Senso (1954)

Luchino Viscontin Senso (1954) on hiljattain julkaistu Studio Canalin bluray-sarjassa. Camillo Boiton novelliin perustuva melodraama merkitsi Viscontin uralla käännettä siinä mielessä, että takana olivat neorealistisesta perinteestä ammentavat Maa järisee (La terra trema, 1948) ja Bellissima (1951). Senso otti samanaikaisesti määrätietoisen askeleen kohti historiaa ja kohti oopperallista tyylittelyä. Boiton novelliin Viscontin draama lisäsi nimenomaan historiallista ulottuvuutta: vuoden 1866 poliittista taustaa ja Italian yhtenäisyyspyrkimyksiä on kuvattu laajemmin, ja tarinaan lisättiin Italia-aktivisti Roberto Ussonin (Massimo Girotti) rooli.

Senson aloituskohtaus on legendaarinen: Verdin Trubaduuria esitetään Venetsiassa, kun Manricon strettan jälkeen italialaiset nationalistit alkavat osoittaa mieltään Itävallan joukkoja vastaan. Samalla saa alkunsa intohimodraama. Ensimmäisenä katsoja tutustuu juuri Roberto Ussoniin, mutta pian katsojalle esitellään draaman keskushenkilö, kreivitär Livia Serpieri (Alida Valli). Livia ihastuu itävaltalaiseen upseeriin Franz Mahleriin (Farley Granger) siitäkin huolimatta, että Mahlerin vaikutuksesta Ussoni joutuu maanpakoon. Vähitellen Livia ajautuu suhteessaan yhä pidemmälle, kavaltaa vallankumouksellisten rahat, jotta Franz voisi vapautua armeijan ikeestä, ja lähtee lopuksi Franzin perään Veronaan. Kun Livia saapuu perille, Franz on vajonnut täydelliseen dekadenssiin. Epäselväksi jää lopulta, onko Franzin tila vain luonnollista jatketta niille epäluuloille, jotka elokuvan aikana ovat heränneet, vai onko se vain tulosta petturuuden kokemuksesta ja siitä itsekunnioituksen kadottamisesta, johon armeijan velvollisuuksista luistaminen on johtanut. Selvää tietysti on, ettei Sensoa voi arvioida psykologisen uskottavuuden perusteella, koska kaikki on yhtä epäuskottavaa kuin Verdin tai Puccinin oopperoissa. Tai ehkäpä tarinan uskottavuus on kokonaan toisella tasolla, siinä tunteisiin heittäytymisessä, jota Livia - ja ehkäpä Franzkin - osoittaa. Elokuvan nimi Senso viittaakin tunteeseen: historiassa läsnä oleminen merkitsee vahvojen tunteiden kokemista. Visconti korostaa tunteiden valtaa Anton Brucknerin seitsemännen sinfonian sävelin. Kun Livia elokuvan alkupuolella ryntää etsimään Franzia Venetsiasta, itävaltalaisen säveltäjän massiiviset akordit täyttävät ääniraidan. Sama toistuu, kun Livia tekee ratkaisun rahojen antamisesta Franzille ja kun Livia lopussa hylkää aviomiehensä ja lähtee itävaltalaisten hallitsemaan Veronaan.

Minulla on aina ollut vaikeuksia ottaa Farley Grangeriä vakavasti itävaltalaisena upseerina, mutta Alida Valli on loistava Livian roolissa. Rakkauden tuska vaihtuu lopussa katkeraksi vihaksi, ja Senso päättyy yhtä murheellisesti kuin Puccinin Tosca.

Stadionkonsertti Neuvostoliitossa 1956

Olen lukenut Simone Signoret’n muistelmateosta Nostalgia, joka kertoo paitsi toisen maailmansodan jälkeisestä elokuvamaailmasta myös politiikasta, musiikista, ranskalaisesta kulttuurista. Hyvin kiinnostava jakso kertoo Simone Signoret’n ja tämän puolison Yves Montandin suhteesta vasemmistolaisuuteen kylmän sodan ja Unkarin kansannousun varjossa. Vuonna 1956 Signoret ja Montand tekivät paljon kohua herättäneet kiertueen Neuvostoliittoon. Montand oli Neuvostoliitossa erittäin suosittu, jopa niin suosittu, että konsertit oli pakko siirtää tuoreelle Lužnikin stadionille. Signoret kertoo hurmiosta:

