Minisankarit - Ruohonjuuritasolla (2013)

Hélène Giraud’n ja Thomas Szabon ideoima ja ohjaama Minisankarit – Ruohonjuuritasolla (Minuscule – La vallée des fourmis perdues, 2013) perustuu tekijöiden vuodesta 2006 tekemään lyhyiden animaatioiden sarjaan, joka kuvaa hyönteisten elämää, humoristisesti, yhdistämällä optisia otoksia ja tietokoneanimointia ja jota on tehty jo hämmästyttävät 178 episodia. Sarja on jäänyt mieleen myös Hervé Lavandier’n musiikista ja tyylikkäästä äänimaisemasta, joka yhdistää modernin kulttuurin efektejä luonnonääniin. Pitkänä näytelmäelokuvana Minisankarit – Ruohonjuuritasolla herättää uteliaisuutta jo siksi, että alkuperäiset tv-animaatiot olivat vain muutaman minuutin mittaisia. Miten Giraud’n ja Szabon ote pitäisi pidemmän tarinan kerronnassa?

Katsojan asenne ratkaisee paljon. Suhtauduin sympaattisesti jo siihen, että ohjelmistossa oli eurooppalainen animaatio, joka ammentaa niukoista keinoista. Minua viehättää myös se tapa, jolla niin tv-sarja kuin elokuvakin ammentavat komedian perinteestä. Itse asiassa Minisankarit – Ruohonjuuritasolla voidaan tulkita mykkäelokuvaksi, ainakin siinä mielessä, ettei siinä ole dialogia. Ääntä tosin löytyy sitäkin enemmän, mutta myös mykkäelokuvissa aikanaan oli rikas äänellinen tausta, joka tuotettiin esitystilanteessa. Ehkä hankalimpia elokuvassa ovat kohtaukset, joissa pääosassa oleva leppäkerttu ja muurahaisryhmän johtaja haluaisivat ilmaista toisilleen herkkiä tunteita, mutta keinoja on vähän. Itse tarina on yksinkertainen: muurahaiset lähtevät kuljettamaan sokerirasiaa kekoonsa, mutta kilpailevat, punaiset, ilkeämmät muurahaiset yrittävät saada aarteen itselleen. Mukana on sopivasti takaa-ajoa, taistelua ja lopussa romanssikin, sillä leppäkerttu saa ennen lopputekstejä oman pesueen. Kun katsoo elokuvaa 8- ja 12-vuotiaassa seurassa, joka tapittaa herkeämättä, on selvää, että elokuva toimii. Aikuiselle nautintoa tuovat pienet yksityiskohdat.

Minisankarit – Ruohonjuuritasolla on omistettu Jean Giraud’lle, legendaariselle Moebiukselle, joka kuoli keväällä 2012, tilanteessa, jossa animaatio oli vielä kesken. Jean Giraud oli Hélène Giraud’n isä. – Vielä muutama sana elokuvan aloituksesta ja lopetuksesta. Koko draama käynnistyy lasta odottavan pariskunnan sokerirasiasta. Heidän on lähettävä kesken kaiken synnytysosastolle. Itse olisin käsikirjoitukseen lisännyt pariskunnan vielä tarinan loppuun, lapsen kanssa.

Ilmiantaja (1962)

Syksyn syvetessä tarve Jean-Pierre Melvillen elokuvien katsomiselle voimistuu. Vanha VHS ei enää ole katselukunnossa, joten hankin dvd-julkaisun Melvillen film noir -henkisestä rikoselokuvasta Ilmiantaja (Le doulos, 1962). Pitkään aikaan en ole elokuvaa nähnyt, mutta mieleen on jäänyt ensimmäinen tilanne, Serge Reggiani kävelemässä pitkässä otoksessa junaradan vierellä. Rautatien luoma äänimaisema hallitsee alkua, ja tällä on merkitystä, kuten katsoja myöhemmin huomaa. Alussa esiintyvä motto on kirjailija Louis-Ferdinand Célinen (1894–1961) romaanista Niin kauas kuin yötä riittää: ”On valittava, kuoltava tai valehdeltava.” Tämä tietysti sopii melvilleläiseen eksistentialistiseen tunnelmaan paremmin kuin hyvin.

