Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi (1949)

Viulisti Heimo Haiton (1925–1999) ura on innoittanut kolme näytelmäelokuvaa, Toivo Särkän ohjaamat Pikku pelimanni (1939) ja Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi (1949) sekä Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon biopic-elokuvan Da Capo (1985). Särkän elokuvat muodostavat kiinnostavan kaksikon, sillä ensimmäinen valmistui Haiton lapsitähteyden siivittämänä hieman ennen talvisotaa ja jälkimmäinen toisen maailmansodan jälkeen, jolloin Haitto oli jo kasvanut ”viulun kuninkaaksi”. Muutosta kuvastavat myös elokuvien julisteet: Pikku pelimannin markkinoinnissa korostuu iloinen nuorukainen, joka esiintyy silkasta soittamisen ilosta, Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi taas tuo esiin sisäistyneen taiteilijan, jossa soittamisen riemu on vaihtunut elämää suuremman taiteen sisäistyneeksi luomiseksi.

Toivo Särkän ohjauksia voi tarkastella myös toisen maailmansodan luomassa kehyksessä. Pikku pelimanni valmistui nopeasti syksyllä 1939, ja se sai ensi-iltansa hieman ennen talvisodan puhkeamista 12. marraskuuta. Heimo Haitto, silloin 14-vuotias, näytteli Olavia, jota äiti Anna (Regina Linnanheimo) ei kyennyt elättämään vaan poika sai kasvaa setänsä Antin (Jalmari Rinne) hoteissa. Kun aika Antista jättää, ”pikku Paganini” siirtyy professorin (Aku Korhonen) oppiin. Kun Pikku pelimanni sai ensi-iltansa, Haitto ja hänen opettajansa Boris Sirpo olivat jo siirtyneet Yhdysvaltoihin. Sodan keskellä Haitto hankki lisää oppia, mutta hän myös soitti ahkerasti sekä Hollywoodissa elokuvamusiikkia että Los Angelesin filharmonikoissa. Suomeen hän palasi lyhyesti vuonna 1948, mikä herätti paljon huomiota. Särkkä sai idean toteuttaa uuden version aiemmasta elokuvastaan, ja tuloksena oli Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi.

Suomen-vierailunsa yhteydessä Haitto kävi Suomen Filmiteollisuuden studioilla Liisankadulla tutustumassa siihen väkeen, jonka kanssa hän oli työskennellyt vajaa kymmenen vuotta aiemmin. Tämän vierailun Särkkä taltioi ja asetti osaksi uutta elokuvaa. Samalla Pikku pelimannin materiaalia tiivistettiin. Lopputulos on poikkeuksellinen siinä mielessä, että Haitto nähdään elokuvassa kahdessa ikävaiheessa. Ja vaikka hän aiemmassa aineistossa onkin nimeltään Olavi, päähenkilön identiteetistä ei ole epäselvyyttä. Tämä antaa lopputulokselle metaelokuvallista sävyä. Uusi elokuva nosti esille nimenomaan elokuvan tekemisen, kun Haitto soittaa niille näyttelijöille ja sille kuvaushenkilökunnalle, joka oli ollut mukana ennen talvisotaa. Samalla elokuvasta välittyy paitsi poikkeuksellinen kunnioitus kohdettaan kohtaan myös toisen maailmansodan jälkeisen kurimuksen jälkeinen ylpeys suomalaisen taiteilijan kansainvälisestä menestyksestä.

Calle P. (1965)

SVT näytti hiljattain Robert Brandtin komedian Calle P. (1965), joka ei varmaankaan ole ruotsalaisen elokuvan tunnetuimpia teoksia. Katselin sen sivusilmällä siirtäessäni sitä boksilta levylle. Olen pitkään miettinyt, että pitäisi joskus tarkemmin tutkia mykkäelokuvan jälkeistä mykkäelokuvaa, eli sitä, miten elokuvahistorian käytännöt ovat eläneet tyylillisinä muistumina. Mel Brooksin Pähkähullujen paratiisi eli Silent Movie (1976) tulee välittömästi mieleen, mutta aihe on runsaampi. Mykkäelokuvajaksoja löytyy paljon, samoin välitekstien käyttöä niin pitkästä elokuvasta kuin mainoksistakin. Calle P. kuuluu tähän sarjaan: se on 1960-luvun modernistinen komedia, mutta tehty kokonaan ilman puhuttua dialogia. Modernistisen tyylittelyn makua antaa se, ettei elokuvassa käytetä dialogitekstejä lainkaan. Välitekstejä on vähän, ja ne osoittavat enemmän laajoja ajallis-paikallisia siirtymiä.

