Suurinta elämässä (1959)

Suurinta elämässä (Imitation of Life, 1959) jäi Douglas Sirkin viimeiseksi Hollywood-elokuvaksi. Tanskalaisvanhempien lapsena Hampurissa vuonna 1897 syntynyt Hans Detlef Sierck oli tullut Yhdysvaltoihin monia muita emigrantteja myöhemmin. Hän oli ehtinyt ohjata tukun melodraamoja UFA:lle, mutta vuonna 1937 hän pakeni Saksasta. Ennen pitkää Sirk päätyi Hollywoodiin yhdessä puolisonsa Hilde Jaryn kanssa. Tarinan mukaan Sirk ei koskaan viihtynyt Yhdysvalloissa, tai hänellä oli eräänlainen viha-rakkaus-suhde uuteen kotimaahan, minkä vuoksi ei ole ihme, että hän muutti välittömästi Suurinta elämässä -elokuvan jälkeen Sveitsiin. Ehkäpä juuri tästä syystä Sirkin Hollywood-melodraamoissakin on paikoitellen ironista, etääntynyttä otetta; ehkäpä ambivalentin suhteen vuoksi yltiomelodramaattinen ote istui hänelle niin hyvin.

Itse koen Suurinta elämässä -elokuvan samanaikaisesti kiehtovaksi ja vastenmieliseksi. Se esittää pakonomaisen, paisutellun kuvan amerikkalaisesta unelmasta. Yksihuoltajaleski Lora Meredith (Lana Turner) koettaa kaikin keinoin toteuttaa unelmaansa teatteriurasta toisen maailmansodan jälkeisessä ahdingossa. Elokuvan loistavassa aloituskohtauksessa Lora tutustuu Coney Islandin vilinässä sekä valokuvaajan urasta haaveilevaan Steve Archerin (John Gavinin) että mustaan yksihuoltajaan Annie Johnsoniin (Juanita Moore). Lesket lyöttäytyvät yhteen kasvattamaan tyttäriään, Lora ihastuu Steveen, mutta ura on tärkeämpi. Loran nousujohteisen uran kuvaus on kuin tiivistelmä lukemattomien aiempien Hollywood-elouvien menestystarinoista lipevine managereineen ja yhä pidemmälle jatkuvine kiertueineen. Oman särmänsä draamaan tuo etninen konflikti: Annien tytär häpeää mustaa taustaansa ja haluaa irti kodistaan, mikä haavoittaa äitiä peruuttamattomasti. Elokuva palaa alkutekstien lauluun ”Imitation of Life”, jonka Sammy Fain tulkitsee: elämä ilman rakkautta on vain kalpea jäljennös. Lopulta Annie on harvoja, jotka kykenevät vastikkeettomaan rakkauteen. Sammy Fainin vastavoimaksi kohoaa lopussa, Annien hautajaiskohtauksessa, Mahalia Jacksonin vaikuttava ”Trouble of the World”.

Kapteeni Blood (1935)

Katsoimme sunnuntaimatineana Michael Curtizin ohjaaman, Rafael Sabatinin romaaniin perustuvan seikkailuelokuvan Kapteeni Blood (Captain Blood, 1935). Aluksi tuntui, että tämähän on tullut nähtyä monta kertaa, mutta kun tarkistin Elonetista, tv-esityksiä on ollut vain neljä, vuosina 1971, 1979, 1983 ja 2006. Olen tainnut nähdä kaikki nuo kolme ensimmäistä, ja nyt neljännellä kerralla merirosvoelokuvan klassikko tuli taltioitua. Tarina alkaa vuodesta 1685: irlantilainen lääkäri Peter Blood (Errol Flynn) joutuu syyttömästi tuomituksi maanpetoksesta ja päätyy kuninkaan oikusta orjaksi Jamaikalle. Paikallisen sotilaskomentajan tytär Arabella Bishop (Olivia de Havilland) ostaa hänet kahdellakymmenellä punnalla, ja Blood päätyy kuvernöörin henkilääkäriksi. Orjat suunnittelevat pakoa ja käyttävät tilaisuuden hyväkseen, kun espanjalaiset hyökkäävät Port au Princeen. Orjista sukeutuu merirosvoja ja Blood muuntuu lääkäristä kapteeniksi. Merirosvous näyttäytyy utooppisena veriveljeytenä, jota orjat vahvistavat tekemällä sopimuksen: saalis jaetaan tasan kaikkien kesken ja vammautuneet saavat erityiskorvauksen! Raha kuitenkin ratkaisee, sillä ennen pitkää Blood ostaa Arabellan 20 000 punnalla luihulta - kuinkas muuten - ranskalaiselta merirosvolta (Basil Rathbone). Ihmeenomaisena loppuratkaisuna paha Jaakko-kuningas syöstään vallasta ja Bloodin joukot liittyvät Vilhelm Oranialaisen armeijaan.