Ilmiantaja on Melvillen tuotannossa vain lähtölaukaus série noire -jatkumolle, jossa tulivat myöhemmin Toinen hengenveto (Le deuxième souffle, 1966), Ajojahti (Le samouraï, 1967), Punainen ympryä (Le cercle rouge, 1970) ja ohjaajan viimeiseksi jäänyt Yön sudet (Un flic, 1972). Ilmiantajassa voi nähdä paljonkin vaikutteita Hollywood-tuotannoista, ei ainoastaan film noirista vaan myös vanhemmasta gangsterielokuvasta. Melville on viitannut esimerkiksi Rouben Mamoulianin Suurkaupungin katuihin (City Streets, 1931). Ilmiantajassa gangesterit ajavat amerikanraudoilla ja saavat ne parkkipaikalla mahtumaan Citroënin ja Renaultin viereen. Elokuvassa vilahtaa myös ravintola nimeltä Cotton Club, jonka sisätilat tuovat mieleen Charles Vidorin Gildan (1946), varsinkin paikan pomon toimiston, joka on kerrosta ylempänä. Kaikista näistä vaikutteista huolimatta Ilmiantaja on läpikotaisin ranskalaista ja tuo mieleen milloin harvinaisempien Litvakin ja Grémillonin, milloin ilmeisemmin Marcel Carnén maailman. Valojen käytössä Melville vie poettisen realismin äärimmilleen: joissakin sisäkohtauksissa tuntuu, että valokeiloja singahtaa joka suunnasta.

Ilmiantajan teemoina ovat ystävyys ja luottamus. Elokuvan alussa katsoja tutustuu vankilasta vapautuneeseen Maurice Faugeliin (Serge Reggiani), joka tuota pikaa täräyttää henkiltä ystävänsä Gilbertin (René Lefèvre) ja kätkee murha-aseen ja jalokivet lyhtypylvään varjoon. Seuraavassa jaksossa esitellään Mauricen ystävä Silien (Jean-Paul Belmondo), jota Maurice kohta epäilee ilmiantajaksi. Melville vaihtelee näkökulmaa, ja katsojan on lopulta vaikea arvioida kumpi on teoksen keskushenkilö. Tämä on tarkoituskin, sillä ytimessä on heidän keskinäinen suhteensa ja sen jatkuvasti muuttuvat tulkinnat.

Elokuvan alussa nähdään, miten Maurice kurkistaa peiliin ja näkee rikkinäisen kuvansa. Lopussa puolestaan Silien katsoo barokkiseen peiliin ja näkee melkein ironisesti itsensä auringonsäteiden keskellä. Peilin voi Ilmiantajassa tulkita minuuden kuvana, mutta se viittaa myös ystävyyteen, yhteyteen Mauricen ja Silienin välillä. Rui Noguieran haastattelussa Melville totesi elokuvan henkilöiden olevan kaksoisolentoja, valhetta. Peili viittaa myös tähän, illuusioon. Varsinkin Silien muuttaa roolia kohtauksesta toiseen. Viimeinen vilkaisu peiliin on surullinen päätös: peilikuva on häivähtävä todiste elossa olemisesta, joka kuitenkin raukenee hetkeä myöhemmin.

Jean-Pierre Melvillen maailma on yksinäinen paikka, mutta kovuuden keskellä solidaarisuus tuo siihen valonpilkahduksen. Poliisista rakentuu tyly kuva, ja epäilemättä on perusteita tulkinnalle, jossa alamaailman kuvauksen voi rinnastaa sodanaikaisen vastarintaliikkeen toimintaan. Poliisiasemalle sijoitetussa kohtauksessa seinällä roikkuu muotokuva, joka muistuttaa erehdyttävästi Pariisin poliisipäällikköä Maurice Paponia. Juuri vuonna 1962 Papon oli vastuussa Charonnen metroaseman verilöylystä. Vasta myöhemmin 1980-luvulla ilmeni, että nimenomaan Papon oli ollut vastuussa 1600 juutalaisen päätymisestä Drancyn leirille Pariisin ulkopuolelle, josta heidät lähetettiin edelleen tuhoamisleireille. Papon tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan vuonna 1998. Jos tätä kontekstiä ajattelee, yhteys Melvillen rikoselokuvien ja miehitysajan välillä ei ole vain allegorinen.