Calle P. esittelee päähenkilönä keksijä Calle Parkingin (Carl-Gustaf Lindstedt), joka Tukholman parkkipaikkaongelman tuloksena kehittää matkalaukkuun mahtuvan auton. Optimistinen Calle yrittää myydä keksintöään viranomaisille, mutta juonittelevat liikennesuunnittelijat Ahrmann ja Behrmann ryhtyvät laittamaan kapuloita rattaisiin koettuaan asemansa olevan uhattuna. He turvautuvat salaperäisen vampin (Lill Lindfors) palveluksiin, mutta Calle onnistuu selviämään vaaroista. Kiinnostavaa on, miten valikoiva Calle P. on mykkäelokuvakeinojen suhteen. Ääniefektejä käytetään, mutta ne ovat usein parodisessa roolissa. Samoin ohjaaja Robert Brandt viljelee runsaasti Méliès-henkisiä muodonmuutosefektejä.

Paholaisen jousi (1946)

Gainsborough Pictures -yhtiö tuli Iso-Britanniassa tunnetuksi melodraamoista ja historiallisten aiheiden käsittelystä. Bernard Knowlesin ohjaama Paholaisen jousi (The Magic Bow, 1946) ei ole tunnetuimpia Gainsborough-elokuvia. Paholaisen jousi viittaa jo suomalaisen nimensä puolesta kohteeseensa, genovalaiseen viuluvirtuoosiin Niccolò Paganiniin (1782–1840), sillä Paganinin huhuttiin tehneen sopimuksen paholaisen kanssa. Suomalainen nimi johtaa kuitenkin lievästi harhaan, sillä tätä Paganiniin sitkeästi liitettyä ajatusta ei juurikaan käsitellä. Tai se tulee esiin vain yhdessä kohtauksessa yleisön epämääräisenä supatteluna. Alkuperäinen nimi The Magic Bow viittaa enemmänkin Paganinin suvereeniin taituruuteen, joka saa sitäkin enemmän sijaa elokuvassa.

Paholaisen jousi taipailee Paganinin elämäntarinaa lähinnä 1820-luvun horisontista, jolloin hänet tunnettiin pääasiassa Italiassa. Kronologia tosin pettää välillä, kun viitataan Paganinin konsertointiin Wienissä ja Münchenissä. Elokuva alkaa Genovasta, Paganinin kotikonnuilta. Keskiöön asettuu kuitenkin lemmentarina: Paganini (Stewart Granger) rakastuu palavasti Jeanne de Vermondiin (Phyllis Calvert), joka on kuitenkin sitoutunut upseeri Paul de la Rochelleen (Dennis Price). Samaan aikaan Bianchi (Jean Kent) on uskollinen Paganinille. Asetelma perustuu todennäköisesti lähtökohtana olleeseen Manuel Komroffin romaaniin, eikä se perustu tietoihin Paganinin elämänvaiheista. Bianchin hahmo on siinä mielessä oikeansuuntainen, että todellisuudessa Paganini sai lapsen, Achille-pojan, yhdessä laulaja Antonia Bianchin kanssa, mutta he eivät koskaan avioituneet. Sen sijaan Paholaisen jousi viittaa lopussa rakkaussuhteeseen nimenomaan Jeanne de Vermondin kanssa, ja poika jää syntymättä... Mutta elokuva kertookin siitä, mikä oli mahdollista eikä siitä, mitä tapahtui.

