Paroonitar painuu maan alle (1942)

RKO:n tuottama ja Leo McCareyn ohjaama Paroonitar painuu maan alle (Once Upon a Honeymoon, 1942) on romanttinen komedia, mutta erikoisella tavalla hybridinen kooste ajankohtaista poliittista kommentointia ja jännityselokuvaa. Kuten tunnettua, Hollywood ei ennen Pearl Harboria juurikaan kuvannut Euroopassa käytyä sotaa, mutta joulukuun 1941 jälkeen elokuva osallistui aktiivisesti sotaponnisteluihin. Paroonitar painuu maan alle alkaa vuodesta 1938, Itävallan siirtymisestä Saksan osaksi, ja päättyy arviolta vuoteen 1940, jolloin natsit marssivat Pariisin kaduille. Elokuvan kuvaamana aikana Yhdysvallat oli puolueeton, eikä amerikkalaisten liikkeille vielä periaatteessa ollut estettä. Tarina alkaa Wienissä, kun nuori Katherine Beaut-Smith (Ginger Rodgers) on menossa naimisiin itävaltalaisen parooni Franz von Luberin (Walter Slezak) kanssa. Amerikkalainen uutistoimisto yhyttää paikalla toimittaja Patrick O'Toolen (Cary Grant) urkkimaan tietoja paitsi avioliitosta myös Luberin oletetusta yhteydestä Adolf Hitleriin. O'Toolelle paljastuu nopeasti, että Katherine on entinen tanssija Katie O'Hara. Luber pyrkii antamaan itsestään natsikriittisen kuvan ja siirtyy morsiamensa kanssa Anschlussin jaloista ensin Tšekkoslovakiaan, sitten Puolaan. Vähitellen ilmenee, että Luber on asekauppias, joka myy Saksan vihollisvaltioille kehnoja aseita. Puolalaisen upseerin roolissa nähdään itse Albert Bassermann, 1910-luvun saksalaisen mykkäelokuvan tähti!

Puolassa Katie antaa passinsa juutalaiselle sisäkölle ja pelastaa tämän natsien jaloista. Samalla Katie itse tekeytyy kuolleeksi ja karkaa Patrickin kanssa Norjan, Hollannin ja Belgian kautta Ranskaan. Jännityselokuvamaisen tarinan ohessa on sekä pitkiä romanttisia jaksoja että absurdia screwball-huumoria, kuten kohtauksessa, jossa Katie Norjassa sukeltaa kadottamiensa jalokivien perään. Mukaan solahtaa myös aimo annos isänmaallisuutta, kun sekä Katie että Patrick muuttuvat ennen pitkää agenteiksi ja tuntuvat käyvän sotaa jo ennen kuin se on Yhdysvaltain näkökulmasta edes puhjennut.

Ginger Rodgers on erinomainen komedienne, mutta tuntuu, että tässä elokuvassa tyylilaji on paikoin hakusessa, ja välillä tuntuu, ettei Cary Grantkään ole aivan varma siitä, mihin elokuva on menossa. Sen sijaan itävaltalaissyntyinen Walter Slezak (1902–1983) tekee vakuuttavan suorituksen parooni von Luberin roolissa. Olisikohan Luberin hahmo saanut inspiraatiota tunnetusta itävaltalaisesta asekauppiaasta Fritz Mandlista, Hedy Lamarrin ensimmäisestä aviomiehestä?

Sana (1955)

