Berliini 2: Kävely haudoille

Lyhyen Berliinin-matkan aikana pääsin tekemään pienen pyrähdyksen E. T. A. Hoffmannin  (1776–1822) jalanjäljille, ensin Gendarmenmarktille, jonka varrella hän asui, ja lopuksi Kreuzbergiin protestanttiselle hautausmaalle, Friedhof III der Jerusalems- und Neuen Kirchengemeindelle, jonne hän ei tosin enää omin jaloin päässyt... Hoffmannin hautakivessä etukirjaimet ovat E. T. W., Ernst Theodor Wilhelm. A-kirjaimen hän omaksui Mozartin inspiroimana: Amadeus. Hautakivi kuvaa hyvin Hoffmannin uraa. Vainajaa kehutaan tunnolliseksi virkamieheksi, mutta hän oli myös runoilija, säveltäjä ja maalari.

Musiikinhistorian kannalta hautausmaa on erityisen antoisa. Aivan sattumalta törmäsin Carl Tausigin (1841–1871) hautaan. On oikeastaan hämmästyttävää, että viimeinen leposija on täällä, sillä Tausig kuoli 29-vuotiaana lavantautiin Leipzigissa. Huippulahjakas pianisti ja säveltäjä tutustui Franz Lisztiin jo 14-vuotiaana ja Richard Wagneriin kaksi vuotta myöhemmin. Sittemmin Wagner piti Tausigia yhtenä luottomiehistään. Tausig tekikin pianotranskriptioita Wagnerin musiikista, muun muassa vähän ennen kuolemaansa Kaisermarschista, josta Wagner toivoi yhtenäistyneen Saksan kansallislaulua. Toisin kävi. Suhde oli niin läheinen, että Wagner on saanut jättää todistuksensa Tausigista tämän hautakiveen.

Hautausmaan musiikinhistoriallisesti tärkeisiin nähtävyyksiin kuuluu myös Mendelssohnien suku- tai perhehauta. Lähekkäin toisiaan ovat Felix Mendelssohn (1809–1847) ja tämän sisar Fanny Hensel (1805–1847). Vasta hautakivien äärellä huomaan, miten nuorena molemmat kuolivat, Felix 38-vuotiaana, Fanny 41-vuotiaana. Fanny menehtyi toukokuussa 1847, Felix saman vuoden marraskuussa. Euroopan hullun vuoden mullistuksia he eivät enää nähneet.

Berliini 1: Jevgeni Onegin Deutsche Operissa

Berliinin Deutsche Operissa on pyörinyt Götz Friedrichin ohjaus Pjotr Tšaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin vuodesta 1996 lähtien. Sunnuntaina 24. toukokuuta 2015 oli vuorossa 45. esitys. Tšaikovskin ooppera sai kantaesityksensä jo vuonna 1879. Puškinin runoelmaan perustuvassa teoksessa on kolme näytöstä ja yhteensä seitsemän kohtausta. Kun Puškinin teos alkaa Jevgeni Oneginin kuvauksella, Tšaikovskin oopperan alussa fokuksena on lähes tšehovilaisen tuntuinen kuva maaseudun säätyläiskartanossa elävistä neidoista, jotka kaipaavat rakkautta. Puškin aloittaa kuvaamalla pietarilaista dandyä Oneginia, jonka elämän täyttävät tanssiaiset, konsertit ja flirttailu. Oopperan valmistuessa Tšehov oli vasta 19-vuotias, joten mielikuvani on syntynyt enemmän ohjauksen, ja varsinkin, ensimmäisen kohtauksen pohjalta. Toisaalta, aikalaiset ovat tunteneet  Puškinin tarinan läpikotaisin, jolloin libretto on voinut olla elliptisempi. Tämä taas antaa mahdollisuuden tarinan novellistiselle käsittelylle. Tätä novellistisuutta tukee mielestäni se, että Friedrichin ohjauksessa väliaika on keskellä toista näytöstä, tanssiaiskohtauksen jälkeen.

