Jhen 6–9 – sarjakuvamatka 1400-luvun Ranskaan

Aloitin Jacques Martinin käsikirjoittaman ja Jean Pleyersin piirtämän Jhen-sarjakuvan lukemisen jo yli kolme vuotta sitten, mutta vasta nyt pääsin jatkamaan. Alixistaan tunnettu Jacques Martin (1921–2010) oli ällistyttävän tuottelias paitsi piirtäjänä myös käsikirjoittajana. Häneltä kirposi tarinoita niin vuolaasti, ettei hänellä ollut mahdollisuutta kaikkea itse piirtää. Jhen on pääasiassa 1400-luvun Ranskaan sijoittuva seikkailu, jota on usein kuvattu Alixin keskiaikaiseksi vastineeksi. Mielestäni tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa siinä mielessä, että Jean d'Arcin muisto ja Ritari Siniparran, Gilles de Rais'n, mysteeri tuovat erillisiin episodeihin kiehtovaa yhteyttä. Luin sarjan viisi ensimmäistä albumia saksaksi. Alunperin Tintin-lehdessä ilmestyneet seikkailut L'Or de la mort, Jehanne de France, Les Écorcheurs, Barbe-bleue ja La Cathédrale julkaistiin albumimuodossa vuosina 1984–85. Kokonaisuus oli loistava, mutta sen jälkeen saksantaminen päättyi – ehkäpä syystä, sillä kuudennesta tarinasta lähtien historiallinen visio ei ole enää yhtä vakuuttava. Albumit 6–9 on saatavilla alkukielisinä, ja yhdeksännen kertomuksen jälkeen Martin lopetti käsikirjoittamisen. Jhen ilmestyy kyllä vieläkin. Käsikirjoitustyötä jatkoi Hugues Payen.

Sarjan kuudes osa Le Lys et l'ogre (1986) alkaa yleiskuvalla Orléansista. Gilles de Rais on joukkoineen saapunut kaupungin muurille, ja lyhyt takautuma nostaa mieleen Jeanne d'Arcin, jonka johdolla ranskalaiset valtasivat kaupungin takaisin englantilaisilta. Orléansissa on sattumalta myös Gillesin vanha tuttu Jhen, jota ruhtinas pyytää suunnittelemaan näyttämön, jotta Loiren rannalla voitaisiin esittää Jeanne d'Arcin muistoa kunnioittava mysteerinäytelmä. Gilles de Rais mainitsee Jacques Milet'n tekstin. Tämä viittaa näytelmään Le Mystère du siége d'Orléans, joka oli suurella todennäköisyydellä juuri Milet'n kirjoittama ja joka esitettiin neljä vuotta Jeanne d'Arcin kuoleman jälkeen, vuonna 1435. Teoksen ensimmäinen säilynyt versio on vuodelta 1450. Teatteriesityksen suunnittelun ja toteutuksen ympärille punoutuu tarina, johon kytkeytyy Gilles de Raisin yhä ilmeisemmäksi käyvä brutaalisuus, mutta tarinassa on muitakin hirviöitä: kuningas Kaarle VII kuvataan inhorealistisesti ja kruununprinssi Louis, vai pitäisikö sanoa Ludvig, melkein vielä tylymmin.

L'Alchimiste (1989) laajentaa Jhen-sarjan maantieteellistä profiilia siinä mielessä, että Alpeilla käynnistyvä seikkailu päätyy lopulta kultaiseen Firenzeen. Tarina käynnistyy, kun Jhen on majoittumassa korkealla vuoristossa sijaitsevaan luostariin. Hän on matkalla Firenzeen etsimään taiteilijaa, joka voisi koristaa Gilles de Rais'n linnoituksen. Kun aiemmissa albumeissa kertomuksella on selkeät historialliset kytkennät, nyt juoni punoutuu väljemmin siihen, mitä lukija tietää, tai arvelee tietävänsä, keskiajan ja renessanssin taitteesta. Luostarissa elää taiteellisesti lahjakas nuorukainen Rafael (yllättävä nimivalinta!), jota tiukkapipoinen apotti Palefroid kohtelee kaltoin. Jhen vie Rafaelin mukanaan, mutta ankara apotti ei anna periksi. Tässä tarinassa Jhen on alixmaisimmillaan: Pleyersin piirrostyyli on kaikissa albumeissa pikkutarkkaa ja muistuttaa Martinin tyyliä, mutta myös tarina tuo mieleen Alixin. Jos roomalaisella vastineella oli apunaan nuorukainen, Enok, myös tässä kuvataan nuorten miesten välisiä ruhteita, melkein homoeroottisesti. Tarinan lopussa tosin Jhenin heteroseksuaalisuus tuodaan poikkeuksellisen vahvasti esiin, aiempiin albumeihin verrattuna. Onnistunutta albumissa on Firenzen kuvaus: Fiesolesta avautuva klassinen näkymä on hienosti piirretty. Vähiten onnistunutta on mielestäni alkemistin hahmo, joka viittaa Girolamo Savonarolan kohtaloon.