Käärmeenpesä (1948)

Anatole Litvakin Käärmeenpesä (The Snake Pit, 1948) valmistui heti film noirin Valitan, väärä numero! (Sorry, Wrong Number, 1948) jälkeen. Mary Jane Wardin romaaniin perustuva melodraama kuuluu varmasti yhdysvaltalaisen elokuvan vaikuttavimpiin mielisairaalakuvauksiin, joka paikoitellen tuo mieleen Samuel Fullerin myöhemmin ohjaaman Shokkikäytävän (Shock Corridor, 1963). Ilmeisesti Wardin teoksen tarkoituksena oli nostaa julkisuuteen mielisairaalaolojen kurjuus toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa. Romaani ilmestyi vuonna 1946, ja vaikka Ward kielsi sen omaelämäkerralliset piirteet, tarina ammensi hyvin pitkälti niistä kokemuksista, lämpökylvyistä ja sähköshokeista, ahdistuksesta ja epävarmuudesta, jotka kirjailija oli itse käynyt läpi.

Käärmeenpesän päähenkilö on Virginia Cunningham (Olivia de Havilland), joka elokuvan alussa vaikuttaa skitsofreniapotilaalta. Hänen ympärillään avautuu Juniper Hill State Hospital, ja Virginia kuulee ensimmäisessä kohtauksessa ääniä. On pakko heti alkuun todeta, että Olivia de Havilland tekee tässä elämänsä roolin, vaikkei hän Käärmeenpesästä Oscaria saanutkaan. De Havilland tulkitsee erittäin hienosyisesti Virginian mielentilan vaihtelut, hänen hiipivän pakokauhunsa ja hänen harvat onnen hetkensä, jotka tuossa tuokiossa suistuvat raiteiltaan. Erityisen onnistunut on hypnoosikohtaus, jossa Litvak siirtyy taitavasti Virginian muisteluksista takaisin menneisyyteen. Poimuileva kohtaus siirtyy sujuvasti edestakaisin nykyhetken ja menneen välillä.

Käärmeenpesän nimi viittaa Virginian painajaismaiseen visioon, jossa kamera etääntyy hullujen huoneen katolta kohti korkeuksia, ja yhtäkkiä potilaiden maailma on syvän kuopan pohjalla, kurimuksessa kuin kuhiseva käärmeenpesä. Näkymä tuo mieleen Gustave Dorén 1800-luvulla loihtimat visiot helvetistä. Muutoinkin Käärmeenpesässä on kiinnostavia visuaalisia oivalluksia. Mieleen jää kohtaus, jossa psykiatri Mark Kik (Leo Genn) jututtaa Virginiaa. Seinällä roikkuu Sigmund Freudin muotokuva, jonka Litvak on epäilemättä halunnutkin katsojan näkevän. Hollywoodissa tunnetusti popularisoitiin psykoanalyysin periaatteita 1940-luvulla ahkerasti, mutta tässä asetelma tuntuu monimutkaisemmalta. Aivan kuin Freudin läsnäolo varjostaisi Virginiaa, joka ei ole pelkästään oman mielensä vaan myös sen tohtoroinnin vanki.

Western Union (1941)

Vielä yksi western ja sitten lasku. Kohta siirryn katsomaan muutakin kuin lännenelokuvia. Jostakin syystä Fritz Langin Western Union (1941) on jäänyt näkemättä, ja nyt se on ilmestynyt Espanjassa bluray-muodossa. Lang ohjasi vain kolme lännenelokuvaa, joista ensimmäinen oli omaperäinen Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James, 1940) ja viimeinen värikäs Rancho Notorious (1952), jolla oli vähintään yhtä värikäs suomenkielinen nimi Villin Lännen villikissa. Western Union sai lähes yhtä täsmällisen suomennoksen, He olivat urheita miehiä... Harmillista kyllä, Lang ei ohjannut westernejä enempää, sillä hänen 40- ja 50-lukujen tuotantonsa keskittyi nykypäivän ongelmiin ja rikoksen syövereihin. Western Union on mielestäni Langin lännenelokuvista vaikuttavin, vaikka siinä onkin ongelmallinen humoristinen juonne. Huumori ei koskaan ollut Fritz Langin leipälaji. Itse elokuva kertoo lennätinlinjan vetämisestä mantereen halki, ja modernisaation airueiden ryhmässä on koominen hahmo, kokki, jolla Lang, tai todennäköisimmin käsikirjoittajat ja tuottaja, ovat yrittäneet tuoda valonpilkahduksia muutoin traagiseen tarinaan.