Kävin vuonna 1979 Pyynikin kesäteatterissa katsomassa Kaj Munkin näytelmän Sana. En enää oikein muista, millaisia tunnelmia se herätti, mutta lopun ihme oli vaikuttava. Samoihin aikoihin näin ensimmäistä kertaa Carl Theodor Dreyerin elokuvatulkinnan, jonka TV2 esitti toukokuussa 1980: siinä loppu oli vieläkin mieleenpainuvampi, osin varmaankin siitä syystä, että elokuvan tunnelma on alusta lähtien ahdistava ja painostava. Dreyerin tulkinnassa vanhan Borgenin (Henrik Malberg) maatila tuntuu sijaitsevan tyhjyyden keskellä: Länsi-Jyllannin rantoja vihmoo jatkuva tuuli, eikä kamera kertaakaan näytä useampien talojen muodostamaa yhteistöä. Ihmiset ovat yksin. Tilalle tullaan ja sieltä lähdetään. Borgenilla on kolme poikaa, Mikkel (Emil Hass Christensen), Johannes (Preben Lerdorff Rye) ja Anders (Cay Kristiansen). Mikkelin puoliso Inger (Birgitte Federspiel) on raskaana ja perheeseen on syntymässä kolmas lapsi. Johannes on opiskellut teologiaa, seonnut luettuaan Søren Kierkegaardia ja elää raamatullisten kuvitelmien vallassa. Anders taas on rakastunut Anne Peterseniin (Gerda Nielsen), jonka räätäli-isä Peter (Ejner Federspiel) elää grundtvigiläisen herännäisliikkeen oppien mukaan.

Sana punoo yhteen rakkaustarinan ja uskonnollisen jännitteen. Andersin ja Annen liitto ei ole mahdollinen isien uskonnollisen skisman tähden. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Inger sairastuu, saa keskenmenon ja menehtyy lopulta itse. Johannes palaa kotiin kirkaskatseisena ja ihmettelee, kuinka kaikki vakuuttavat uskoaan, kun eivät kuitenkaan usko ihmeen mahdollisuuteen. Samassa Inger nousee ruumisarkustaan.

Jos Dreyer Vihan päivässä (Vredens dag, 1943) oli kuvannut noitavainojen kautta suvaitsemattomuutta ja kätketysti toisen maailmansodan vainojen herättämiä tunteita, Sana tuntuu käsittelevän myös suvaitsevaisuuden kysymyksiä. Loppukohtauksessa dogmaattinen usko saa jäädä, ja elokuva tuntuu puhuvan ylirajaisen ymmärtämisen puolesta. Sana käsittelee uskoa ja uskontoa, mutta sen merkitys on yleisempi.

Dreyerin Sanassa viehättää sen askeettisuus ja tietoinen hitaus. Interiöörit eivät ole eletyn makuisia, eikä se ole tarkoituskaan. Borgenin kodissa vallitsee hiljaisuus, jota korostaa kellon tikitys. Kun Inger kuolee, kello pysäytetään ja täydellinen hiljaisuus laskeutuu. Tuntuu, että kamera on tietoisen kaukana kohteistaan. Vasta viimeisessä kuvassa, kun Mikkel ottaa Ingerin syleilyynsä, kamera astuu askeleen lähemmäs, kohti elämää.

Jhen 3–5 – sarjakuvamatka 1400-luvun Ranskaan

Jacques Martinin ja Jean Pleyersin Jhen-sarjan toinen albumi päättyi päähenkilön saamaan kutsuun, jossa kaukaisen Goren kaupungin asukkaat tarjoavat arkkitehdille pestiä puolustuksen uudelleensuunnittelijana. Taustalla on epäilemättä seikka, johon viitataan sarjan viidennessä albumissa: satavuotisen sodan tiimellyksessä vain harvalla kaupungilla on varaa suuriin rakennushankkeisiin. Siksi arkkitehdin on otettava jokainen pesti. Kolmas osa Les Écorcheurs (Die Schinder, 1984) kuvaa pienen kaupungin taistelua rosvojoukkoa vastaan, melkein Seitsemän samurain hengessä. Kuninkaan valta on heikko ja Ranska tuntuu elävän lähes anarkian tilassa. Kerrontaa rikkovat karmivat kuvat Gilles de Rais'n linnasta Tiffaugesista, mutta näistä hirmuteoista huolimatta Jhen ja pieni Goren kaupunki eivät lopulta selviydy ilman Siniparran apua.