”Jono kiemurteli koko päivän Tšaikovski-teatterin edestä lähikaduille. Pronssinen Majakovski katseli, miten ’fanit’ suorassa jonossa tömistelivät jalkojaan pakkasessa saadakseen lipun. Kulttuuriministeriö huomasi tilanteen, ja mieheni konsertit siirrettiin neljäksi kerraksi Lužnikin stadionille, jonne mahtuu kaksikymmentätuhatta henkeä. Kaksikymmentätuhatta ihmistä, joista korkeintaan kaksituhatta kuulee esitykset hienoudet. Kolmetuhatta kuulee laulut yleensä. Loput viisitoistatuhatta luottavat kavereihinsa ja äänilaitteistoon. Se oli stadionilla erinomainen. Kolmena päivänä kaksikymmentätuhatta ihmistä, jotka rakastavat, rakastavat, rakastavat esiintyjää. Sellaisesta koettelemuksesta selviää ehjin nahoin vain erityisen tasapainoinen taiteilija, jolla ei ole taipumusta suuruudenhulluuteen. Siperian perukoilla syntyy lapsia, ja me saamme sähkeitä, että heidän etunimekseen on pantu Yvesmontand. Mahtaa heitä nytkin vielä yliopistossa harmittaa, kun ovat jo kestäneet kansakouluajan. Vierailumme aikana syntyivät kaksoset, jotka olivat hoksanneet olla tyttö ja poika; tyttö sai nimekseen Simone ja poika Yves.”

Stadionkonserttien historiassa Lužnikin areenan esitykset joulukuussa 1956 tuntuvat pioneeriluontoiselta. Montandin tähteydestä Neuvostoliitossa kertoo myös Vladislav Zubok tuoreessa kirjassaan Zhivago’s Children: The Last Russian Intelligentsia:

”Montandin konsertti oli ensimmäinen länsimaisen poptähden synnyttämä joukkohysteria [Neuvostoliitossa]. Neuvostofanit, erityisesti nuoret naiset, käyttäytyivät kuin läntiset vastineensa Elvis Presleyn konserteissa: he repivät nappeja laulajan takista, itkivät ilosta ja tanssivat hurmiossa. ’Se ei ollut entusiasmia — se oli villiä’, muistelee Komsomol-virkailija tuohtuneena. Montandin laulut ja olemus ’synnyttivät valtavaa ahdistusta ja kaipausta paremmasta elämästä’ Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella, muistelee leningradilainen taideopiskelija.”

Vaarallinen leski (1955)

Luigi Comencinin komediat Leipää, rakkautta ja unelmia (1953) ja Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta (1954) saivat jatkoa heti seuraavana vuonna: mukana oli käsikirjoittaja Ettore Maria Margadonna, mutta ohjaajaksi pestattiin Dino Risi. Näyttelijäkaartissa Gina Lollobrigida ei ollut enää käytettävissä, joten konsepti oli ajateltava uudelleen. Jos Comencinin elokuvat olivat enemmän maalaiskomedioita, Risi on siirtynyt farssimaiseen suuntaan. Samalla kolmas osa Vaarallinen leski (Pane, amore e..., 1955) on muuttunut tuotantoarvoiltaan: elokuva on kuvattu väreissä, CinemaScope-optiikalla, ja Saglieran kylä on vaihtunut turistiseen ympäristöön, Sorrentoon. Keskiössä on yhä poliisipäällikkö Antonio Carotenuto (Vittorio de Sica), joka elokuvan alussa hyvästelee Saglieran ja siirtyy kotikonnuilleen Napolin lahdelle. Lemmenkipeän poliisipäällikön vartijana on pappissäädyssä vaikuttava velipoika Don Matteo (Mario Carotenuto). Ennen pitkää Antonio alkaa liehitellä nuorta leskeä, kalakauppias Sofiaa (Sophia Loren), mutta vähitellen myös pidättyväinen vuokraemäntä Donna Violante Ruotolo (Lea Padovani) lämpenee poliisipäällikön runolliselle romantiikalle.

Tarina on yhtä yksinkertainen kuin aiemmissakin Pane, amore -sarjan elokuvissa, mutta ainakin omasta mielestäni tämä on hauskin. Vaikutelma voi johtua siitäkin, että kaksi ensimmäistä osaa oli olosuhteiden pakosta katsottava ranskaksi dubattuna. Vaarallisessa leskessä Vittorio de Sican komediallisuus pääsee oikeuksiinsa: erityisen herkullisia ovat puheet ja runot, varsinkin Carotenuton kaunopuheiset sanat Sorrenton poliisivoimien johdolle. Toisin kuin aiemmissa osissa, tässä Vittorio de Sican huumori saa myös slapstick-piirteitä. Elokuvan kuuluisimpia kohtauksia lienee Sophia Lorenin ja Vittorio de Sican Mambo italiano.

Vaarallisessa leskessä myös Sophia Loren on erinomainen, tosin hän on juuri sellaisessa roolissa, jota toistettiin sittemmin monessa muussakin komediassa. Myös Tina Pica on hykerryttävä Caramellana.

Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta (1954)

Luigi Comencinin Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta (Pane, amore e gelosia, 1954) jatkaa täsmälleen siitä, mihin Leipää, rakkautta ja unelmia päättyi. Pyhän Antoniuksen juhla on ohi, ja seuraavana aamuna keski-ikäisen parin, poliisipäällikkö Antonio Carotenuton (Vittorio de Sica) ja kätilö Annarella Mirzianon (Marisa Merlini) suhde alkaa rakoilla. Samoin käy nuoren parin, Marian (Gina Lollobrigida) ja Pietron (Roberto Risso). Synkkiä pilviä tuovat olosuhteet: poliisipäällikön pitää luopua asemastaan voidakseen mennä naimisiin yksinhuoltajaäidin kanssa. Pietro taas saa siirron toiseen kaupunkiin, lähes kahdeksi vuodeksi. Antonio koettaa rakentaa suhdetta Annarellan Ottavio-poikaan ostamalla jalkapallon, mutta yhteistä säveltä ei tahdo löytyä, varsinkaan kun Roomassa kasvanut poika on AS Roman kannattaja. Carotenuto taitaa olla laziolaisia.

Eipä aikaakaan, kun Maria saa pestin poliisipäällikön sisäköksi, kun kokenut Caramella (Tina Pica) on sairaana. Juorut lähtevät välittömästi liikkeelle, ja tarinat päätyvät Pietron korviin. Loistavassa juhlakohtauksessa, jossa tarjoillaan varmaan elokuvahistorian muhkeimmat pasta-annokset, Carotenuto yltyy valssin pyörteisiin Marian kanssa. Annarella saapuu paikalle ja antaa poliisipäällikön kuulla kunniansa. Samassa rytäkässä Pietro ilmestyy paikalle ja purkaa kihlauksensa Marian kanssa.

Tarina ei kuulosta kovin epätavalliselta, mutta Comencinin ohjauksessa Vittorio de Sican ja Gina Lollobrigidan peformansseja voi vain ihailla. Loppujen lopuksi elokuva suhtautuu kriittisesti Saglieran kylän ahdasmieliseen ilmapiiriin. Maria on pian malafemmena ja alkaa toteuttaa sitä roolia, johon yhteisö hänet pakottaa. Hän liittyy pahamaineiseen teatteriseurueeseen, mutta syöksykierteen katkaisee maanjäristys: katastrofi palauttaa Marian ja Pietron yhteen, viime hetkellä.

Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta ei tarjoa kahta sulkeumaa. Poliisipäällikkö jää lopulta yksin, kun Ottavion isä ilmaantuu paikalle, eikä Annarellalla ole syytä kieltäytyä kosinnasta. Loppukohtauksessa Maria ja Pietro nousevat junaan, ja juhlaformuunsa sonnustautunut Antonio palaa takaisin Saglieraan.

Leipää, rakkautta ja unelmia (1953)

Olen pitkään toivonut näkeväni 1950-luvun italialaisen Pane, amore -sarjan. Vuosia sitten taltioin sen saksalaiselta taivaskanavalta ”auf deutsch synchronisiert”, mutta luonto ei ole antanut periksi katsoa italialaista romanttista komediaa saksaksi. Nyt on onnistanut paremmin: ensimmäiset Luigi Comencinin ohjaamat Pane, amore e fantasia (1953) ja Pane, amore e gelosia (1954) on dubattu ranskaksi, teksti on italiaksi, kolmas Dino Risin Pane, amore e... (1955) on onneksi alkukielellä, italiaksi, ja tekstitys puolestaan ranskaksi. Sarjaan tehtiin vielä jälkilämmittelynä neljäskin osa, Javier Setón ohjaama Pane, amore e Andalusia (1958), mutta sitä en ole saanut käsiini.

Sarjan aloitus oli Comencinin vuonna 1953 ohjaama Leipää, rakkautta ja unelmia. Tarina sijoittuu kuvitteelliseen Saglienan kylään, joka sijaitsee Laziossa. Elokuvan alussa linja-auto kurvailee vuoristoista tietään määränpäähänsä, ja kyydistä astuu uusi poliisimestari Antonio Carotenuto (Vittorio de Sica). Äkkiseltään tulisi ajatelleeksi, että Vittorio de Sican ura romanttisten elokuvien keskushahmona sijoittuu omaa ohjaajanuraa edeltävään aikaan (esim. Il signor Max), mutta loppujen lopuksi de Sica esiintyi kokeneesti kameran edessä koko uransa ajan. Samaan aikaan Leipää, rakkautta ja unelmia -elokuvan kanssa de Sica esiintyi Max Ophülsin vaikuttavassa melodraamassa Madame de....