Langin maaginen ote näkyy varsinkin Western Unionin alussa ja lopussa, josta kohta (spoiler) muutama sana lisää. Elokuvan fokuksessa on Vance Shaw (Randolph Scott), joka alussa rastastaa erämaan halki. Katsoja ei tiedä, kuka hän on ja minne hän on matkalla. Shaw katsoo biisonilaumaa, aivan kuin viimeistä kertaa ennen sivistyksen saapumista villeyden keskelle. Aloitus on lähes vailla dialogia. Takaa-ajajat paljastavat, ettei Shaw ole nuhteeton. Hevonen loukkaa jalkansa, ja yhtäkkiä Shaw on jalkamies. Samaan aikaan paikalle ilmaantuu jalkansa loukannut mies (sic), jolla on puolestaan hyväkuntoinen ratsu. Myöhemmin paljastuu, että kyse on tutkimusmatkalla olleesta Western Unionin johtajasta Edward Creightonista (Dean Jagger). Mystisesti miesten kohtalot punoutuvat yhteen, eikä Creighton koskaan paljasta epäilyään Shaw'n rikollisesta taustasta.

Ennen pitkää Shaw päätyy lennätinyrityksen palvelukseen. Uhkarohkean projektin turvaajaksi palkataan myös itärannikolta saapunut insinööri Richard Blake (Robert Young), joka Shaw'n tapaan ihastuu Creightonin sisareen Sueen (Virginia Gilmore). Jos oikein tulkitsen, tapahtumien taustalla on myös poliittinen konteksti, sillä elokuvan lopussa vuosiluvuksi paljastuu 1861. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan alkuvaihetta. Intiaanit vaikeuttavat lennätinlinjan vetämistä, mutta todellinen este ovat lopulta pikemminkin konfederaation sissit, jotka naamioituvat intiaaneiksi ja tietoisesti paitsi sabotoivat hanketta myös synnyttävät eripuraa. Sissien johtaja on Jack Slade (Barton MacLane), jonka Shaw näyttää tuntevan lapsuutensa Missourista.

Vaikka Western Unionissa on vähemmän onnistuneita piirteitä, huumorin ohella 30-lukuhenkinen westernmusiikki, lopetus on vaikuttava: se on sekä mieleenpainuva että häiritsevä. Alkutekstit nostaa Robert Youngin elokuvan ykköstähdeksi, mutta ehdottomasti Western Union on Randolph Scottin näytöstä. Ja nyt tulen spoileriini: Shaw paljastuu Sladen veljeksi, ja lopun kaksintaistelu, velisurma, on järkyttävä. Fritz Lang on ohjannut kohtauksen erittäin taitavasti. Mieleen jää Shaw'n käsi, joka viimeiseen asti pitää kiinni parturin ovenpielestä, kunnes ote kirpoaa. Veli on ampunut hänet ikkunan lävitse. Loppu tuo mieleen Fritz Langin elokuvien viehtymyksen kuolemaan, mutta kohtauksen häiritsevyys tulee osaltaan siitä traagisesta tavasta, jolla Shaw on väistämättä tuomittu jäämään syrjään lennätinlinjan symboloimasta uudesta maailmasta. Lopun lohduttomuutta kuvastaa se, ettei elokuvan romanssi koskaan etene alkua, hapuilevia tunteita, pidemmälle. Kun Blake lopussa onnistuu surmaamaan Sladen, hän löytää Shaw'lta korun, jonka Sue on tälle muistoksi antanut.