Berliinin esityksen näyttämökuvan on toteuttanut Andreas Reinhardt, joka on tehnyt ensimmäisestä kohtauksesta valkoisen: kesäisen hellepäivän pysähtynyt tunnelma hallitsee. Toinen näytös tapahtuu Tatjanan huoneessa, ja tunnelma on melkein goottilainen. Huone kohoaa korkeuksiin, ovet ovat kapeita ja kattoa hipovia, ja tyhjä tila tuntuu painostavalta. Tanssiaiskohtauksen alussa seurapiiri on jähmettynyt, kunnes se äkisti puhkeaa eloon. Götz Friedrichin parhaimpia oivalluksia on ollut väliajan sijoittaminen toisen näytöksen keskelle, jolloin Lenskin kuoleman ja kolmannen näytöksen draaman välille syntyy vahvempi kytkentä. Itse asiassa kolmannen näytöksen alussa Onegin ei ole yksin balettikohtausta katsomassa. Välissä on verho, ja tanssi tuntuu tapahtuvan toisessa todellisuudessa. Oneginin vieressä tuolilla retkottaa kuollut Lenski, joka ei siis piinaa surmaajaansa vain henkisesti vaan on konkreettisesti läsnä. Loppukohtaus Tatjanan ja Jevgenin välillä on napakka mutta kouraiseva, ja klassisen tragedian tuntu on vahva, kun Jevgeni huomaa menettäneensä onnensa lopullisesti ja syöksyy näyttämön korkeiden ovien kautta kaukaisuuteen.

Sunnuntain esityksessä orkesteria johti Alexander Vedernikov. Larinana lauloi Karan Armstrong, jonka rooli oli, onneksi, pieni. Muut laulajat onnistuivat erinomaisesti, Etienne Dupuis Oneginina, Nicole Car Tatjanana, Jekaterina Sergejeva Olgana, Grigori Vasiljev Lenskinä ja Ante Jerkunica ruhtinas Gremininä.

Vuoden yhdeksän päivää (1962)

Mihail Rommin Vuoden yhdeksän päivää (Devjat dnej odnogo goda, 1962) on neuvostoelokuvan suuria klassikoita. Tekijä oli tuolloin jo veteraani, 30-luvun lopun Lenin-elokuvien varmakätinen ohjaaja, mutta tuntuu, että Stalinin kuoleman jälkeinen suojasään aika sai hänet puhkeamaan kukkaan. Vuoden yhdeksän päivää on kunnianhimoinen draama, jonka taustana on kylmän sodan kilpavarustelu mutta myös kamppailu tieteen ja teknologian saavutuksista. Sen voisi ehkä rinnastaa Stanley Kramerin ohjaamaan, Nevil Shuten romaaniin perustuvaan dystooppiseen tulevaisuuden kuvaan Viimeisellä rannalla (On the Beach, 1959), jossa ydinteknologia on jo tehnyt tehtävänsä. Vuoden yhdeksän päivää sen sijaan kuvaa tieteen kamppailua tässä ja nyt, tavalla, jossa tulevaisuus jää avoimeksi, meidän käsiimme.

Vuoden yhdeksän päivää alkaa ilmakuvilla kaukaisesta syrjäseudusta, jonka ydintutkimuslaitoksessa uurastetaan tieteen eturintamassa. Tarinan ytimenä on kahden ydinfyysikon, Dmitri Gusevin (Aleksei Batalov) ja Ilja Kulikovin (Innokenti Smoktunovski) välinen suhde ja heidän keskustelunsa tieteen merkityksestä. Dmitri on idealisti, joka on valmis uhrautumaan työnsä puolesta. Ilja puolestaan katsoo asioita realistisemmin, yhteiskunnan ja politiikan näkökulmasta. Elokuvassa on myös kolmiodraaman sävyjä, sillä Dmitri avioituu Ljusjan (Tatjana Lavrova) kanssa, ja tällä on ollut aiemmin suhde Iljaan. Jos oikein ymmärsin, myös Ljusja on fyysikko, mutta Ljusjan ja Dmitrin keskustelut kiertyvät enemmän ihmissuhteisiin kuin tieteeseen. Vuoden yhdeksän päivää oli Tatjana Lavrovan ensimmäinen pitkä elokuvarooli, mutta myös Aleksei Bataloville ja Innokenti Smoktunovskille tämä oli tärkeä yhteisesiintyminen. Molemmat olivat aiemmin näytelleet Mihail Kalatozovin elokuvissa ja saavuttaneet kansainvälistä huomiota, Batalov elokuvassa Kurjet lentävät (Letjat zhuravli, 1957) ja Smoktunovski elokuvassa Älä odota kirjettä (Neotpravlennoje pismo, 1960).