Le Secret des templiers (1990) valmistui heti L'Alchimiste-albumin jälkeen, ja niitä yhdistää kiinnostus alkemiaa kohtaan. Tosin Le Secret des templiers -tarinan ydin on temppeliherrojen tarunomaisessa arteessa, kullan löytämisessä enemmän kuin sen tuottamisessa. Draama käynnistyy Saint-Royen metsän laidalla olevassa erakkomajassa, johon kolme pyhiinvaeltajaksi naamioitunutta ryöväriä tunkeutuu. He ovat saaneet vihiä tarinasta, jonka mukaan maan alla, onkalossa, sijaitsisi temppeliherrojen kätketty aarre. Jhen karkottaa muukalaiset läheisen luostarin tuella ja alkaa itse tutkia paikkaa. Tarinaan punoutuu kaksi aihetta edellisistä albumeista, Le Lys et l'ogre -tarinasta tuttu kruununprinssi Louis tupsahtaa paikalle etsimään poliittista tukea. Samaan aikaan Gilles de Rais'n seurapiirissä L'Alchimistesta tuttu alkemisti pyrkii valmistamaan kultaa. Neljä sivua pitkässä takautumassa kerrotaan temppeliherrojen tarina, kuin oppituntina lukijalle, ja mukana on myös legendaarinen Jacques de Molayn teloitus Pariisissa. Martin ja Pleyers kuvaavat myös, mitä temppeliherrojen viimeisen suurmestarin kirous saa aikaan... Klassisen seikkailutarinan tapaan temppeliherrojen aarre jää saavuttamattomiin. Ihmeellinen mekanismi tuhoaa luolaston, kun turmeltuneet sielut yrittävät tyydyttää rahanhimoaan. Muuten: Alixista poiketen Jhenillä on myös romansseja. Jo aiemmissa tarinoissa Jhen oli tutustunut Saint-Royessa asustavaan Mariaan. Le Secret des templiers -albumin viimeisessä kuvassa Jhen on napannut Mariansa hevosen selkään ja lähtee puolisonsa kanssa kohti uusia seikkailuja...

L'Archange (2000) oli viimeinen Jacques Martinin käsikirjoittama Jhen-albumi, joka ilmestyi kymmenen vuotta Le Secret des templiers-tarinan jälkeen. Alixmaisuus alkaa korostua siinä mielessä, että päähenkilön maantieteellinen liikkumatila kasvaa albumi albumilta. Nyt Jhen on saanut kutsun Englantiin ja on tarinan alussa saapumassa Lontooseen. Matkan taustana on tosiasia, että Jhen Roque on kunnostautunut kirkkoarkkitehtina. Sarjan viides albumin La cathedrale (Die Kathedrale, 1985) kuvasi Strasbourgin katedraalin viimeistelyä  1430-luvulla. Nyt Hallsburyn arkkipiispa on kutsunut Jhenin Englantiin saattamaan sikäläisen kirkon rakennustyöt päätökseen. Albumin nimi viittaa kultaiseen arkkienkeliin, jonka on määrä kohota uuden katedraalin torniin. Mutta kohta siellä keikkuukin paholainen. Myös tässä tarinassa on myös historiallisia henkilöitä, kuten Englannin nuori kuninkas Henrik VI, mutta muutoin L'Archange ei enää sitoudu siihen historialliseen juureen, josta sarja alun perin on kummunnut.

Kokonaisuutena Jhen-albumit 6–9 ovat kiinnostavaa jatketta sarjan alulle. Parhaiten toimii Le Lys et l'ogre, mutta myöhemmissa albumeissa Jacques Martinille tyypilliset tilanteet ja juoniratkaisut alkavat toistua. Tuntuu, että Jean Pleyerskin oli parhaimmassa vedossaan1980-luvun teoksissa. Nyt pitäisi tutustua siihen, miten sarja jatkui muiden kirjoittajien alaisuudessa. Viimeisin Draculea ilmestyi vuonna 2013, ja jo nimestä voi päätellä, minne seikkailu sijoittuu... Lopuksi: Jhen on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kuvaus 1400-luvun Euroopasta.

Enkeleitä, onko heitä... (1961)

Lars-Magnus Lindgrenin käsikirjoittama ja ohjaama Enkeleitä, onko heitä... (Änglar, finns dom..., 1961) perustuu John Einar Åbergin romaaniin, ja sitä pidetään toisinaan ruotsalaisen romanttisen elokuvan klassikkona. Sana ’klassikko’ on ehkä liian vahva, mutta ajan henkeä Tukholman kaupunkiin ja saaristoon sijoittuvassa värielokuvassa on kosolti. Hollywoodin romanttisten komedioiden tapaan Enkeleitä, onko heitä... sisältää nokkelaa sanailua, ja varsinkin pääroolin esittäjien Jarl Kullen ja Christina Schollinin yhteinen kemia toimii hienosti. Aloituskohtauksessa nuorukainen nimeltä Jan Froman (Jarl Kulle) lukee puiston penkillä teosta Vägen till framgång. Lukemastaan innoittuneena hän hakee paikkaa pankin vahtimestarin apulaisena. Pankissa Jan tapaa Margareta Güntherin (Christina Schollin), joka on paremmista piireistä, amiraalin tytär, ja lisäksi rikkaan laivanvarustajan kihlattu. Jo ensi kohtaamisen jälkeen Jan haaveilee avioliitosta, ja Margareta on myöntyväinen lähentelyihin tehdäkseen poikaystävänsä mustasukkaiseksi. Ensimmäinen purjehdusretki saaristoon on niin viaton, että Margaretakin pettyy, mutta seuraava vie pariskunnan mennessään... Ihmeenomaisuutta elokuvaan tuo Janin äkillinen menestys pörssimarkkinoilla, jolloin hän yhtäkkiä onkin saavuttanut uskottavuutta sulhasena.

Enkeleitä, onko heitä... hyödyntää ruotsalaisen elokuvan kansainvälistä mainetta rohkeana ja eroottisen elokuvana. Paljasta pintaa vilahtaa saaristokohtauksissa, vaikkakin nykymittapuulla mitattuna äärimmäisen hillitysti. Epäilemättä tämä rohkeus oli osasyynä siihen, että elokuva myyttiin muun muassa Meksikoon ja Argentiinaan.Näistä kansainvälisistä markkinoista myös suomalaiset yrittivät päästä osalliseksi, sillä Toivo Särkän myöhemmin samana vuonna ensi-iltaan saattama Kuu on vaarallinen (1961) sisältää samantapaista sensaatiohakuisuutta. Enkeleitä, onko heitä... on mielestäni kuitenkin tyylikäs, ja sen saaristokuvat ovat aidosti aistillisia. Tyyllisesti ohjaaja on modernistisimmillaan juuri kalliosaarten pelkistetyissä kohtauksissa. Musiikillisena kursiositeettina on Evert Tauben laulu ”Så skimrande var aldrig havet”.