Fritz Lang kertoi myöhemmin Peter Bognanovichin haastettelussa saaneensa kirjeen ryhmältä, joka käytti nimeä Old Timers of Flagstaff: ”Dear Mr. Lang. We have seen Western Union and this picture describes the West much better than the best pictures that have been made about the West...” Lang oli imarreltu kirjeestä, olihan hän taustaltaan eurooppalainen, joka oli joutunut käsittelemään itselleen vierasta historiaa ja kulttuuriperintöä. Tosin Lang toteaa, ettei elokuva mitenkään voinut olla sellainen kuin Länsi todella oli. Pikemminkin se oli sellainen, jona Old Timer -ryhmä Lännen halusi muistaa, haaveineen ja illuusioineen. Lang mainitsee myös, miten Western Unionia suunniteltaessa pohdittiin värikysymyksiä. Elokuva oli ensimmäisiä Technicolor-westernejä. Tuottaja Zanuck totesi ykskantaan: ”Western Union is yellow and violet.” Lang sanoi itse tehneensä paljon tutkimustyötä intiaanien sotamaalausten värien parissa. Ehkä nimenomaan värit saivat oldtimerit tulkitsemaan elokuvan realistisena.

Lopuksi voi vielä mainita, että Western Unionin apulaistuottajana toimi Harry Joe Brown. Juuri Brownin ja Scottin yhteistyö synnytti 1950-luvulla sarjan westernklassikkoja, ajatellaanpa esimerkiksi elokuvia Pettämätön pistooli (The Tall T, 1957) ja Kuoleman asema (Comanche Station, 1960).

Kuoleman kuilu (1953)

Rudolph Matén ohjaus Kuoleman kuilu (Second Chance, 1953) on harvoin nähty ja esitetty elokuva, erityisesti siksi, että se toteutettiin kolmiulotteisena. Kuoleman kuilu olikin RKO:n ensimmäinen yritys 3D-teknologialla, ja produktio toteutettiin osin Meksikossa. Itse elokuva sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään Latinalaisen Amerikan maahan, jonne yhdysvaltalaisen gangsterin Vil Spilaton entinen ystävätär Clare Shepperd (Linda Darnell) on paennut. Oikeudenkäynti on tulossa, ja Clare on tärkeä todistaja. Takaa-ajajaksi osoittautuu jo heti elokuvan alussa tiukkaotteinen Cappy Gordon (Jack Palance), joka aloituskohtauksessa surmaa julmasti rikollisten kirjanpitäjän. San Cristóbalin kaupunkiin on päätynyt myös nyrkkeilijä Russ Lambert (Robert Mitchum), joka on tullut toipumaan henkilökohtaisesti kriisistä: hän on juuri surmannut vastustajansa kehässä, tahtomattaan.

Jo alkutekstit kertovat, että Kuoleman kuilu on ennen muuta kolmiulotteinen elokuva. Muut ominaisuudet jäävät taka-alalle, kun punaisella kirjailtu nimi suorastaan työntyy ulos valkokankaalta. Tämän voi kokea kaksiulotteisestakin versiosta. Myöhemmin elokuva hyödyntää, aina kun mahdollista, etu- ja taka-alan välistä jännitettä. Nyrkkeilyottelussa iskut sinkoavat kohti katsojaa, ja loppukohtauksessa elokuvajulisteen lupaama köysirata kelluu ilmassa ja ihmisiä putoilee... Jos elokuva olisi tehty mustavalkoisena ja kaksiulotteisena, siitä olisi tullut mukiinmenevä film noir. Nyt Kuoleman kuilu taiteilee erilaisten odotusten ristipaineessa. Dramaattiselta kannalta lopun jakso köysiradalla on onnistunut, vaikkakin vaunun kuljettajan humoristista tyylittelyä on välillä vaikea ottaa todesta. Koskettava on sivujuonne meksikolaisesta miehestä, joka poikansa saattamana on matkalla kohti vankilaa. Vaimonsa murhannut mies on loppuratkaisun ensimmäinen uhri.