Vuoden yhdeksän päivää on eleginen, kauniisti rakennettu kokonaisuus. Keskittyminen vuoden yhdeksään päivään antaa sille novellikokoelman sävyä. German Lavrovin kuvaus on niin ikään silmiä hivelevää, esimerkiksi ravintolakohtauksessa, jossa ympäröivän tilan tuntu on ihmeellisesti läsnä. Paikoitellen visuaalisuus tuo mieleen Kalatozovin Kurjet lentävät, vaikka kuvakulmat eivät ole yhtä rajun tyyliteltyjä. Nautin siitä, että kameran sijainti ei ole ennaltamäärättyä. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Dmitri saapuu kotiin myöhään ja kurkistaa makuuhuoneeseen, kameran korkeus vaihtelee odotamattomasti. Silti painavinta on itse sisältö. Vaikka elokuvan voi tulkita neuvostotieteen tason vakuuttamisena ja vaikka Dmitrin toimintaa johtaa idealismi, mikään ei poista sitä tosiasiaa, että tutkija itse joutuu keksintönsä uhriksi, ja vähitellen radioaktiivista säteilyä liikaa saanut tiedemies hiipuu pois tästä maailmasta.

Hilmanpäivät (1954)

Matti Kassilan käsikirjoittama ja ohjaama Hilmanpäivät (1954) on suomalaisen elokuvakomedian parhaimmistoa. Agapetuksen romaaniin perustuva teos onnistuu napakasti rakentamaan 1930-luvun pienen kirkonkylän ja kuvaamaan sen asujaimiston elävästi, vaikka teoksella on mittaa vain 77 minuuttia. Kerronta on alusta lähtien poikkeuksellisen tehokasta, kertojaääni kuljettaa tapahtumia, suhtautuu humoristisesti kuvaamansa maailman käänteisiin, ja Kassila käyttää myös pysäytyskuvaa, joka tuli sittemmin tutuksi hänen myöhemmissäkin ohjauksissaan. Elokuvan alussa vietetään osuuskaupan hoitajan vaimon Hilman (Kaija Paasi) nimipäiviä. Tämän mies Kalervo (Edvin Laine) on vapaapalokunta-aktiivi ja palannut juuri kursseilta. Kirkonkylään on saapunut nuori tuomari Heikki (Matti Ranin), josta sekä postineiti (Aino Mantsas) että apteekkineiti (Vieno Kekkonen) ovat kiinnostuneita. Öisellä retkellä postineiti jää satimeen vanhemman tuomarin Yrjön (Tauno Palo) kotiin, ja yön dramaattisten tapahtumien rinnalla syntyy kaksi lemmenparia.

Hilmanpäivät maalaa inhimillisen kuvan suomalaisen pikkukaupungin elämästä ennen modernisaation tuomaa mullistusta. Agapetuksen romaani ilmestyi vuonna 1937, ja elokuva valmistui toisen maailmansotan jälkeen vuonna 1954. Kassila sijoitti tapahtumat tietoisesti 30-luvulle, maailmaan, joka tuntuu kovin viattomalta siihen nähden, missä oltiin elokuvan syntyaikaan. Hilmanpäivissä lempeä inhimillisyys peittää puutteet, joita meissä kaikissa on. Olen aina pitänyt erityisesti Edvin Laineen roolisuorituksesta osuuskaupanhoitaja Kalervo Kytömaana. Jokainen Edvinin repliikkikin on puhdasta kultaa. Kun tulipalo puhkeaa yöllä, Kalervo pääsee tositoimiin, mutta ruuttahuoneen avain on hukassa, eikä palokaluja saada ajoissa paikalle. Vastoinkäymiset nöyryyttävät osuuskaupanhoitajaa kohtuuttoman paljon, ja elokuvan lopussa hän on täysin lyötynä vaipunut puhumattomuuteen. Mutta kun moderni paloruisku tuodaan huoneeseen, innostuneisuudella ei ole mitään rajaa. Edvin Laineen suoritusta katsoessa melkein toivoo, että Hilmanpäiville olisi tehty muutama jatko-osa, jossa ruuttahuoneen sankari olisi päässyt jälleen vauhtiin...