Jonas Kaufmann Turun musiikkijuhlilla

Saksalainen tenori Jonas Kaufmann esiintyi ensi kerran Suomessa 11. heinäkuuta 2014 Turun musiikkijuhlien varaslähtökonsertissa. Edellisenä päivänä 45 vuotta täyttänyt laulaja on maailman kysytyimpiä oopperalaulajia, jonka repertuaari sisältää niin italialaisia, ranskalaisia kuin saksalaisiakin teoksia. Ohjelmisto oli star vehichle siinä mielessä, että Kaufmann saattoi osoittaa suvereenin monipuolisuutensa. Ennen taukoa kuultiin Verdiä, Puccinia, Giordanoa ja Leoncavalloa ja – koska konsertti alkoi jo muistuttaa urheilusuoritusta – erätauon jälkeen Bizet'tä, Massenet'ta ja Wagneria. Ohjelmiston kirjoa monipuolistivat vielä ylimääräisenä kuullut operetti-ikivihreät, Richard Tauberin ”Du bist die Welt für mich” operetista Der singende Traum ja Franz Lehárin ”Dein ist mein ganzes Herz” operetista Hymyn maa.

Kun alun perin näin ohjelmiston, ajattelin, että siinä on vähän liiaksikin tuttua kuultavaa. Mutta tunnustan olleeni väärässä. Kokonaisuudessa osat puolsivat paikkaansa, ja on oikeastaan hämmästyttävää, miten pienten palasten kautta oopperoiden tunnemaailma rakentui esiin. Minuun vetosi erityisesti Don Alvaron aaria Verdin Kohtalon voimasta ja Giordanon loistava ”Un di all'azzuro spazio” oopperasta Andrea Chénier. ”Un di all'azzuro spazio” on aivan oopperan alusta, ja siinä runoilija Chénier kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen alla yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Katkeruuden jälkeen fraasi ”ecco la bellezza della vita” on kuin raikas tuulahdus. Illan ehdoton huippu oli Lohengrinin ”In fernem Land”, sillä Kaufmann on armoitettu Wagner-tulkitsija. Tätä olisi kuunnellut pidempäänkin!

Kokonaisuutena konsertin ohjelmisto kuvasti sitä, mitä Kaufmannilla on parhaillaan menossa. Vuoden 2015 keväällä hän laulaa Lontoossa Andrea Chénier'n ja Münchenissä Don Alvaron. Työn alla on myös Manon Lescaut'n Des Grieux. Jos ymmärsin oikein, Turun konsertissa kuultiin Kaufmannin ensiesitys Massenet'n El Cidin aariasta ”O souverain o juge”. Se oli myös illan kohokohtia.

Valerian ja Laureline 3

Jean-Claude Mézières ja Pierre Christin toteuttivat 1970-luvun lopulla kolme Valerian ja Laureline -albumia, joissa Laurelinen näkökulma on erityisen vahva. Niiden tarinoissa on myös selkeä leikillinen tai pelillinen elementti. Vuonna 1975 ilmestynyt Varjojen lähettiläs (L'ambassadeur des ombres) on vuosikymmenen kohokohtia ja aivan kuin tehty todisteeksi eksobiologisen mielikuvituksen runsaudesta. Albumin ensimminen sivu on puhutteleva. Aloituskuva on pelkkä musta ruutu, ja suomennoksessa Kalervo Palsan tekstitys on hentoudessaan kuin vastakuva sille, mitä lukijalla on edessään: ”Kenties kosmos oli menneitten aikojen äärettömyydessä elämää vailla...” Ensimmäisten sivujen aikana tyhjyydestä kasvaa monimutkainen teknologinen kokonaisuus, Keskuspisteeksi kutsuttu kohtaamispaikka kaikille maailmankaikkeuden kulttuureille. Valerian ja Laureline ovat saapuneet keskukseen avustamaan suurlähettilästä. Hänen on tarkoitus johtaa keskusneuvostoa, jossa maapallolla on ensi kertaa puheenjohtajakausi. Jos haluaisi, tarinan voisi tulkita profetiana Euroopan Unionin kohtalosta, mutta viittauksen kohteena on sumeasti kansainvälinen organisaatio, joka on kasvattanut ympärilleen suunnattoman byrokratian. Käsikirjoituksessaan Christin tuntuu viittaavan myös länsimaiseen ylimielisyyteen, sillä maan suurlähettiläs uhoaa haluaan saattaa leväperäisemmät kulttuurit järjestyksen piiriin. Tarina saa yllättävän käänteen, kun suurlähettiläs kaapataan ja Valerian seuraa perässä kuin uskollinen koira. Jatkossa tarina seuraa Laurelinen näkökulmaa. Christin on haastatteluissa kertonut saaneensa vaikutteita Simone de Beauvoir'lta. Tätä on vaikea albumien perusteella päätellä, mutta joka tapauksessa Laurelinen päättäväisyys ja itseluottamus kasvavat samalla, kun Valerian alkaa näyttää pelkältä pelinappulalta. Tätä Valerianin selkärangattomuutta korostetaan jo Paluu Alflololille -albumissa, ja sama pätee kahteen seuraavaankin albumiin. Varjojen lähettiläässä on niin ikään vahvaa korruption kritiikkiä: Keskuspiste on lahjonnan läpitunkema, melkein farssinomaisuuteen asti. Laureline joutuu maksamaan jokaisesta tiedonmurusta yrittäessään jäljittää Valeriania ja suurlähettilästä.