Irlantilaisen lääkärin johtama kapina Jamaikalla ennakoi siis mainiota vallankumousta!

Nyt on murhaajien aika (1956)

Julien Duvivierin Nyt on murhaajien aika (Voici le temps des assassins, 1956) on vahva osoitus siitä, ettei ranskalainen elokuva ollut aallonpohjassa ennen uuden aallon nousua. Päinvastoin. Duvivierin teos on 50-luvun ranskalaisen tuotannon huippuja ja samalla Jean Gabinin uran parhaita. Elokuva alkaa vangitsevasti: nuori nainen astuu junasta ja kävelee aamutouhujen täyttämän Les Hallesin halki. Pariisin keskustassa pitää ravintolaa André Chatelin (Jean Gabin), jonka luo nuori Catherine (Danièle Delorme) saapuu. Chatelin on juhlittu kokki, jonka ravintolassa, ranskalaisten herkkujen äärellä, viihtyvät niin poliitikot kuin turistitkin. Vähitellen paljastuu, että Catherine on Andrén ex-vaimon tytär, ja tästä draama käynnistyy. Catherine on itse asiassa saapunut Pariisiin äitinsä Gabriellen (Lucienne Bogaert) kanssa.

Elokuvan alku esittää Andrén ravintolan lähes utooppisen yhteisöllisenä tilana, joka vähä vähältä alkaa murtua, kun Catherinen juoni paljastuu. Parasta Duvivierin elokuvassa on juuri sen vähä vähältä syvenevä melankolia. Mitä ohjaaja oikeastaan haluaa sanoa sillä, että pariisilainen ravintola, ranskalaisuuden symboli, tuntuu elävän jonkinlaisessa muusta maailmasta eristäytyneessä umpiossa? Marseillesta saapuvan äidin ja tyttären tavoitteena on vapautua aiemman elämän kurjuudesta, mutta samalla Catherine ajautuu kierteeseen, josta vapautuminen ei enää ole mahdollista. Maailmasta rakentuu hyytävä: Andrén ravintolan lisäksi tapahtumapaikkoina ovat Gabriellen nuhruinen hotelli, sumuinen lehdetön rantamaisema Seinen varrella ja Andrén äidin (Germaine Kerjean) ankea majatalo. Loppua kohden Andrén äitikin saa väkivaltaisia piirteitä, ja yrittäessään surmata Andrén Catherine ajautuu murhaamaan viattoman Gérardin (Gérard Blain).

Jos oikein ymmärsin, Andrén ravintola on nimeltään Au Rendex-vous des Innocents, viatonten kohtauspaikka. André itse elää jonkinlaisessa naiivissa viattomuudessa, kuten myös nuori Gérard, jonka opintoja lapseton ravintoloitsija tukee. Mutta mitä viattomuus oikeastaan merkitsee? Jos Andrén avuttomuus näyttäytyy dominoivan äidin tuottamana sopeutumisena, Catherine on yhtälailla olosuhteidensa synnyttämä ja siinä mielessä näennäisessä pahuudessaankin viaton. Samaan aikaan kun länsimaissa tehtiin elokuvia nuorison kapinasta, Duvivierin draamassa nuorten kohtalo on tyly.

Vaimoni on noita (2005)

Nora Ephronin ohjaamaa romanttista komediaa Vaimoni on noita (Bewitched, 2005) ei olisi tullut katsottua ilman nostalgisia muistoja 1960-luvun tv-sarjasta, jossa noitavoimien haltija Samantha (Elizabeth Montgomery) nai mainostoimiston virkamiehen Darrinin (Dick York) ja toteuttaa amerikkalaista unelmaansa. Juuri tästä on kyse. Nora Ephronin komedia on itsessään nostalgisen kunnioituksen osoitus ja välikappale. Se ei ole remake, sillä uudelleenlämmitystä faniyleisön olisikin vaikea sulattaa. Elokuvan kehyskertomuksessa tehdään epätoivoisesti uusintaversiota klassisesta tv-sarjasta, mutta lähtökohdat eivät ole hääppöiset: Isabel (Nicole Kidman) valitaan Samanthan rooliin vain koska nenän niksauttaminen onnistuu tavallista paremmin – koska hän on oikeasti noita – ja Darrinin rooliin pestataan uransa laskuvaiheessa oleva Jack Wyatt (Will Ferrell). Elokuvan kuva nykypäivän tv-tuotannosta on musertava, mutta kaikki loksahtaa kohdalleen, kun tv-sarjaan saadaan aitoa taikaa, romanssi.

