään – verrata Sergio Leonen dollaritrilogiaan. Rahanhimo punoo pauloihinsa ja tempaa vastustamattomasti mukaansa. Nämä albumit olivat Chihuahua Pearl (1973), Puolen miljoonan dollarin mies (L’Homme qui valait 500 000 $, 1974) ja Ruumiskirstun balladi (Ballade pour un cercueil, 1974). Charlier palaa tarinassaan sisällissodan jälkimaininkeihin. Tarina alkaa suoraan toiminnasta: Blueberry on partioimassa Arizonan ja Uuden Meksikon rajalla, kun vastaan ratsastaa meksikolaisia sotilaita pakeneva mies. Pian hahmottuu, mistä on kyse: ennen sisällissodan päättymistä Etelävaltojen presidentti Jefferson Davis toimitti 500 000 dollarin arvosta kultaa piiloon Meksikon puolelle, jotta tulevaisuudessa rahojen avulla voisi hankkia aseita ja varusteita kapinaa varten. Yhdysvaltain presidentti lähettää sotilasneuvontantajansa McPhersonin Fort Navajoon, ja tuota pikaa Blueberryn tehtäväksi tulee etsiä Meksikosta mies, joka tietää aarteen olinpaikan. Blueberrystä tehdään etsintäkuulutettu, jotta hän voi uskottavasti ”paeta” rajan yli. Blueberry vaeltaa ensiksi Chichuahuan kaupunkiin, joka kuhisee monenlaista väkeä. Albumin nimi viittaa kapakkalaulaja Chihuahua Pearliin, joka toimii Yhdysvaltain agenttina.

Puolen miljoonan dollarin miehessä keskiössä on albumin nimen mukaisesti meksikolaisessa vankilassa viruva entinen etelävaltioiden sotilas, Trevor, joka tietää aarteen olinpaikan. Tarinaa ei voi, eikä kannata tiivistää, tässä, mutta taitavasti Charlier ja Giraud liikuttavat polveilevaa juonta. Henkilöitä ja intressejä on monia, Chihuahua Pearl pelaa omaan pussiinsa, samoin kuvernööri Lopez, komentaja Vigo ja karanneet etelävaltiolaiset Kimball ja Finley. Rahanhimo tekee kaikista itsekkäistä, mutta Blueberry pysyy uskollisena Yhdysvaltain presidentiltä saamalleen tehtävälle. Tätä taustaa vasten on sitäkin katkerampaa, että seuraavan albumin lopussa kaikki viralliset tahot kiistävät tukensa Blueberrylle. Lopussa jäljelle jää vain McCluren ja Redin lojaalisuus, samaan tapaan kuin Kenraali Kultatukan lopussa. Puolen miljoonan dollarin miehen lopussa Blueberry on onnistunut saamaan Trevorin vankilasta, ja he odottavat piilossa mahdollisuutta hakea himoittu aarre.

Ruumiskirstun balladissa aarteenmetsästys jatkuu. Albumin idea tuo mieleen Leonen Hyvät, pahat ja rumat (1968), jossa myös etsitään aarretta hautausmaalta. Tylyin kohtalo on Trevorilla, jonka meksikolainen peoni surmaa surutta vain saadakseen uhrinsa saappaat. Ironisessa kuvassa meksikolainen ratsastaa onnellisena tultuaan rikkaaksi... Eipä aikaakaan, kun saappaat päätyvät Chihuahua Pearlille ja Blueberrylle: Trevor on kätkenyt saappaaseensa paperilapun, jossa lukee sen haudan nimi, johon aarre on kätkettynä. Lopulta kirstu löytyy, ja hurjassa takaa-ajokohtauksessa kultaa kuljetetaan karanneella lautalla sateen piiskaamassa Rio Conchos -joessa. Eteläisellä rannalla pakenijoita jahtaavat meksikolaiset, pohjoisella entiset konfederaation sotilaat. Valtavat ponnistelut saattavat aarteen pohjoiseen, mutta lopulta kaikki on turhaa: tavoiteltu arkku osoittautuu tyhjäksi, tai se sisltää vain lyijyharkkoja. Juarez on jo käyttänyt rahat. Loppu on synkkä, sillä mikään sopimus ei pidä, ja palkkioksi uskollisuudestaan Blueberry tuomitaan petoksesta vankilaan, sotilasarvonsa menettäneenä. Jos Kenraali Kultatukan lopussa Blueberryn alennustila tuntui täydelliseltä, nyt se on vieläkin musertavampi.