Osa 4 Barbe-bleue (Blaubart, 1984) nostaa Gilles de Rais'n vihdoin valokeilaan. Jhen on uudelleen Tiffaugesissa, kappelia suunnittelemassa, mutta samalla käy entistä ilmeisemmäksi se, miten linnan isäntä käyttää hyväkseen nuorukaisia ja yrittää peittää jälkensä. Gilles paljastaa Jhenille elämänsä salaisuuden mutta myös ne alkemistiset kokeet, joita linnassa tehdään. Hämmentävää kyllä Siniparran toiminnalle ei tule päätöstä. Takautumajaksossa Gilles kertoo Jhenille, miten murhien sarja alkoi. Gillesin huoneessa on Neitsyt Marian patsas, joka näyttää itsevän. Albumin viimeisillä sivuilla kyynelehtivästä madonnasta pyritään eroon, mutta se palautuu Gillesin huoneeseen muistuttamaan niistä synneistä, joita Siniparta ei tunnu pääsevän eroon.

Viides tarina La cathedrale (Die Kathedrale, 1985) sijoittuu pääasiassa Strasbourgiin, katedraalin viimeistelyyn, joka tapahtuikin 1430-luvulla. Tarinaan on punottu aavistus Shakespearea: lähellä määränpäätään Jhen törmää kahteen vierekkäiseen linnaan, joita asuttavat Rathsamhausenin ja Lützelburgin toisiaan vastaan taistelevat suvut. Lopulta paljastuu, että Strasbourgin piispa on kauppaamassa koko aluetta Sigismund Luxemburgilaiselle, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijalle. Jhen puuttuu Elsassin alueen kohtaloihin ja ehtii juuri ja juuri saattaa Rathsamhausenin ja Lützelburgin alueet Strasbourgin suojelukseen. Samalla sukujen vihanpito päättyy sovintoon.

Viiden albumin jälkeen vaikutelma Jhenistä on positiivinen: erillisistä tarinoista syntyy kokonaisuus ja samalla kuva 1430-luvun intohimoista. Jeanne d'Arcin teloituksen muistossa ja Gilles de Rais'n painajaismaisessa läsnäolossa on tehoa.

Jeanne d'Arc (1962)

Jeanne d'Arc on historian elokuvatuimpia hahmoja. Carl Theodor Dreyerin vaikuttavan mykkäelokuvan lisäksi kannattaa ehdottomasti katsoa Robert Bressonin käsikirjoittama ja ohjaama Jeanne d'Arc (Le Procès de Jeanne d'Arc, 1962), joka on ammennettu suoraan oikeudenkäyntipöytäkirjoista. Visuaalinen tyyli on Bressonille tyypillisen niukka ja viitteenomainen, ja runsaan tunnin mittaiseen draamaan on saatu mahdutettua uskomaton dialogi Jeannen ja tuomareiden välillä. Tosiasiassa Jeanne d'Arcin oikeudenkäynti kesti koko kevään 1431. Bressonin tulkinnassa kysymysten ja vastausten kehä on niin mukaansatempaava, suggestiivinen, että katsomista on vaikea lopettaa, kun alkuun on päässyt. Jeanne kertoo kuulemistaan äänistä, Pyhän Katariinan, Margareetan ja Mikaelin läsnäolosta. Mieleen jää monta yksityiskohtaa, ennen kaikkea keskustelu vaatteista. Jeanne oli pukeutunut miehen asuun, ja tätä ratkaisua häneltä penättiin oikeudenkäynnissä useaan otteeseen. Jeanne halusi osallistua messuun ja ehtoolliselle, mutta tämä ei ollut mahdollista niin kauan kuin hän käytti miehen asua, ja asusta hän ei voinut luopua, koska äänet olivat niin vaatineet.

Vuoden 1431 oikeudenkäyntiasiakirjojen lisäksi Bresson tukeutui 25 vuotta myöhemmin pidettyyn puhdistusoikeudenkäyntiin, jossa Jeanne d'Arcin tapaukseen palattiin. Lähes jokainen elokuvan repliikki on suoraan historiallisista asiakirjoista lainattu, mutta tästä huolimatta Bressonin elokuvaa ei voi pitää menneisyyteen uppoutuvana. Lavastuksen ja puvustuksen käytössä on modernistista ajattomuutta, joka nostaa käsitellyt teemat irti 1400-luvun kontekstistä. Bressonin tulkinnassa Jeanne on oman uskonsa ja vakaumuksensa puolustaja. Vaikka tulkinta on ajaton, on Bressonin rakentama lähes musiikillisesti rytmitetty dialogien sarja myös poikkeuksellinen menneisyyden kuvaus.