Komediana Vaimoni on noita on tavallinen kuolevainen, eikä seuraavana päivänä mieleen ole jäänyt montaakaan hauskaa hetkeä. Silti elokuva on kiinnostava kuvatessaan pahimman kilpailijansa ja rakkaimman ystävänsä, television, maailmaa ja rakentaessaan ihailevaa suhdetta alkuperäiseen sitcomiin. Alkuperäistä Vaimoni on noita -sarjaa tehtiin kahdeksan tuotantokautta (1964–1972). Silmiinpistävää on, että kaikki elokuvassa nähdyt insertit ovat mustavalkoisia, vaikka sarjaa tehtiin väreissä vuodesta 1966 lähtien. Ehkäpä vuoden 2005 Vaimoni on noita korostaa näin tv-sarjan kaukaista historiallisuutta.

Murha 3. kerroksessa (1940)

Riiassa vuonna 1903 syntynyt Boris Ingster sai Hollywoodissa ohjattavakseen kuin ihmeen kaupalla rikoselokuvan Murha 3. kerroksessa (Stranger on the Third Floor, 1940). Sittemmin Ingster ansaitsi leipänsä pääasiassa käsikirjoittajana ja tuottajana. Nykyään RKO:n tuottamaa Murha 3. kerroksessa pidetään yhtenä ensimmäisistä film noir -elokuvista, ellei peräti ensimmäisenä, mutta toisaalta koko noir-ajatus tuli 1930-luvun lopun ranskalaisesta elokuvasta. Runsaan tunnin mittainen jännityselokuva on tiheätunnelmainen mutta samalla oudon episodimainen. Elokuvassa on oikeastaan kolme tyylillisesti erilaista jaksoa: alun sujuva Hollywood-jakso, jossa esitellään päähenkilöt, toimittaja Mike Ward (John McGuire) ja hänen rakastettunsa Jane (Margaret Tallichet). Mike on kirjoittanut ensimmäisen menestystarinan rikoksesta, jonka hän on itse nähnyt, tai ainakin luullut näkevänsä. Toinen jakso sijoittuu Wardin asuntoon ja porraskäytävään: yhtäkkiä katsoja kuuleekin Miken sisäisen äänen, hänen kolkuttavan omantuntonsa ja heräävät epäilynsä. Huipennuksena on surrealistinen unijakso, joka tuntuu paisuvan äärimmilleen. Kolmantena jaksona – ja tapahtumapaikkaa – on öinen katu, jossa mysteeri selviää.

Murha 3. kerroksessa on muotopuolisuudessaan kiehtova teos. Aikalaiset näkivät siinä ranskalaisen ja venäläisen elokuvan vaikutusta, ja epäilemättä sitä oli tekijöiden mukana tullutkin. RKO antoi Peter Lorren käyttöön kahdeksi päiväksi, mutta pienestä roolista syntyi mieleenpainuva kuva. Samaa voi sanoa Elisha Cook Jr.:n esittämästä Joe Briggsistä, jota elokuvan alussa syytetään kahvilanpitäjän murhasta.

Tuuleen kirjoitettu (1956)