Stewart Granger tekee parhaansa genovalaisena viuluvirtuoosina ja käsittelee melko hyvin instrumenttiaan esimerkiksi alkupuolen salonkikohtauksessa, jossa yleisön välinpitämättömyys ärsyttää nuorta taiteilijaa. Viuluosuudet esitti Yehudi Menuhin, ja soitto on kautta linjan korvia hivelevää. Nautin erityisesti pitkistä konserttikohtauksista, joissa musiikki saa puhua puolestaan. Tätä katsoessa muistuu mieleen Suomenkin televisiossa 1970-luvulla esitetty RAI:n minisarja Paganinista, jossa viuluosuudet esitti Salvatore Accardo. Paganini on muutoinkin kiinnostanut elokuvantekijöitä. Tiettävästi ensimmäinen filmatisointi maagisesti viulistista tehtiin jo vuonna 1910.

Kun isä tahtoo (1935)

Kun isä tahtoo...(1935) on vielä muutaman päivän katsottavissa YLE Areenassa. Elokuva oli Valentin Vaalan kuudes ohjaustyö ja perustui Tauno Tattarin alkuperäiskäsikirjoitukseen. Se on myös siinä mielessä kiinnostava, että Vaala itse näytteli keskeistä roolia. Seuraavan ja käsittääkseni viimeisen kerran hänet nähtiin valkokankaalla viisi vuotta myöhemmin elokuvassa Kyökin puolella (1940). Kun isä tahtoo... osoittaa kuitenkin, että Vaala olisi hyvin voinut piipahtaa kameran etupuolella useamminkin. Tiettävästi roolissa piti alun perin olla Fritz-Hugo Backman, mutta rahoitussyistä ohjaaja heittäytyi itse mukaan komediaan. Vaalan edellinen ohjaus Helsingin kuuluisin liikemies (1934) oli ollut taloudellinen katastrofi, eikä uran jatkamiseksi ollut muita vaihtoehtoja. Joka tapauksessa Kun isä tahtoo antaa osviittaa Vaalan myöhemmälle uralle, sillä hän jatkoi ohjaajantyötään nimenomaan modernin, kaupunkiympäristöön sijoittuvan komedian taitajana.

Moderni henki pihisee Kun isä tahtoo... -elokuvassa jo siinä mielessä, että nuori päähenkilö Manne Hietikko (Valentin Vaala) työskentelee autokorjaamossa. Tämä tuo mieleen 30-luvun alun saksalaiset elokuvat, joissa komediaa veisteltiin bensiinin lemun ja pakokaasun katkun keskellä, ajatellaanpa vaikka Wilhelm Thielen suosittua musiikkikomediaa Rakkautta ja bensiiniä (Drei von der Tankstelle, 1930). Kun isä tahtoo... tapailee myös sääty-yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan rajoja siinä mielessä, että jännite syntyy epäsäätyisen rakkauden teemasta. Sukkatehtailija Lampaanpään (Eino Jurkka) tytär Vappu (Regina Linnanheimo) ilmoittaa rakastuneensa autonkorjaaja-Manneen, mikä järisyttää perhettä. Äiti (Hulda Keskinen) hyväksyy tyttärensä suunnitelmat, mutta isällä on vaikeuksia suhdetta hyväksyä, varsinkin kun hänelle selviää, että nuorukainen on nähnyt hänet itse teossa, ostamassa korua Kyllikki Mattlerille (Emmi Jurkka). Tarina on viihdyttävä ja sujuva, vaikkakin Vaalan kuvallisessa ajattelussa on vielä hapuilevuutta myöhempiin teoksiin verrattuna.