Kolmen albumin kokonaisuudessa tarinan kuljetus toimii erinomaisesti, ja on selvää, että tässä on idullaan westernsarjakuvan huipputeos. Ainoa seikka, joka itseäni häiritsee, on väritys, joka on selkeästi räikeämpää ja tyylitellympää kuin aiemmissa albumeissa.

Yö ilman armoa (1968)

Hubert Cornfieldin ohjaama ja yhdessä Robert Phippenyn kanssa käsikirjoittama Yö ilman armoa (The Night of the Following Day, 1968) esitettiin YLE Teemalla muutama päivä sitten. Se ansaitsee katsomisen jo pelkästään 60-lukulaisen ilmeensä, Stanley Myersin hienon musiikin ja kiinnostavan näyttelijäkaartinsa ansiosta. Pohjana on Lionel Whiten jännitysromaani The Snatchers vuodelta 1953. White tunnettiin kovaksikeitettyjen tarinoiden taitajana, mutta mieleen tulee, että Cornfield on saattanut saada kimmokkeen Ranskasta. Jean-Luc Godard oli tehnyt Hullun Pierrot'n (Pierrot le Fou, 1965) juuri Lionel Whiten innoittamana. Tosin Godardin tulkinta etenee kauas pohjana olleen Obsession-romaanin lähtökohdista... Joka tapauksessa Hubert Cornfield oli asunut jonkin aikaa Ranskassa ja saanut estetiikkaansa innoitusta uuden aallon ohjaajilta. Yö ilman armoa muistuttaa alun ekonomisuudessa Godardia enemmän Jean-Pierre Melvilleä.

Yö ilman armoa alkaa lentokoneesta, joka laskeutuu Orlyn kentälle Pariisiin. Yhdysvaltalaisen miljonäärin tytär (Pamela Franklin) joutuu kolmen paatuneen rikollisen, Budin (Marlon Brando), Leerin (Richard Boone) ja Wallyn (Jess Hahn), kidnappaamaksi. Mukana ryhmässä on myös lentoemäntä Vi (Rita Moreno). Ryhmä kätkeytyy ranskalaiseen rannikkohuvilaan, jossa itsepintainen poliisi (Gérard Buhr) törmää tavan takaa varsinkin Vihin. Tähän väliin on todettava, että Melville-kytkentää vahvistaa se, että Buhr oli esiintynyt ainakin kahdessa Melvillen teoksessa. Erityisen jännittäväksi elokuvaa ei voi kutsua, vaikka katsoja vaistoaakin pinnan alla kytevän väkivallan. Cornfieldin ohjauksessa on napakkuutta ja kuvakulmissa hienoja oivalluksia, mutta ainakin minut lopputulos jätti kylmäksi – mikä on ehkä tarkoituskin. Olisin kaivannut tähän ripauksen melvilleläistä filosofisuutta.