Douglas Sirkin Tuuleen kirjoitettu (Written on the Wind, 1956) on Hollywood-melodraamojen aatelia. Tarinassa ei sinänsä ole mitään yllättävää: teksasilaisen öljypohatan lapset Kyle (Robert Stack) ja Marylee Hadley (Dorothy Malone) kärsivät tahoillaan rakkaudettomuudesta. Alkoholismi suistaa Kylen vainoharhaisuuteen, jossa hän ei tunnista puolisonsa Lucyn (Lauren Bacall) rakkautta. Marylee taas on ihastunut perheen ottopoikaan Mitch Wayneen (Rock Hudson), jonka sydän lämpiää vain Lucylle. Mahdottoman tilanteen vuoksi Mitch on jo suunnistamassa Iranin öljykentille, mutta ihmissuhteiden verkko kiristyy tavalla, joka johtaa Kylen kuolemaan. Tarinaa tärkeämpää on lopulta se tapa, jolla kokonaisuus on punottu yhteen. Douglas Sirkin ohjaus on parhaimmillaan alkuteksteissä, jotka tiivistävät koko draaman: Kyle ajaa öisten öljykenttien läpi mielipuolisen juoppohulluuden vallassa, tuuli viskaa syksyisiä lehtiä kartanon eteiseen, kaikkien päähenkilöiden katseet kohoavat valokeilaan ja laukaus kajahtaa. Valtaosa elokuvasta on tarinan kliimaksiin johtavaa takautumaa. Ratkaisuna on oikeussalikohtaus, jossa selvitetään Kylen kuolinsyytä: Marylee nousee tunteidensa yläpuolelle ja kertoo totuuden. Viimeisissä kuvissa Marylee on astunut isänsä saappaisiin, pääjohtajan pallille ja jää pitelemään öljytornin pienoismallia samalla, kun Mitch ja Lucy karistavat Teksasin pölyt kannoiltaan.

Jäin lopuksi miettimään elokuvan nimen merkitystä. Mitä Tuuleen kirjoitettu tarkoittaa? Tarkoittaako se, että ihmisen kohtalo on hauras kuin tuuleen henkäisty runo, vai pikemminkin sitä, että kohtaloa ei lopulta ole hakattu kiveen. Kaikki voi muuttua, ja muutos on omissa käsissä. Kyle on siihen liian heikko, mutta Marylee tarttuu lopulta tilaisuuteensa. Mutta toisaalta hänkin asettuu oman ”niskavuorensa” perilliseksi, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Onko pikemminkin niin, että muutoksen mahdollisuus on lopulta ”tuuleen kirjoitettu”, yhtä haihtuvaa ja muuttuvaa kuin syksyinen tuuli. Sekä Kyle että Marylee viittaavat lapsuuden onnelliseen elämään, jota symboloi joki. Sinne ei kuitenkaan ole paluuta: mennyt on poissa.

Tuuleen kirjoitettu jää mieleen myös visuaalisen tyylittelynsä vuoksi. Värit ovat loisteliaat, erityisesti punaisen ja vihreän kontrastit.

Zorron merkki (1940)

Rouben Mamoulianin Zorron merkki (The Mark of Zorro, 1940) kuuluu klassisen Hollywoodin parhaimpiin seikkailuelokuviin. Tbilisissä vuonna 1897 syntynyt Mamoulian muistetaan muun muassa Tri Jekyllin ja Mr. Hyden (Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1931), Kuningatar Kristiinan (Queen Christina, 1933) ja Silkkisukkien (Silk Stockings, 1957) sujuvana ohjaajana. Johnston McCulleyn tarinaan perustuva Zorron merkki alkaa Espanjassa, josta aatelinen Don Diego Vega (Tyrone Power) palaa synnyinseudulleen Kaliforniaan. Los Angeles on köyhä kyläpahanen, jota uusi kuvernööri Quintero (J. Edward Bromberg) apurinsa kapteeni Pasqualen (Basil Rathbone) kanssa terrorisoi. Romanssin tarinaan tuo Diegon suhde kuvernöörin veljentyttäreen Lolitaan (Linda Darnell), johon sankari tutustuu munkinkaapuun pukeutuneena.

Johnston McCulleyn tarinan lisäksi Zorron merkki pohjautuu vahvasti Fred Niblon samannimiseen mykkäelokuvaan (1920), jota katsoimme samantien puoleenväliin. Douglas Fairbanks on julkeampi, sikaria röyhyttelevä veijari, kun taas Tyrone Powerin hahmo tuo mieleen sliipatun ensirakastajan. Mamoulianin tulkinta tuntuu viittaavan pitkälti myös kaksi vuotta aiemmin valmistuneeseen Robin Hoodin seikkailuihin (The Adventures of Robin Hood), jossa sankarin viittaa kantoi Errol Flynnin. Jos Robin Hood muistetaan loisteliaasta miekkailukohtauksestaan, Zorron merkki ei jää juurikaan jälkeen edeltäjästään. Hollywoodin miekkailuekspertti Fred Cavens sai Tyrone Powerinkin vauhtiin.