Seuraava albumi Väärennetty maailma (Sur les terres truquées, 1977) oli minulle tähänastisista teoksista suurin pettymys. Mézièresin piirrosjälki tuntuu hätäiseltä, ja Christinin tarinassakin on hämmentävää osoittelevuutta. Väärennetyn maailman perusajatus on kuitenkin kiehtova, sillä aiemmissakin albumeissa vilahtanutta lumemaailmojen ajatusta kehitetään pidemmälle. Ensimmäisessä kohtauksessa Valerian on 1800-luvun Intiassa, ikään kuin osana historiallista tietokonepeliä, ja pyrkii muuttamaan ohjelmointia kesken kaiken. Muutaman sivun jälkeen Valerian ammutaan hengiltä, mutta onneksi varastossa on lisää käyttämättömiä elämiä... Wachowski-veljesten Matrixiä (1999) pidettiin äärimmilleen vietynä pelillisyyden ja ohjelmoitavuuden kuvana, ja oikeastaan jo Tron (1982) oli kehitellyt pelin sisäisen elämän kuvausta. Samoilla jäljillä oli Christinin ja Mézièresin Väärennetty maailma vuonna 1977. Science fiction -konteksti on kuitenkin sikäli erilainen, että Väärennetty maailma muistuttaa myös niitä alkuperäisen Star Trek -sarjan (1966–69) jaksoja, joissa vieraat sivilisaatiot tuntevat itsepintaista kiinnostusta maapallon historiaa kohtaan. Väärennetyssä maailmassa tuntematon muukalainen kerää tietoja maan historiasta ja rakentaa niistä pelillisiä kopioita. Valerian ja Laureline on lähetetty tätä tutkimaan yhdessä historioitsija Jadnan kanssa. Jadna on samalla feministin karikatyyri, joka on valmis uhraamaan Valerianin yhä uudelleen. Itse asiassa Valeriania on kloonattu, jotta joka peliin löytyisi uusi hahmo. Loppuratkaisussa Jadna heittää peliin kiihkossaan myös alkuperäisen... Laureline näyttäytyy tässä tarinassa vahvana koossapitäväjä ja realistisena voimana. Hän esittää lopussa kritiikkiä kanonisoitua historiakäsitystä kohtaan, sillä kaikki rekonstruktiot ovat viittauksia maapallon väkivaltaiseen menneisyyteen. Loppukohtaus on sijoitettu ensimmäisen maailmansodan tantereelle. Laureline huudahtaa: ”Intian valloitus on kolonialismia! Gladstonen Englanti on imperialismia! Kultakuumeen ajan Amerikan länsirannikko on kapitalismia! Ja ensimmäinen maailmansota... Käykää vain ulkona katsomassa mitä se oikein muistuttaakaan!!” Kun seikkailu on päättynyt, Laureline johdattaa Valerianin sellaiseen menneisyyteen, jota hän pitää tärkeänä. Viimeinen kuva on viittaus Auguste Renoir'n maalaukseen Le Déjeuner des canotiers (1881).

Vuosikymmenen viimeinen albumi oli Päiväntasauksen sankarit (Les Héros de l'équinoxe, 1978). Myös tässä on kyse leikistä, mutta eri mielessä kuin Väärennetyssä maailmassa. Päiväntasauksen sankarit muistuttaa satua, jossa sankarit vuoron perään yrittävät lunastaa prinsessan suosion urotöillään. Ensimmäinen sivu kuvaa allekkain neljä tilannetta, joissa ollaan valitsemassa edustajia kilpailuun. Vain alimmassa on tunnistettavaa tekstiä, ja Valeriania ollaan lähettämässä matkaan. Muissa kuvissa puhekuplissa näkyy tunnistamatonta kieltä... Avaussivu ennakoi myöhempää kerronnallista ratkaisua, jossa Mézières piirtää rinnakkain neljää paralleelila tapahtumakulkua. Kilpailu vie Valerianin ja Laurelinen vanhusten planeetalle, jossa odotetaan uuden sukupolven synnyttäjää. Kilpailun voittaja ei siis sadun tapaan saa valtakuntaa vaan tulee tuhansien lasten siittäjäksi. Kilpailuun osallistuvia voimamiehiä voi tulkita ironisiksi viittauksiksi amerikkalaiseen supersankarisarjakuvaan, mutta sankaruuteen liittyy myös ideologinen väritys. Tämä paljastuu aivan tarinan lopussa, kun sankareiden kohtaama arvoituksellinen neljäs tehtävä pyytää kilpailijoita kertomaan visionsa planeetan tulevaisuudesta. Germaanisen oloinen Irmgaal unelmoi Nürnbergin puoluekokousta muistuttavista sotilasriveistä, kun taas juureva Ortzog puhuttelee työläistovereita ja esittää näkemyksen tieteen ja teknologian voittokulusta: ”Hyödyttömät ylellisyysrakennukset tuhotaan, luodaan raskasta teollisuutta, maanviljelyä kehitetään voimaperäisesti.” Blimflim taas visioi väkivallattomasta tulevaisuudesta, paluusta maalle ja mietiskelyn luomasta henkisestä jalostumisesta. Mézières ironisoi hippikulttuuriin viittaavaa hahmoa näyttämällä samalla kuvia auringon paahtamista kuolleista pelloista ja maanviiljelijöiden tuloksettomasta raadannasta. Neljäntenä pääsee visionsa esittämään Valerian, jonka vintti on vaikean taipaleen jäljiltä niin pimeänä, että hän pystyy sanomaan vain: ”Toivon, että nämä ihmiset olisivat omalla planeetallaan onnellisia omalla tavallaan...” Vaatimaton visio on kuitenkin riittävä, sillä planeetan ”ylhäinen äiti” valitsee Valerianin juuri siksi, että tämä jätti tulevaisuuden avoimeksi. Kahden aiemman albumin tapaan Päiväntasauksen sankarit päättyy Laurelinen toimeliaisuuteen. Kun Valeriania ei kuulu, hän käy hakemassa rakastettunsa. Sankarista on tullut tuhansien lasten isä, mutta rangaistukseksi hän on kutistunut peukaloisen kokoiseksi. Viimeisellä kuvarivillä Laureline starttaa aluksen ja tokaisee: ”Sinulla on ikuisuus aikaa miettiä tekosesi seurauksia!”