Luutnantti Blueberry 11–12

Nämä kaksi albumia ovat ehdottomia Blueberry-suosikkejani. Tunteeseen punoutuu annos nostalgiaa, sillä nämä molemmat julkaistiin Zoom-lehdessä jatkokertomuksina vuonna 1974. Albumeina ne ilmestyivät Jalavan kustantamina vuosina 1988 ja 1989. Kadonnut kaivos (La mine de l’allemand perdu, 1972) ja Kultainen luoti (Le spectre aux balles d’or, 1972) muodostavat yhtenäisen kertomuksen, joka katkaisee Kenraali Kultatukassa käsitellyt teemat ja samalla jatkaa Hopeatähteä: Kadonneen kaivoksen alussa Blueberry on jälleen lainvartijana, tällä kertaa Palomiton kaupungissa Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla. Kultatukan kuvaamat intiaanisodat jäävät hetkeksi taakse, vaille ratkaisua. Charlier ja Giraud palasivat uudelleen sisällissodan jälkeisiin poliittisiin kysymyksiin albumissa Chihuahua Pearl (1973), mutta kahden niteen verran he keskittyivät kullanhimosta kertovaan klassiseen seikkailutarinaan. Kadonnut kaivos alkaa sheriffin toimistossa, josta Blueberry ja avustajansa McClure lähtevät selvittämään kapakkatappelua. Samalla lukija tutustuu kaksiosaisen tarinan kantavaan voimaan, huijariin, joka tottelee lempinimeä Prosit, käyttää itsestään nimitystä Werner Amadeus von Luckner  ja esittelee itsensä preussilaisen aatelissuvun jälkeläisenä. Myöhemmin tosin paljastuu, että hahmo on oikean Lucknerin katala palvelija, joka on ottanut isäntänsä identiteetin. Harvoin on fiktiossa esitetty yhtä kieroa henkilöhahmoa, ja Charlier ja Giraud ottavat roistostaan kaiken irti, yhä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Albumi introdusoi myös kaksi palkkionmetsästäjää Colen ja Wallyn, joiden tyyli tuo mieleen spagettiwesternien tappajat.

Kultanen luoti jatkaa edellisen jalanjäljissä: Prosit on karkumatkalla kohti kadonnutta kultakaivosta, ja Blueberry, McClure ja Wally seuraavat perässä. Giraud viittaa Arizonan tunnettuihin maisemiin, Monument Valleyyn, ja tarinassa vilahtaa myös Superstition Mountainsin profiili. Loppuratkaisu sijoittuu vaikeakulkuiselle ylängölle, jota apassit pitävät pyhänä paikkana ja jossa muukalaiset saavat selviytyä omillaan. Sarja saa kauhuelokuvamaisia piirteitä, ja varsinkin öinen jakso, jonka päätteeksi Wally heittää henkensä, on vaikuttava. Viekkaan Prositin oikea identiteetti paljastuu, ja hän joutuu itsekin kohtaamaan menneisyydessä tekemänsä rikokset. Loppuratkaisu on elliptinen. Blueberry ja McClure jäävät vuorelle vangiksi, kun Prosit häipyy kultakimpaleineen sivistyksen pariin. Epäilemättä Charlier ja Giraud olisivat voineet kertoa seikkailua vielä kymmenien sivujen verran, mutta lopun lakonisuus on lopulta erinomainen ratkaisu. Prosit selviytyy äärimmäiselle rajalle ja on jo tekemässä lähtöä Eurooppaan, kunnes totuus paljastuu.

Verisen kullan maa (1959)

Russell Rousen ohjaama ja käsikirjoittama Verisen kullan maa (Thunder in the Sun, 1959) nähtiin televisiossa vuonna 1995 nimellä Ukkosta auringossa, mutta sillä kertaa en päässyt ruudun ääreen ja nauhoituskin jäi tekemättä. Rousen kolme vuotta aiemmin ohjaama Nopein ase voittaa (The Fastest Gun Alive, 1956) asettaa odotukset korkealle, mutta kovin eri suuntaan ohjaaja Rouse ja tuottaja Greene ovat westerniä tällä kertaa kehittäneet. Silti katsoja näkee jotakin, mihin lännenelokuvan kohdalla yleensä ei ole totuttu. Verisen kullan maa nimittäin kertoo siitä, miten Napoleonin sotien jälkeen joukko eteläranskalaisia baskeja on muuttanut Yhdysvaltoihin. Mukana on, kuinkas muuten, kotimaan arvokkaita viiniköynnöksiä, joita uudisasukkaat yrittävät kuljettaa Kalifornian aurinkoon. En tunne Kalifornian viinien syntyhistoriaa, mutta ainakin Verisen kullan maa näyttäytyy yhdysvaltalaisen viinin syntytarinana. Tiettävästi baskit eivät juuri arvosta tämän elokuvan etnografista otetta, mutta ainakin tapakulttuuri on tyystin toisenlaista kuin lännenelokuvassa yleensä. Rouse rakentaa kohtauksia, joita harvemmin näkee. Esimerkiksi elokuvan alussa lapset ja vanhukset nähdään kielitunnilla, jossa varsinkin iäkkäämmän oppilaan on vaikea oppia th-äännettä!