Matka Intiaan (1984)

E. M. Forsterin romaaniin perustuva Matka Intiaan (A Passage to India, 1984) jäi David Leanin viimeiseksi ohjaukseksi. Ensi-illan aikaan ohjaaja oli 76-vuotias, ja edellinen pitkä elokuva Ryanin tytär (Ryan's Daughter, 1970) oli valmistunut 14 vuotta aiemmin. Siihen nähden miten loisteliaita spektaakkeleja Lean ohjasi 1950- ja 1960-luvuilla, Matka Intiaan jää väistämättä pettymykseksi. Näin elokuvan aikanaan ensi-illassa, ja vaikutelma jäi silloinkin vaisuksi, ehkä siitä syystä että tarinallinen aineisto oli suppea yli kahden ja puolen tunnin kestoon nähden. Forsterin vuonna 1924 julkaisemassa romaanissa ihmissuhteiden jännitteen taustana on nouseva Intian itsenäisyysliike. Juuri tämä historiallisen ja yksilöllisen kokemuksen kohtaaminen on jäänyt heikoksi. Elokuvassa on viisi keskeistä henkilöä, lääkäri Aziz (Victor Banerjee), tämän ystävä Cyril Fielding (James Fox), brittiläinen Adela Quested (Judy Davis), iäkkäämpi rouva Moore (Peggy Ashcroft) sekä hindulainen professori Narayan Godbole (Alec Guinness). Aziz on taustaltaan urdu ja muslimi ja yrittää miellyttää brittiläisiä vieraita järjestämällä matkan Marabarin luolille. Matkalla Adela kokee tuleensa seksuaalisesti ahdistelluksi ja Aziz joutuu syytteeseen. Paikoitellen tunnelma tuo mieleen Peter Weirin elokuvan Huviretki hirttopaikalle (Picnic at Hanging Rock, 1975).

David Lean on aina ollut kiinnostunut maisemista, ja ne toimivat tässäkin elokuvassa hienosti. Erityisen vaikuttavia ovat Marabarin luolat, jotka viittaavat Biharissa sijaitseviin Barabarin luoliin.

Suuri kalastaja (1959)

Frank Borzagen viimeinen ohjaus Suuri kalastaja (The Big Fisherman, 1959) kuuluu niihin harvinaisuuksiin, joita ei vielä toistaiseksi ole julkaistu dvd:llä, bluraysta puhumattakaan. Spektaakkeli perustuu Lloyd C. Douglasin romaaniin, jonka idea on hyvin lähellä kirjailijan edeltävää teosta The Robe (josta muuten valmistui kaikkien aikojen ensimmäinen CinemaScope-elokuva, Henry Kosterin ohjaama Näin hänen kuolevan). Pyhän Pietarin (Howard Keel) elämää kuvaava elokuva on hidastempoinen, mutta toisaalta kiinnostava siinä tavassa, jolla se yhdistää mukaan arabialaistyttö Faran (Susan Kohner) tarinan. Vanha videokopio ei tee oikeutta Lee Garmesin kuvaukselle ja 70 mm:n Super Panavision -teknologialle. Suuri kalastaja on epäilemättä jäänyt monien 50-luvun antiikki- ja raamattuspektaakkelien jalkoihin: siinä ei ole suurellisia taistelu- ja joukkokohtauksia, sen sijaan elokuvassa on paljon dialogia, kamarimaisuutta, joka on epäilemättä myös sopinut Frank Borzagen tyyliin. Parhaimmillaan Borzage on Herodes Antipasin (Herbert Lom) hovin kiihkeitä tunnelmia kuvatessaan. Mutta toisaalta: kolme tuntia tuntuu turhan paljolta. Välillä Jumala on äänessä liikaakin, varsinkin kun Hän puhuu 50-luvun opetuselokuvan maneerein.

Suuri kalastaja valmistui aikana, jolloin Lähi-idän kysymys oli päivänpolttava. Monissa aikakauden spektaakkelielokuvissa viitattiin juutalaisten ja ”arabien” välisiin suhteisiin. Näin on myös Suuren kalastajan kohdalla. Loppukohtauksessa Fara hylkää rakastettunsa Voldin (John Saxon), josta on tullut ”King of Arabia”. Kristitty Fara ei voi jäädä kuninkaan luokse vaan häipyy ulapalle Pietarin veneessä, ”kalastettuna” sieluna. Viimeisissä sanoissaan hän vetoaa siihen, että kuningas toisi rauhan juutalaisten ja arabien välille.