Valerian ja Laureline 2

Valerian ja Laureline -projektini jatkuu albumeilla Auringoton planeetta (Le Pays sans étoile, 1972, suom. myös nimellä Karannut planeetta), Paluu Alflololille (Bienvenue sur Alflolol, 1972, myös nimellä Alflolol, vallattu planeetta) ja Isännän linnut (Les oiseaux du maître, 1973). Näitä kolmea teosta on mielekästäkin tarkastella yhdessä, sillä ne kaikki valmistuivat tiiviissä tahdissa vuosina 1972–73, ja seuraava albumi tuli ulos vasta kaksi vuotta myöhemmin. Tarinat saavat kerta kerralta poliittisempaa särmää, ja lisäksi Valerianin ja Laurelinen suhde muodostuu juonteeksi, joka rakentaa laajemman kaaren erillisten albumeiden välille.

Auringoton planeetta alkaa humoristisella jaksolla, jossa Valerian ja Laureline ovat Ukbarin aurinkokunnassa jättämässä hyvästejä kolmen planeetan uudisasukkaille. Valerian naukkailee maljoja jokaisessa jäähyväisjuhlassa, ja albumin battle between the sexes -aihe saa vauhtia alusta alkaen. Yhtäkkiä sankarit havaitsevat, että tuntematon kohde on syöksymässä kohti Ukbaria ja tekemässä lopun siirtolaisten elämästä ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaakaan. Ennen pitkää paljastuu, että tuntematon kohde on planeetta, jonka kuoren alla on eristäytynyt maailma. Jättiläismäisten hyönteisten päälle rakennetut asunnot tuovat mieleen Hayao Miyazakin elokuvat. Köyhät nomadit keräävät luonnontuotteena syntyvää räjähdysainetta, jota he sitten myyvät planeetan sotaa käyville osapuolille. Ensin näyttää, että tarina kohdistaa piikkinsä asekauppaan ja siihen maailmanpoliittiseen eskalaatioon, joka oli pinnalla kylmän sodan maailmassa 1970-luvulla. Eipä aikaakaan, kun asetelma muuttuu. Sotaa käyvätkin miesten ja naisten valtakunnat. Planeetalla on kaksi kaupunkia, Malka ja Valsennar. Toisessa hallitsevat naiset, jotka orjuuttavat miehiä, toisessa miehet, jotka ovat alistaneet naiset valtaansa. Valerianin ja Laurelinen tiet erkanevat, ja molemmat päätyvät valtakuntien alimpaan kastiin. Auringottoman planeetan voi tulkita kommentiksi aikakauden tasa-arvokeskusteluun, mutta samalla näkökulma yhdistyy kylmän sodan vastakkainasetteluun: taistelevat osapuolet ovat autuaan tietämättömiä siitä maailmankaikkeudesta, joka planeetan kuoren tuolla puolen avautuu. Valerian ja Laureline saavat osapuolet ymmärtämään maailman suhteellisuuden, ja viimeisellä sivulla Laureline toteaa, miten planeetalla ”mennään naimisiin kovalla kiireellä”. Kovin radikaalia tulkintaa tarina ei esitä, mutta toisaalta Valerianin ja Laurelinen suhdetta ei myöskään idealisoida. Itse asiassa seuraavassa albumissa heidän välilleen syntyy ensi kertaa skismaa, sanaharkkaa sukupuolirooleista.

Paluu Alflololille ammentaa edeltäjänsä tavoin ajankohtaisesta teemasta. Nyt lukijalle esitellään planeetta nimeltä Teknorog, jota maan asukkaat pitävät autiona ja josta on tullut teollisen kulttuurin kehto. Mineraaleja kaivetaan maaperästä ja tehtaat jyskyttävät mammonaa Galaxityn asukkaille. Valerian ja Laureline tutustuvat kiertoradalla outoon perheeseen, jonka jäsenet ovat tuhansien vuosien ikäisiä. He kertovat olevansa palaamassa kotiin, Teknorogille, jonka he tuntevat nimellä Alflolol. Valerian ja Laureline auttavat sympaattisia muukalaisia, mutta asia ei olekaan ongelmaton, kun perhe ilmoittaa sadan muunkin perheen olevan matkalla kotiinsa. Paluu Alflololille viittaa samanaikaisesti useaan teemaan. Juuri albumin julkaisuaikaan avaruuden valloituksen ensi askeleet olivat menossa, ja julkisuudessa keskusteltiin siitä, kenen omaisuutta maapallon ulkopuolelta tehtävät löydöt ovat. Teknorogin tapauksessa on kyse juuri siitä, että maapallon asukkaat ovat katsoneet oikeudekseen omistaa löytämänsä alueet. Toisaalta tarina viittaa ympäristökysymysten ajankohtaisuuteen 1970-luvun alussa, sillä Teknorogin teollisuudessa on kyse nimenomaan luonnonvarojen ryöstönomaisesta hyväksikäytöstä. Vähitellen ilmenee, miten voimakkaasti ihminen muokkaa planeetan ekosysteemiä. Kolmentana juonteena on viittaus alkuperäiskansojen asemaan. Kun paljastuu, että Teknorog ei olekaan tyhjä, alkuperäiset asukkaat on sijoitettava jonnekin. Ratkaisuksi Galaxity tarjoaa reservaattien perustamista. Seuraavassa vaiheesssa viranomaiset antavat ymmärtää, ettei pelkkä toimettomuus riitä vaan alflololilaiset on pakotettava työhön. Dramatiikkaa tarinaan tuo juopa Valerianin ja Laurelinen välillä. Valerian näyttäytyy käskyjä toteuttavana välikappaleena, kun taas Laureline muuttaa asumaan alflololilaisten luokse. Lopuksi sovinto toki syntyy, mutta loppu on ristiriitainen. Planeetta on niin pilalla, että alflololilaisten on pakko lähteä muualle. Humoristinen viimeinen kuva näyttää heidän lähtevän maapallolle, testaamaan Galaxityn vieraanvaraisuutta...