Tämän kaiken jälkeen voi kuitenkin todeta, että Verisen kullan maa on valitettavan tyypillinen wagon train -elokuva. Ranskalaista otetta näyttelijäkaartiin tuo Jacques Bergerac, joka syntyi Biarritzissa 1927. Hän myös kuoli Pyreneiden kupeessa jotakuinkin tasan vuosi sitten. Vaikeimman roolin on saanut Susan Hayward, jonka täytyy esittää baskityttöä Gabrielle Dauphinia. Elokuvan vahvin suoritus on Jeff Chandlerin esittämä opas Lon Bennett. Chandler, alias Ira Grossell, oli tullut tunnetuksi intiaanipäällikkö Cochisena Delmer Davesin westernissä Katkaistu nuoli (Broken Arrow, 1950). Chandler kuoli hoitovirheeseen vain 42-vuotiana vuonna 1961, kaksi vuotta Verisen kullan maan jälkeen.

Luutnantti Blueberry 7–10

Hopeatähden jälkeen Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud palasivat pitkäjänteiseen tarinankerrontaan. Vuonna 1970 albumina ilmestyneestä Rautahevosta (Le Cheval de fer) alkoi saaga, joka palasi sarjan alussa käsiteltyihin intiaanisotiin. Nimensä mukaisesti albumi punoo sisällissodan jälkeisen tilanteen toiseen suureen Villin Lännen kehyskertomukseen, rautatien rakentamiseen itärannikolta länsirannikolle. Alkutilanteessa lukijalle esitellään Union Pacificin rakennustyömaa, jossa ollaan suurissa vaikeuksissa: kenraali Dodgen johtamassa operaatiossa tehdään työtä vuorotta, mutta järjestystä on vaikea ylläpitää. Odotettavissa on myös vaikeuksia siouxien ja cheyennien kanssa, sillä radan on määrä kulkea intiaanien metsästysmaiden halki. Dodge, joka viittaa historialliseen Grenville M. Dodgeen (1831–1916), päättää kutsua apuun luutnantti Blueberryn, jonka hän tuntee sisällissodan ajoilta. Tästä tarina käynnistyy. Blueberry lähtee liikkeelle Fort Navajosta ja saa seurakseen Redin, joka yhdessä McCluren kanssa muodostaa sankarille vahvan tuen seuraavien albumien ajaksi. Keskeisiin hahmoihin kuuluu myös Jethro Steelfingers, jonka rautatieyhtiö on pestannut apulaiseksi, mutta joka tuota pikaa paljastuu kilpailevan Central Pacificin kätyriksi. Katastrofin ainekset leijuvat ilmassa alusta lähtien: biisoneita on surmattu kasapäin, tarpeettomasti, mikä vaarantaa intiaanien valmistautumisen talveen.