Linda Darnell tuo Kuoleman kuiluun annoksen glamouria ja Robert Mitchum luontevuutensa, joka toimii aina yhtä onnistuneesti. Silti elokuvan mieleenpainuvin hahmo on Jack Palancen tulkitsema Cappy Gordon. Ukrainalaistaustaisen Palancen suku oli nimeltään Palahniuk, ja näyttelijällä oli tausta ammattilaisnyrkkeilijänä. Toisen maailmansodan aikana sattunut lento-onnettomuus muovasi Palancen kasvot sellaiseen asuun, ettei häntä katsoja hevin unohda. Broadwayltä metodinäyttelemisen taidot ammentanut Palance on Kuoleman kuilussa vakuuttava jokaisessa otoksessa. Samaan aikaan kun Linda Darnell katsoo tyhjänoloisesti vastanäyttelijänsä ohi, Palance tuntuu keskittyvän joka hetki ilmaisemiinsa tunteisiin.

Viitta ja tikari (1946)

YLE Teema esitti jo toistamiseen Fritz Langin kiinnostavan ja harvinaisen ohjauksen Viitta ja tikari (Cloak and Dagger, 1946), joka sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheeseen. Pohjana oli Corey Fordin ja Alastair MacBainin tietokirja Cloak and Dagger: The Secret Story of O.S.S (1946), jossa kuvattiin Office of Strategic Services -organisaation toimintaa Euroopassa. Henry Hathway mytologisoi niin ikään OSS:n toimintaa vakoilujännärissään Ryhmä 77 (13 Rue Madeleine, 1947). Langin tiheätunnelmainen elokuva herättää kiinnostusta myös siksi, että käsikirjoituksen laativat myöhemmin kommunistivainojen aikana mustalle listalle joutuneet Ring Lardner Jr. ja Albert Maltz. Ydinaseteknologian käsittely oli liian eksplisiittistä ja kääntyi argumentiksi käsikirjoittajien syyllisyydestä kylmän sodan kiihtyessä.

Viitta ja tikari kuvaa sodan loppuvaiheen kamppailua: Saksa ja Italia suunnittelevat atomiasetta, ja Eurooppaan lähetetään fyysikko Alvah Jesper (Gary Cooper) ottamaan asiasta selvää ja taistelemaan hanketta vastaan. Jesper saa vihiä tohtori Giovanni Poldasta (Vladimir Sokoloff), joka työskentelee Italiassa natsien hyväksi. Varsin pitkä jakso elokuvasta sijoittuu Italiaan, mitä voi pitää Hollywood-elokuvalle epätyypillisenä, varsinkin kun elokuvassa kuullaan vielä paljon italiankielistä dialogia. Kiinnostava on myös italialaisten partisaanien, Pinkien (Robert Alda) ja Ginan (Lilli Palmer), kuvaus. Gary Cooper on elementissään, vaikkakin hämmästyttävää on, miten italialaiset voivat erehtyä luulemaan häntä saksalaiseksi professoriksi!

Kerrotaan, että Fritz Langin ja tuottaja Milton Sperlingin suhteet olivat vähintäänkin myrkyisät koko produktion ajan. Lang olisi halunnut elokuvaan toisenlaisen lopetuksen, jossa Jesper johdattaa joukot saksalaisten tehtaalle, mutta tuottaja piti tätä mahdottomana. Kerrotaan myös, että elokuvasta olisi leikattu pois atomivoiman vastaista dialogia. Tosin YLE Teeman kopiossa Jesper korostaa alussa, miten järjetöntä tuhlaus ydinteknologiaan oli: samalla rahalla olisi voinut hetkessä ehkäistä tuberkuloosin leviämisen. Vaikka Viitan ja tikarin kärki on välillä kateissa, Fritz Lang rakentaa alusta lähtien tiheän tunnelman, jota Max Steinerin raskaspoljentoinen, askeltavaa rytmiä seuraava musiikki tehokkaasti tukee.