Isännän linnut poikkeaa edeltäjistään siinä, ettei se noudata Star Trekin kaltaisten avaruussarjojen konventiota, jossa joka jakson alussa saavutaan uuden planeetan äärelle. Isännän linnut alkaa keskeltä tarinaa. Valerian ja Laureline ovat tuntemattomalla valtamerellä. He ovat haaksirikkoutuneet, menettäneet aluksensa ja jääneet aaltojen heiteltäväksi. He ehtivät jo painua pohjaan, kun paikalle kyntänyt purjealus nostaa heidät esiin. Valerian ja Laureline liittyvät orjamaisesti työskentelevien työläisten nääntyneeseen joukkoon. Ylhäällä partioivat mielenviejälinnut, jotka tekevät kapinallisista mielipuolia. Jossakin kaukana elää isäntä, jonka ruokapöytää työläiset täyttävät. He joutuvat myös seuraamaan rituaalista ruokailuhetkeä ja saavat palkkioksi vain tähteitä. Surrealistinen tarina huipentuu, kun sankarit joutuvat samaan kuoppaan hullujen kanssa. Seurakunta on sekalainen, ja mukana on sekä kommunisti että filosofi. Kun toinen väittää, että isäntä ”on olemassa vain sen kautta (...) että myönnämme hänen olemassaolonsa”, toinen vastaa: ”Idealismia! Hän on olemassa (...) koska tuotantovälineet toimivat hänen hyväkseen.” Valerianin johdolla vähäväkiset käyvät kapinaan isäntäänsä vastaan ja onnistuvat karkottamaan tämän, mutta hetken aikaa orjat haluavat itse asettua herran paikalle. Isännän linnut on vaikuttavasti piirretty. Erityisen hieno on päätös, jossa isäntä palauttaa uhkaajiensa mieleen kaikki ne kauheudet, joita heidän oma rotunsa on saanut aikaan. Valerianin tarttuessa aseeseen, hänen mieleensä tulvivat teloitukset, kansanmurhat ja toisen maailmansodan kauheudet. Myös Paluu Alflololille sisälsi viitteen toisen maailmansodan kokemuksiin, sillä mitäpä muuta Valerian tarinassa oli kuin kollaboraattori – joka tosin lopulta tulee järkiinsä.

Komisario Beck tähtäimessä (1976)

Bo Widerbergin käsikirjoittama ja ohjaama Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976) perustui Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön romaaniin Den vedervärdige mannen från Säffle (1971). Sjöwall ja Wahlöö julkaisivat vuosina 1965–75 kymmenen Beck-romaania, ja Widerbergin elokuva perustuu sarjan seitsemänteen osaan. Myöhemmin televisiossa nähdyt Beck-tarinat eivät perustu alkuperäisiin romaaneihin mutta jatkavat samoista perusasetelmista. Widerbergin tulkinnassa ikääntyvää Martin Beckiä näyttelee vakuuttavasti Carl-Gustaf Lindstedt. Jo alusta lähtien Widerbergin minimalistinen, melkein puolidokumentaarinen tyyli tempaa mukaansa. Aloituskohtaus sairaalassa rakentuu pienistä yksityiskohdista. Myöhemmin paljastuu, että sairaalan potilas on poliisi Stig Nyman. Niukan visuaalisuuden vastapainona on tuota pikaa tapahtuva veriteko, jonka brutaalisuus on hätkähdyttävä. Martin Beck ryhtyy selvittämään poikkeuksellisen häikäilemätöntä tekoa. Widerberg maustaa kuvaustaan arkirealismilla: Beckin kollega vaihtaa pienokaisensa vaipan aamutoimien yhteydessä, Beckin vaimo hiippailee kotona ja koppaa annoksen pillereitä, poliisiaseman kahviautomaatista pukkaa juomakelvotonta tököttiä... Poliisin arki on korutonta, eivätkä myöhemminkään rikollisia vastaan taistelevat viranomaiset ole sankareita. He tekevät jatkuvasti virheitä, erehtyvät, päätyvät umpikujiin, eikä Beck itsekään yllä lopuksi sankaritekoihin. Viimeiset minuutit Beck on tajuttomana saatuaan luodin rintaansa. Arvattavasti hän selviytyy vammoistaan, mutta katsojalle ei paljoa kerrota.

Komisario Beck tähtäimessä alkaa intiimisti, melkein kamarinäytelmänä, mutta loppua kohti elokuva yltyy amerikkalaistyyliseen actioniin. Jos Matti Kassilan Jäähyväiset presidentille (1987) esitteli suomalaisen tappajan, joka ammmuskelee katolta viattomia ohikulkijoita, sama löytyy Bo Widerbergin elokuvasta. Tosin tällä kertaa julkinen väkivalta kohdistuu vain poliiseihin, sillä tappaja haluaa kostaa nimenomaan viranomaisille. Karhea tyyli muistuttaa William Friedkinin trilleristä Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971), ja ilmeisesti Widerberg saikin suoria vaikutteita Friedkiniltä. Tähän viittaa loppukohtaus, jossa helikopteri putoaa keskelle Odenplania.