Opettajatar seikkailee (1960)

Aarne Tarkaksen käsikirjoittama ja ohjaama Opettajatar seikkailee (1960) kuuluu tekijänsä parhaimpiin komedioihin. Se aloitti keskiluokkaisille arvoille naureskelevien elokuvien sarjan, johon kuuluivat myös Oksat pois... (1961),  Olin nahjuksen vaimo (1962) ja joukko muita pesunkestäviä Tarkas-elokuvia. Usein todetaan, että Aarne Tarkas oli ohjaajana malttamaton, eikä hän oikein jaksanut viedä kuvauksia loppuun, kun mieli paloi jo seuraavaan projektiin. Tätä on havaittavissa myös komediassa Opettajatar seikkailee, jonka käsikirjoituksessa on paljon ainesta, mutta alku etenee kovin hitaasti. Katsojalle esitellään pikkukaupungin koulu, jossa määräilee historianopettaja, maisteri Leena Kataja (Leni Katajakoski). Tosiasiassa tietysti Tantaksi kutsuttu opettaja näyttää aivan yhtä nuorelta kuin oppilaansakin, mutta silmälasit ja tiukka nuttura saavat edustaa arvokonservatismia. Luokka lähtee retkelle saaristoon, ja yllätyksekseen opettaja huomaa jääneensä vangiksi, yksin saarelle nuoren taiteilija Pertti Rinteen (Tommi Rinne) kanssa. Tämä jakso kestää yllättävän kauan, mutta tapahtumat lähtevät vauhdilla eteenpäin, kun opettaja pääsee takaisin kouluun ja löytää järkytyksekseen kasvonsa Rinteen maalaamasta rohkeasta taulusta.

Tarkaksen komedioissa on aina yhdistäviä piirteitä, myös henkilöhahmoissa. Opettajatar seikkailee -elokuvan suola ovat pikkukaupungin poliisit Koukku (Uljas Kandolin) ja Ripatti (Hannes Häyrinen), joiden suhteessa, asenteissa ja ilmeissä on paljon samaa kuin Ohukaisessa ja Paksukaisessa. Koukun ja Ripatin hahmot oli nähty jo Kovanaamassa (1954), mutta silloin Ripattina kohelsi Heikki Savolainen. Herkullisia hahmoja ovat myös kaupungin roistot, Arska (Leo Jokela), Ville (Risto Mäkelä) ja Eetu (Aarne Laine). Varsinkin Leo Jokelan repliikit Arskana ovat puhdasta kultaa alusta loppuun. Arska ja Ville nähtiin sittemmin myös komedioissa Oksat pois... (1961) ja Turkasen tenava (1963).

Indokiina (1992)

Régis Wargnier'n ohjaama Indokiina (Indochine, 1992) sai aikanaan parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Vietnamin sotaa käsitelleen seminaarin jälkeen oli pakko palata katsomaan tämä elokuva, joka rakensi aikanaan näkymää ranskalaisen Indokiinan historiaan 1930-luvulta aina Điện Biên Phủn taisteluun 1954 asti. Catherine Cohenin alkuperäiskäsikirjoitus on lähtökohtaisesti kiinnostava. Keskiössä on kumiplantaasia hallinnoiva Éliane Devries (Catherine Deneuve), joka on adoptoinut nuoren vietnamilaistytön Camillen (Linh Dan Pham). Eliane edustaa vanhaa kolonialistista valtaa, kun taas ottotytär erkaantuu kommunistien mukaan. Tarinaan tuo asetelmallisuutta kolmiodraama, joka asettaa äidin ja tyttären vastakkain. Molemmat rakastuvat ranskalaiseen nuorukaiseen Jean-Baptisteen (Vincent Perez).