Likaiset polut (1959)

Luis Buñuelin Likaiset polut (La fièvre monte à El Pao, 1959) on ohjaajansa suorasanaisimmin poliittinen elokuva. Sen lähtökohtana oli Henri Castilloun romaani vuodelta 1955. Toisen maailmansodan jälkeen Buñuel teki Meksikossa 20 elokuvaa, joista kolme valmistui ranskalais-meksikolaisena yhteistyönä. Ranska-Meksiko-akselia oli aiemmin edustanut Yves Allégret'n Ylpeät (Les Orgueilleux, 1953), jonka kanssa Likaisilla poluilla onkin yhteisiä piirteitä. Molemmat kuvaavat ahdasta, rajoittunutta maailmaa: Ylpeissä siihen johtaa epidemian aiheuttama karanteeni, Likaisissa poluissa paitsi diktatuuri myös se, että keskiössä on vankilana toimiva saari. Yhteyksiä elokuvien välillä oli myös henkilötasolla, sillä istanbulilaissyntyinen Paul Misraki teki musiikin molempiin teoksiin. Tiettävästi Luis Buñuel oli vieraillut Ylpeiden kuvauksissa, jossa hän tutustui näyttelijä Gérard Philipeen.

Likaiset polut alkaa ja päättyy kertojaäänellä. Alku on melkein parodiaa dokumenttielokuvien tyylistä, sillä kertoja johdattelee katsojan Ojedan saarelle, jonka pääasiallisia elinkeinoja ovat banaanien kasvatus, kalastus – ja vankeinhoito. Yhteiskunnallista repressiota edustaa Espanjan vallan muisto, johon viittaa paikallinen luostari. Itse tarinan ytimessä on Länsi-Intian saaristossa lepäävä kuvitteellinen Ojedan saari ja sen pääkaupunki El Pao. Valtaa pitää diktaattori Mariano Vargas (Miguel Ángel Ferriz), joka elokuvan alussa tuntee patologista mustasukkaisuutta vaimonsa Inés Rojasin (María Felix) johdosta. Vargas epäilee sihteeriään Ramón Vázquezia (Gérard Philipe), joka on kuitenkin syytön, ainakin sillä haavaa. Tuota pikaa diktaattori on vainaa ja salamurhaajan jäljitys alkaa. Vázquez saa ylennyksen ja pyrkii idealistina parantamaan vankien asemaa, varsinkin löydettyään entisen oikeustieteen professorinsa poliittisten vankien joukosta. Ennen pitkää Vargasin tilalle tulee uusi kuvernööri Alejandro Gual (Jean Servais), joka hamuaa Inésiä itselleen ja yrittää vierittää salamurhan Vázquezin kontolle. Likaisista poluista rakentuu vertauskuvallinen teos, jonka yhteiskunta on karu vankila. Politiikkaan punoutuvat seksuaalliset intohimot, ja Gualin suhde Inésiin saa sadomasokistisia piirteitä.

Likaiset polut ei varmaankaan ole Buñuelin parhaita elokuvia, mutta se jää mieleen kommenttina siitä, miten vaikeaa diktatorista järjestelmää on muuttaa sisältä päin. Ramón Vázquezin pyrinnöt on lopulta tuomittu epäonnistumaan. Likaisissa poluissa voi ihailla paitsi Gabriel Figueroan erinomaista mustavalkokuvausta myös loistavia näyttelijäsuorituksia. María Felix oli 1950-luvulla meksikolaisen elokuvan suurimpia tähtiä, ja hänen femme fatalensa toimii hienosti alusta loppuun. Jean Servais on vaikuttava kovana kuvernöörinä, joka välillä herkistelee häkkilintujensa parissa. Mutta erityisesti Likaiset polut on Gérard Philipen elokuva. Philipen isä oli ollut sodan aikana kollaboraattori, mutta pojasta kasvoi Ranskan kommunistisen puolueen aktiivijäsen. Hän oli omiaan Likaisten polkujen kaltaiseen elokuvaan. Tämä teos jäi myös Gérard Philipen viimeiseksi. Ensi-ilta Ranskassa koitti 5. joulukuuta 1959, mutta Philipe oli jo ehtinyt menehtyä maksasyöpään 25. marraskuuta, vain 36-vuotiaana. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, tiesikö Philipe jo kuvausten aikaan elinpäiviensä vähyyden. Melkein enteellisesti kerojaääni toteaa, että Vázquezin viimeinen teko, vankien vapauttaminen, merkitsi samalla sekä vapautusta että kuolemaa.