Jhen 1–2 – sarjakuvamatka 1400-luvun Ranskaan

Jacques Martin (1921–2010) tunnetaan tasavallan ajan lopun Roomaan sijoittuvasta sarjakuvastaan Alix, jonka julkaisu alkoi Tintin-lehdessä vuonna 1948. Piirtämisen Martin lopetti 80-luvun lopulla, mutta hän käsikirjoitti viimeiseksi jääneen albumin vielä ennen kuolemaansa. Antiikin Rooman ohella Martin fantasioi myös muita historian aikakausia, Orion sijoittui Kreikkaan, Keops Egyptiin, Jhen (aluksi Xan) myöhäiskeskiajan Ranskaan, Loi aurinkokuninkaan hoviin, Arno Napoleonin sotien aikaan ja Frank nykypäivään. Yhdessä piirtäjä Jean Pleyersin kanssa toteutettu Jhen seikkaili Tintin-lehdessä vuosina 1978–80 kahdentoista tarinan verran. Albumeita ilmestyi yhdeksän vuosien 1984–2000 kuluessa. Hankin hiljattain viisi ensimmäistä albumia saksankielisinä käännöksinä eBaystä, ja vasta nyt pääsin niitä kunnolla lukemaan. Ranskankielisiä albumeja on tällä hetkellä ilmestynyt kaiken kaikkiaan kaksitoista, sillä vuosina 2008–11 käsikirjoittaja Hugues Payen on jatkanut Martinin työtä.

Jhen ammentaa mielikuvitukselliset käänteensä satavuotisen sodan loppuvaiheista. Kun ensimmäinen kertomus L'Or de la mort (Tödliches Gold, 1984) alkaa, Jeanne d'Arc on vastikään poltettu roviolla Rouenissa, ja nuori arkkitehti Jhen Roque on saanut pestin Gilles de Rais'n linnaan kappelia suunnittelemaan. Jhen ja Gilles osallistuvat yritykseen pelastaa Jeanne d'Arc, joka on myyty englantilaisille. Satumaiset lunnasrahat löytyvät ja jaetaan sotilaille, mutta Orléansin neitsyt jää tavoittamatta. Seuraavassa albumissa Jehanne de France (Johanna von Frankreich, 1985) Jeanne d'Arc on yhä keskiössä, poissa olevana, muistettuna. Liikkeellä on huhuja siitä, että Jeanne olisi onnistunut ihmeenomaisesti pakenemaan: kertomuksen alussa pieneen kylään saapuu vale-Jeanne, joka ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan. Toinen vale-Jeanne ilmaantuu lopussa, mutta Gilles de Rais osoittaa hänet petturiksi. Tätä tekoa tosin nakertaa tietoisuus siitä, että Gilles itse kätkee salaisuutta, joka ei vielä ole paljastunut. Kahden ensimmäisen albumin aikana epäilyksiä kasaantuu Gillesin ympärille, mutta Jhen säilyy salaperäisen ruhtinaan ystävänä. Lukijan oletetaan tietysti tietävän, että Gilles tuli sittemmin tunnetuksi Ritari Sinipartana, sarjamurhaajana. Poikia katoaa kahden ensimmäisen albumin aikana mystisesti, ja Gillesin maaninen halu kuulla poikasorpaanojen kuorolaulua saa makaaberin sävyn. Toisen albumin lopussa Jhen on vähällä palata Gillesin linnaan, mutta hän päättää kuitenkin lähteä omille poluilleen. Gillesin mysteeri jää vielä ratkaisematta.

Jhenissä viehättää tarinan eeppisyys, laaja kerronnan linja, ja vaikka albumit ovat itsenäisiä kokonaisuuksiaan, kertomuksessa säilyy jännite. Pleyersin piirrostyyli tuo mieleen Jacques Martinin parhaat Alix-albumit: kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, joihin voi uppoutua.