Hän tuli yöllä (1942)

Sidney Harmonin tarinaan pohjautuva Hän tuli yöllä (The Talk of the Town, 1942) on erinomainen osoitus George Stevensin komediaohjaajan taidoista, mutta kehua sopii myös Dale Van Everyn, Irwin Shaw'n ja Sidney Buchmanin käsikirjoitusta, joka alkaa rohkeasti. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana on vaikea ymmärää, että edessä on romanttinen komedia. Alkutekstien jälkeen tehdas palaa, nuorukainen, jonka katsoja tunnistaa Cary Grantiksi, pidätetään murhapoltosta epäiltynä, syytetty tainnuttaa poliisin ja karkaa vankilasta, ja sateen piiskatessa hän kätkeytyy lähitienoon taloon. Fritz Lang -henkisen aloituksen jälkeen tarina tasaantuu triangelidraamaksi, kun Leopold Dilg (Cary Grant) on kätkeytynyt entisen luokkatoverinsa – ja ihastuksensa – Nora Shelleyn (Jean Arthur) kotiin, jonne muuan oikeustieteen professori Michael Lightcap (Ronald Colman) on asettumassa kesäksi.

Nora kotouttaa sujuvasti molemmat miehet ja naamioi Leopoldin puutarhurikseen. Ennen pitkää Leopold ja Michael ystävystyvät, eikä Michael voi aavistaa olevansa tekemisissä etsityn polttomurhaajan kanssa. Samalla romanttinen komedia alkaa saada yhteiskunnallisia sävyjä. Leopold on tehtaalla taistellut parempien työolosuhteiden puolesta, mutta tämän lähemmäs sosialistin mahdollisuutta ei Hollywood-elokuva voi edetä. Leopoldin kohtaloksi koituu borsch-keitto, jota hän hankkii paikalliselta puolalaiselta kauppiaalta. Tölkki on kääritty sanomalehteen, jossa on karkurin kuva. Tarina tietysti kääntyy parhain päin, kun kuolleeksi luultu työnjohtaja lymyileekin Bostonissa, Michael saattaa hänet oikeuden eteen ja saa vielä lopuksi tuomarin pestin.

Hän tuli yöllä on Jean Arthurin, Cary Grantin ja Ronald Colmanin näytöstä. Minua viehätti erityisesti Ronald Colmanin suoritus, joka kasvaa elokuvan ykkösmiestähden rinnalle. Jean Arthur on puolestaan loistava Norana. Sivuosista jää mieleen varsinkin Rex Ingram Lightcapin palvelijana, joka ilmestyy elokuvaan vasta puolivälin tienoilla. Loistava on kohtaus, jossa imagoonsa kyllästynyt Michael ajaa partansa ja uskollinen palvelija katsoo toimitusta silmät kostuen. Huomio kiinnittyy myös Friedrich Hollaenderin musiikkiin, jonka rekisteri ulottuu koomisesta kepeydestä wagneriaaneihin lemmentunnelmiin. Jälkimmäiset sävyt tuovat mieleen Hollanederin opettajan Engelbert Humperdinckin.

Poikamiesten holhokki (1938)

Orvo Saarikiven komedia Poikamiesten holhokki (1938) on ehdoton tv-suosikki, sillä se on nähty televisiossa seitsemän kertaa 2000-luvulla. Elonetin mukaan se oli nähty aiemmin vain kahdesti, vuosina 1974 ja 1993. Mistähän Poikamiesten holhokin äkillinen aktivoituminen johtuu? Ehkäpä siitä, että elokuva oli 1930-luvun sujuvimpia komedioita! Sortavalassa vuonna 1905 syntyneelle Saarikivelle Poikamiesten holhokki oli käänteentekevä, sillä se oli hänen ensimmäinen itsenäinen ohjauksensa. Suomi-Filmiin Saarikivi oli tullut järjestäjäksi vuonna 1936, mutta hän pääsi nopeasti käsiksi elokuvien tekemiseen. Välirauhan aikana Saarikivi vaihtoi Suomen Filmiteollisuuteen, mutta palasi uudelleen Suomi-Filmiin vuonna 1947. Saarikiven tuotantoa pitäisi ehdottomasti hahmottaa kokonaisuutena. Suomisen perhe -elokuvien lisäksi hän toteutti luistavia – tai ainakin kohtuullisen luistavia – komedioita, kuten viimeiseksi pitkäksi fiktioksi jääneen Hormoonit valloillaan (1948).