Valerian ja Laureline 1

Pierre Christinin kirjoittama ja Jean-Claude Mézièresin piirtämä Valerian ja Laureline -sarja, joka tunnetaan Suomessa myös nimellä Avaruusagentti Valerianin seikkailuja, on pitkäikäisimpiä science fiction -sarjakuvia. Tutustuin sarjaan ensimmäisen kerran Zoom-lehdessä vuonna 1973, ja 12-vuotiaan lapsen mieleen jäivät hämmästyttävät näkymät, yllätykselliset käänteet, jännityksen ja huumorin yhdistelmä. Kun noita mielikuvia pohtii jälkeenpäin, tuntuu, että Valerianin ja Laurelinen maailmassa oli jotakin ennennäkemätöntä. George Lucasin Tähtien sotahan tuli vasta neljä vuotta myöhemmin. Christinin ja Mézièresin ensimmäinen tarina ilmestyi vuonna 1967, ja ajallinen kaari tuoreimpaan albumiin Souvenirs de Futurs (2013) on laaja. Sarja antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden pohtia sekä tieteisfiktion vaiheita että muuttuvien tulevaisuuskuvien historiaa. Suomessa Valerianin ja Laurelinen seikkailuja ovat julkaisseet Zoomin lisäksi Ilta-Sanomat, Otava, Tammi ja Jalava. Nimenomaan Jalavan merkitys pitkäjänteisenä kustantajana on ollut tärkeä. Viime vuonna ilmestyi kokoelma Surullinen planeetta, jossa julkaistiin viimeisetkin aiemmin suomentamattomat kertomukset. Nyt Valerianin ja Laurelinen elinkaaren voi hahmottaa ensi kertaa suomeksi. Yritän lukea tarinan alkuperäisessä ilemstymisjärjestyksessä, mutta tällä kertaa ei vielä pääse alkua pidemmälle.

Kaikkien aikojen ensimmäinen Valerian-tarina oli Pahat unet (Les mauvais rêves, 1967), joka alun perin ilmestyi ranskalaisessa Pilote-lehdessä. Suomeksi tarina julkaistiin vuonna 1991 Jalavan samannimisessä albumissa, jossa mukana oli kaksi muuta lyhyttä tarinaa, Suuri keräilijä (Le grande collectionneur, 1969) ja Merkillisiä näytteitä (Drôles de specimens, 1970). Pahat unet onnistuu erinomaisesti vaikeassa tehtävässä, johdattelussa tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat alkavat vuonna 2720 Galaxityssä, jonka kerrotaan olevan ”maan ja maan hallitseman linnunrataimperiumin pääkaupunki”. Vaikkei asiaa tarkemmin kerrotakaan, 753 vuotta tarinan ilmestymisvuoden jälkeen, maasta on tullut koko galaksin keskus. Ratkaisevaksi taitekohdaksi mainitaan vuosi 2314, jolloin ihmiskunta oli oppinut siirtämään ainetta ajan ja avaruuden halki, eli matkustamaan sekä ajassa että avaruudessa. Pahojen unien ensimmäinen sivu tuo vahvasti mieleen ne keskustelut, joita 1960-luvun lopussa käytiin tulevaisuudesta. Suomessakin pohdittiin, miten ihmiset saisivat käytettyä kaiken sen vapaa-ajan, joka syntyi työelämän mekanisoitumisen sivutuotteena. Pahojen unien alussa tämän kehityksen seuraukset ovat nähtävillä: kaukaisen tulevaisuuden maailmassa töitä tekee vain ”muutama sata avaruusaikapartion agenttia ja avaruusaikapalvelun teknokraattia”, sillä ”muu osa ihmiskunnasta heittäytyy unien nautintoihin, joita valvoo ja ohjelmoi unipalvelu”. Christinin ja Mézièresin näkökulmaa voi pitää dystooppisena: Valerian on niitä harvoja onnellisia, joilla on työtä... Pahat unet esittelee Xombul-nimisen roiston, joka havittelee valtaa. Valerian saa tehtäväkseen palata vuoden 1000 maailmaan etsimään kuritonta ilkimystä. Samalla Valerian tutustuu Laurelineen, josta tulee hänen työparinsa.

Pahojen unien jälkeen Christin ja Mézières julkaisivat ensimmäisen pitkän albuminsa, 56-sivuisen Liikkuvien vetten kaupunki (La cité des eaux mouvantes, 1968). Otava julkaisi sen suomeksi lyhennettynä vuonna 1974 ja Jalava alkuperäisessä laajuudessaan vuonna 1991. Tarinan aloitus pohjustaa uudelleen maailmaa: aikamatkustus on muuttanut yhteiskunnan rakenteet perusteellisesti. Eletään ”joutilaisuuden aikaa”, ja vain avaruusagentit, kuten Valerian ja Laureline, partioivat avaruudessa ja historiassa takaamassa ”maan ja sen imperiumin turvallisuutta”. Ilmenee, että Galaxityssä on ”vain yksi poliittinen vanki”, Pahoista unista tuttu Xombul, joka on paennut. Samalla tulee selväksi, että tulevaisuuden maailma ei todellakaan ole ihanneyhteiskunta, sillä Galaxityn asukkaita vaivaa historiatrauma: he eivät tunne menneisyyttään. Vuonna 1986 tapahtui täydellinen tuho. Sen jälkeen koitti ”pimeä kausi maan historiassa”, eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui vuoden 1986 ja 2300-luvun välillä. Arkistot olivat tuhoutuneet, mutta samalla tarina viittaa menneeseen katastrofiin, jonka ympärillä vallitsee kollektiivinen muistinmenetys. Valerian ja Laureline saavat tehtävän seurata Xombulia vuoden 1986 New Yorkiin, joka on joutunut vedenpaisumuksen valtaan. Christin ja Mézières liittyvät New Yorkin totaalisen tuhon kuvittelijoihin. Jos Franklin J. Schaffnerin ohjauksessa Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968) nähdään raunioitunut Vapaudenpatsas, saman vuoden Valerian-sarjakuvassa sankari aineellistuu patsaan huipulle juuri, kun se on tsunamin voimasta luhistumassa pirstaleiksi. Liikkuvien vetten kaupungissa New York on joutunut ahneen roskajoukon käsiin: rikolliset puhdistavat jalokiviliikkeitä ja pankkiholveja kuvitellen, että rikkauksilla voisi olla jotain arvoa tuhon jälkeisessä maailmassa. Vaikka Valerianin ja Laurelinen ei itse asiassa pitäisi vaikuttaa tapahtumien kulkuun menneiyydessä, näin tietysti tapahtuu vähän väliä, ja Valerian antaa oivallisen neuvon paikalliselle rikollispomolle: todellinen valta ei tule rahasta vaan tieteestä. Tarinassa on myös tiedemies, joka muistuttaa  Jerry Lewisin hahmoa elokuvassa Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963). Albumin lopussa, kun maanjäristysten ja napa-alueiden sulamisen jälkeen maailman painopisteet ovat muuttuneet, tutkija löytää itselleen turvapaikan Brasilian yliopistosta...
 