Indokiinan voi nähdä osana historiallisen elokuvan nousua 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Näin jälkeen päin tuntuu, että kylmän sodan aikakauden päättyminen nosti esiin historiallisia aiheita globaalisti, niin Suomessa kuin Ranskassakin. Myös kiinalaisen elokuvan nousu parrasvaloihin tapahtui juuri 1990-luvun alussa. Indokiina purkaa Ranskan koloniaalista perintöä ja samalla Vietnamin sotana tunnetun konfliktin eurooppalaisia juuria. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta Indokiina jää yllättävän pinnalliseksi, tai ainakin tuntuu, ettei se pääse kolmiodraaman tuolle puolen riittävän syvälle.

Suomalaisen elokuvan festivaali 2015

Suomalaisen elokuvan festivaali järjestettiin Turussa 16.–19. huhtikuuta 24. kerran. Ensi vuonna on siis tiedossa virstanpylväs, ja Logomo on jo varattu 7.–10. huhtikuuta 2016. Kannattaa laittaa kalenteriin nyt heti! Tämänvuotinen tapahtuma jatkoi edellisvuosien lajityyppiesittelyä keskittymällä 1980-luvun jälkeiseen neonoiriin. Film noir -henkisyyden helmiä on Pauli Pentin Pimeys odottaa (1985), joka tuntuu unohtuneen pohjoismaisen noir-buumin aikana. Pimeys odottaa kuvaa oman aikansa Helsingin rakennustyömaana: kaupungin suunta on yhtä epäselvä kuin niiden ihmisten tulevaisuus, jotka ytimekäs trilleri nostaa keskiöön.

Vuoden 2015 päävieras oli ohjaaja Markku Pölönen, joka nousi toden teolla parrasvaloihin vuonna 1993 elokuvallaan Onnen maa. Esikoispitkä johdatti katsojat 1960-luvun alun suomalaiselle maaseudulle, jota suuri muutto oli samaan aikaan muovaamassa nostalgian kohteeksi. Pölönen jatkoi maaseutuaiheiden parissa elokuvissaan Kivenpyörittäjän kylä (1995), Kuningasjätkä (1998) ja Koirankynnen leikkaaja (2004), joissa mentiin kerta kerralta syvemmälle menneisyyteen. Pölösen elokuvissa vaikuttavaa on yhteisöllisyys ja ihmisten välinen solidaarisuus. Mieleen jää Koirankynnen leikkaajan loppu: Eetvi (Taisto Reimaluoto) toteaa, että jos toisesta ihmisestä alkaa huolehtimaan, tehtävä täytyy hoitaa loppuun asti. Kaiken kaikkiaan Pölösen elokuvat olivat todella edukseen suurella kankaalla, jossa Kari Sohlbergin kuvaus häikäisi silmää. Baddingissä (2000) kuvauksen loisteliaisuus ilmenee jo ensimmäisistä kuvista, pienen Raulin fantasioista kaislikossa. Sarjan ehkä suurin paukku oli kotikonnuilleen palaavasta Ranesta kertova metaelokuvallinen Emmauksen tiellä (2001), jonka estetiikka tuntui aikanaan rajulta mutta nyt sisältää paljon sellaista, josta on tullut arkipäivää television kautta. Emmauksen tiellä on tulevaisuuden kulttielokuva.

Suomalaisen elokuvan festivaalilla nähtiin paljon muutakin kiinnostavaa. Erityisesti voisi nostaa esiin Kyllikki Mäntylän näytelmään perustuvan Oprin (1954), jossa Edvin Laine on ohjaajana parhaimmillaan. Opri on harvoja 1950-luvun elokuvia, joissa käsitellään muistia. Alun Karjala-muistot ovat olleet ajankohtaisia, kipeitäkin. Oprin (Raakel Laakso) irrallisuutta kuvaa se, että hän on yksin, puoliso on kuollut eikä heillä ole lapsia. Opri elää muiden nurkissa eikä hänellä tunnu olevan mitään sijaa uudessa maailmassa. Hänellä ovat vain unet, jotka ennakoivat tulevaisuutta. Mäntylän näytelmä ja Laineen elokuva pyrkivät hälventämään epäilyjä kunnalliskoteja kohtaan, ja lopulta Oprikin sulautuu vanhainhodin elämään. Hän lunastaa Akviliinan (Elsa Turakainen), Miinan (Elna Hellman) ja Tiinan (Liisa Pakarinen) luottamuksen.