Poikamiesten holhokki käynnistyy, kun orvoksi jäänyt Katariina eli Kati Malmi (Helena Kara) muuttaa Helsinkiin uuden holhoojansa lähetystöneuvos Mauri Teräksen (Tauno Majuri) luokse. Maurin poikamiesboksissa asuvat myös paroni Klaus von Bartel (Kullervo Kalske), ratsumestari Osmo Neva (Ville Salminen) a lääkäri Olli Parmas (Hugo Hytönen). Miesten parissa elänyt Kati viihtyy hyvin poikamiesten seurassa, mutta karkea käytös saa Maurin harkitsemaan Katin lähettämistä Ranskaan koulittavaksi. Eipä aikaakaan, kun Kati karistaa Helsingin pölyt ja asettuu Porvooseen.

Poikamiesten holhokin hauskimpia jaksoja on kuvaus kenkäkaupasta, jonne Kati pääsee töihin. Jakso tuo mieleen äänilevyliikkeen Géza von Bólvaryn komediassa Laulu – suudelma – tyttö (Ein Lied, ein Kuß, ein Mädel, 1932), vaikka vauhdikas musiikki Saarikiven elokuvasta puuttuukin. Ennen pitkää poikamiehet löytävät porvoolaisen kenkäkaupan, ja jäyhä Maurikin alkaa lämmetä. Hämmentävää elokuvassa on sen etäinen muistuma Minna Canthin Sylvistä, jonka lähtötilanteessa holhooja on nainut holhokkinsa. Tähän tilanteeseen päätyy Poikamiesten holhokki, jonka viimeisessä repliikissä Mauri tosin antaa ymmärtää Katin muuttuvan holhokista holhoojaksi...

Sade (1953)

The Directors Guild of American toteuttamassa haastattelukirjassa Curtis Bernhardt totesi vuonna 1986 sarkastisesti olevansa uudelleenfilmatisointien spesialisti. Bernhardtin sanoista kuvastuu, ettei hän kokenut Hollywood-uransa suuntaa aivan sellaisena kuin hän olisi itse alun perin toivonut. Euroopassa 1930-luvulla arvostetusta tekijästä oli tullut studion määräysten toteuttaja, ja kunnianhimon aste epäilemättä vaihteli elokuvasta toiseen. Uudelleenfilmatisointien sarjaan kuului vuonna 1953 valmistunut Sade (Miss Sadie Thompson), joka oli jo kolmas filmatisointi W. Somerest Maughamin tarinasta. Vuoden 1928 versiossa pääparina olivat esiintyneet Gloria Swanson ja Lionel Barrymore, vuonna 1932 Joan Crawford ja Walter Huston. Bernhardtin versiossa samoissa rooliessa nähtiin Rita Hayworth ja José Ferrer.

Tarina sijoittuu aurinkoiselle Tyynen meren saarelle. Toinen maailmansota on päättynyt, ja Yhdysvaltain armeijan joukot ovat vielä paikalla. Saarelle saapuu Sadie Thompson (Rita Hayworth), joka saa nuorukaisten päät pyörälle. Saarnaaja Alfred Davidson (José Ferrer) paheksuu moraalittomuutta ja on vakuuttunut Sadie olevan Honolulusta paennut prostituoitu. Jos muissa versioissa synkkä menneisyys seuraa Sadietä, tässä tuntuu melkein, että kaikki on Davidsonin synkän mielikuvituksen tuotetta. Traaginen juoni kääntyy liiankin nopeasti seesteiseksi, ja tuntuu, ettei ohjaaja ole ollut aivan omimmillaan. Keinotkin ovat epäsopivat. Värit ovat säihkyvät, mutta tähän kertomukseen pimeämmät tunnelmat olisivat sopineet paremmin. Kaiken lisäksi elokuva tehtiin kolmiulotteisena, mihin ei näytä löytyvän selkeää perustetta. Tämän Bernhardt itsekin totesi. Lisäksi kahden kameran yhtäaikainen käyttö teki hankalaksi lähikuvien toteuttamisen. Vaikka alussa Rita Hayworthin näyttelijäsuoritus vaikuttaa turhankin rempseältä, hän on lopulta elokuvan vahvin näyttelijä.