Jalava julkaisi vuonna 2013 kokoelman Surullinen planeetta (alkuperäisnimeltään Par les chemins de l'espace, ”Avaruuden poluilla”). Siihen on koottu seitsemän 16-sivuista tarinaa, jotka Christin ja Mézières toteuttivat Liikkuvien vetten kaupungin jälkeen Piloten taskukirjasarjaan vuosina 1969–70. Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä ilmestyivät jo Pahat unet -albumissa. Tämän lisäksi mukana on neljä Ilta-Sanomissa 80-luvulla suomeksi julkaistua tarinaa, Tsirillitis-asteroidi (Tsirillitis l'asteroïde, 1969), Uxgloan kloonit (Les engrenages d'Uxgloa, 1969), Ystävyyden fflumgluff (Le fflumgluff de l'amitie, 1970) ja Tekniikan riemuvoitto (Triomphe de ka technique, 1970) sekä yksi aiemmin suomentamaton seikkailu Surullinen planeetta (La planète triste, 1969). Nämä sarjakuvat ovat kuin sormiharjoituksia, joista monessa pohditaan aikamatkustuksen ja eriaikaisuuden kysymyksiä.  Ystävyyden fflumgluff kuvaa Valerianin pyrkimystä pelastaa ystävänsä kohtalokkaalta virheeltä, ja hän joutuu menemään hetki hetkeltä taaemmas menneisyyteen. Merkillisiä näytteitä kuvaa planeettaa, jonka pinnalla aika kulkee eri suuntiin. Tekniikan riemuvoitto on ironinen kommentti tieteen saavutusten rajallisuudesta ja ihmiskunnan edistysuskon yksisilmäisyydestä. Uxgloan kloonit puolestaan esittelee kloonien armeijan jo kauan ennen Tähtien sodan kloonisotureita. Kiinnostavaa Surullisen planeetan tarinoissa on sen orgaaninen kuva tulevaisuuden mahdollisesta teknologiasta. Vaikka Galaxity on teknokraattien valtakunta, monet avaruuden ihmeellisyydet ovat orgaanisia. Tsirillitis-asteroidissa taivaankappaleen pinta on vain kuori, joka kätkee sisäänsä elollisen olennon. Albumin avainkertomus on Surullinen planeetta, jonka melankolinen sävy tekee vaikutuksen. Flammil-planeettaa tutkiessaan Valerian saa kuulla, miten ”sodan kiima” tuhosi kukoistavan yhteisön. Jäljelle jäi vanhus, joka sanoo: ”Minä kirjoitan tovereideni kanssa menneisyytemme ja odotuksemme historiaa.”

Lyhyiden tarinoiden jälkeen Christin ja Mézières palasivat albumimuotoon, ja tuloksena oli Tuhannen planeetan valtakunta (L'Empire des mille planètes, 1971). Seikkailu on 45 sivua pitkä, mutta tarinasta levittäytyy laajempi, melkein oopperallinen visio, jota lukiessa miettii, olisiko George Lucas kurkistanut myös tätä tarinaa ennen Tähtien sotaa. Tuhannen planeetan valtakunta vie lukijan kaukaiselle Syrtelle, jonka pääkaupunki kuhisee elämää, erinäköisiä ja -kokoisia avaruusolentoja. Syrten keskus on monikulttuurinen metropoli, jonka keskellä on keisarillinen palatsi. Vähitellen paljastuu, että valtakunnan todellisia haltijoita ovat papit. Uskonto asettuu tiedettä vastaan. Alun suurenmoisuuden jälkeen selviää, että Syrte elää rappion partaalla. Julkiset rakennukset rapautuvat ja vain tietäjien temppelit kohoavat loisteliaina kurjuuden keskeltä. Ennen kuin Valerian ja Laureline ehtivät tutustua Syrten monikulttuuriseen maailman, Laureline toteaa: ”Koska kulttuuri ei ole laajentunut aurinkokunnan ulkopuolelle, sen kehitys on jäänyt planeettojen välisen matkailun tasolle.” Avaruusagentit pitävät Syrteä kulttuurisesti umpioituneena siksi, että planeetan teknologinen kehitys ei ole mahdollistanut vuorovaikutusta aurinkokuntien välillä! Tarina päättyy ristiriitaisiin tunteisiin siinä mielessä, että Syrten papisto paljastuu maapallolta lähteneeksi avaruusmiehistöksi, jonka kaikki ovat unohtaneet. Syrten tyrannian suhteen maan asukkaat eivät siis ole ulkopuolisia vaan, päinvastoin, he ovat itse luoneet uskonnon ja teknologian välisen dikotomian ja kaiken lisäksi estäneet Syrteä kehittämästä pidemmälle monikulttuurisena keskuksena.