Sarjan kahdeksannessa albumissa Teräskäsi (L’Homme au poing d’acier, 1970) Punainen Pilvi ja Istuva Härkä ovat joukkoineen piirittäneet rautatieläisten tukikohdan. Tuntuu, että tästä eteenpäin albumi albumilta kaikki kehittyy vain huonompaan suuntaan. Radan rakentajat tietävät, että sota intiaaneja vastaan on epäedullista kaikille – paitsi Central Pacificille, joka pystyy samaan aikaan vetämään omaa rataansa itää kohti. Onnettoman kehityskulun ytimessä on Steelfingers, joka lopulta tuntuu hamuavan vain omaa etuaan. Hän on Teräskäden ehdoton manipulaattori, mutta hänen tarinansa ei tässä albumissa vielä tule päätökseen. Albumin sisältö tiivistyy avustusjunaan, jota Blueberry kumppaneineen järjestää läheisestä Julesburgistä kenraali Dodgen leiriin. Tämäkin retki epäonnistuu, mutta Blueberry, McClure ja Red onnistuvat pakenemaan tuhoutuvasta junasta. Teräskäsi on tähänastisista Blueberry-albumeista parhaimpia: se on viipale pidemmästä selviytymistarinasta, ja Giraud’n piirrosjälki on erinomaista. Mieleen jää esimerkiksi vaikuttava jakso Blue Dead -solassa (s. 9–12) ja tietysti lopun kamppailu avustusjunassa.

Seuraavassa osassa Siouxien jäljillä (La Piste des Sioux, 1971) Blueberry ajautuu yhä hankalampaan asemaan. Hän on ennakoinut Steelfingersin tavoitteet ja kätkenyt rautatieläisten palkkarahat. Ennen pitkää syntyy epäilys Blueberryn aikomuksia kohtaan. Tuntuu, että tässä ja seuraavassa albumissa Charlier rakentaa Blueberryn hahmoa vahvalla kädellä. Kerta toisensa jälkeen sankari joutuu epäilyksen alaiseksi ja nöyryytetyksi. Vain Red ja McClure tietävät sankarin pyyteettömät tarkoitusperät. Muutoinkin kolmikon siviilirohkeus korostuu. Red ja McClure harhauttavat Julesburgin sotajoukkoja lähettämällä väärennetyn sähkeen, jotta huhu kenraali Allisterin joukkojen saapumisesta leviäisi ja Dodgen piirittäjät kaikkoaisivat. Blueberry joutuu vuoroin intiaanien, vuoroin valkoisten vangiksi, ja häntä ollaan jo lynkkaamassa luopiona. Samalla Blueberry kasvaa rooliin, jota hänelle ei sallita. Hän onnistuu luomaan rauhan, mutta ylemmät esimiehet viittaavat sille kintaalla.

Kenraali Kultatukka (Général “Tête Jaune”, 1971) on katkeraa jatkoa edelliselle ja merkitsee Blueberryn alennustilaa. Kenraali Allister on patologinen rasisti, kuten Bascom varhaisemmissa albumeissa. Tämän lisäksi hän haluaa vain mainetta ja menestystä intiaanien kukistajana – mitä hän pitää aivan liian yksinkertaisena ja helposti saavutettavana tehtävänä. Jos Rautahepo oli sijoittunut vuoteen 1867, nyt ollaan jo marraskuussa 1868. Maisema on lumen peitossa, ja Allister riistää Blueberryltä luutnantin natsat. Nöyryytys huipentuu, kun Allister jättää Blueberryn pienemmän joukon mukana pidättelemään cheyennejä aikomattakaan pelastaa ryhmää. Ihmeen kautta Blueberry pelastuu, ja Allister saa taas mahdollisuuden kutsua tätä luopioksi. Surullinen albumi loppuu kärjistyneen konfliktin keskelle. Dodge saapuu viime tingassa pelastamaan sekä Allisterin että Blueberryn, mutta liittovaltion sotilaallisesta johdosta piirtyy häikäilemätön kuva. Hetkeksi taistelut laantuvat, mutta neljän albumin kamppailun jälkeen oikeastaan mikään ei ole ratkennut.

[Loppuhuomautuksena voi todeta, että olen tähän merkinnyt vain albumien alkuperäiset ilmestymisvuodet. Sarjat ilmestyivät kuitenkin jo aiemmin Pilote-lehdessä vuosien 1966–1968 aikana.]