Poliisimestari Carotenuton lisäksi toinen keskeinen hahmo on nuori Maria De Ritis (Gina Lollobrigida), jota kutsutaan myös nimellä La Bersagliera. Juuri tämä rooli teki Gina Lollobrigidasta kansainvälisen tähden. Carotenuto flirttailee Marian kanssa, mutta samalla hän iskee silmänsä hieman vanhempaan kätilöön, Annarella Mirzianoon (Marisa Merlini), jolla on salaisuus. Annarella käy Roomassa kerran kuussa, ja myöhemmin paljastuu, että hänellä on avioton lapsi, Ottavio, jota hän käy säännöllisesti tapaamassa.

Luigi Comencinin ja Ettore Maria Margadonnan käsikirjoitus rakentaa taitavasti kuvan pienestä maalaisyhteisöstä, jossa juorut leviävät nopeasti. Toisen maailmansodan päättymisestä on jo kulunut vuosia, mutta elämä on köyhää. Tästä köyhyydestä Carotenuto ei tosin paljoa tiedä: kadulla istuva mies mutustaa leipää, Carotenuto pysähtyy sitä ihmettelemään, ja mies vastaa: leivän kanssahan voi aina nauttia unelmia. Köyhyyden teema tulee esille myös rahan merkityksenä. Carotenuto käy salaa laittamassa 5000 liiraa Marian taskuun, mutta kun äiti löytää setelin, hän pitää sitä Pyhän Antoniuksen tuomana ihmeenä. Elokuva huipentuu Pyhän Antoniuksen juhlaan, Antonio ja Annarella näyttäytyvät yhdessä ja samaaan aikaan myös Maria on löytänyt rakastetun, nuoren carabinierin Pietron (Roberto Risso).

Elokuvan nimeä Leipää, rakkautta ja unelmia voi pitää poliittisena kannanottona siinä mielessä, että aineellisten edellytysten, leivän, lisäksi tarvitaan huolenpitoa ja näkemyksiä tulevaisuudesta. Kovin poliittisena ei elokuvaa kuitenkaan voi pitää, eikä se ole ollut tarkoituskaan. Silti Comencinin komediaa on elokuvahistoriallisessa kirjallisuudessa usein vähätelty. Sodanjälkeistä italialaista elokuvaa on katsottu voimakkaasti neorealismin yhteiskunnallisten ja esteettisten tavoitteiden näkökulmasta. Tavaksi on tullut kutsua 1950-luvun viihteellisempiä elokuvia vaaleanpunaiseksi neorealismiksi (neorealismo rosa), mutta näkökulma ei tee oikeutta Comencinin kaltaisille tekijöille. Leipää, rakkautta ja unelmia on hyväntuulinen, erinomaisesti näytelty ja ohjattu draama. Se edustaa uutta elokuvantekemisen lajia, commedia all’italiana, josta tuli italialaisen kulttuurin tavaramerkki. Samaan aikaan kun eurooppalainen elokuva taistelu Hollywoodin otetta vastaan, Comencinin komedian kaltaiset teokset toivat ennennäkemättömän menestyksen kotimarkkinoilla, ja samalla niitä myytiin myös muualle. Leipää, rakkautta ja unelmia sai lopulta Oscar-ehdokkuuden ja Berliinin elokuvajuhlien hopeisen karhun.

Tiikerikissa (1963)

Minulla on Luchino Viscontin Tiikerikissaan (Il gattopardo, 1963) avoimen nostalginen suhde. Eeppinen kuvaus Italian risorgimenton jälkimainingeista teki lähtemättömän vaikutuksen nuoreen historianopiskelijaan 1980-luvun alussa. Kirjoitin elokuvasta yhden ensimmäisistä artikkeleistani, joka julkaistiin Chydenius-Instituutin kirjassa Ihmisen muotoinen elokuva. Kirjoituksia Luchino Viscontista (1987). Nyt en enää muista tarkasti, oliko apuna VHS-nauha vai jouduinko kirjoittamaan muistinvaraisesti. Nyt kaikki on toisin: British Film Institute on julkaissut Tiikerikissasta loisteliaan blu-ray-levyn, joka on skannattu suoraan alkuperäisestä negatiivista, Technirama-muodossa. Ennen Tiikerikissaa Visconti ei ollut tehnyt montaakaan värielokuvaa, mutta tähän teokseen värit suunniteltiin tarkasti, ja ne toistuvat myös BFI:n blu-rayssa hienosti: Sisilian polttavan paahteen kellerrys, Garibaldin joukkojen oranssit paidat, kuninkaallisen armeijan siniset univormut, Palazzo Gangin yltäkylläinen värikkyys lopun tanssiaiskohtauksessa... Kuvaaja Giuseppe Rotunno vastasi alkuperäisistä värimäärityksistä, ja hän on ollut valvomassa myös blu-rayn tuotantoa.

Aikanaan Tiikerikissa oli kalleimpia italialaisia elokuvia. Hintaan vaikuttivat kalliiden kansainvälisten tähtien (Burt Lancaster, Claudia Cardinale, Alain Delon, Serge Reggiani) palkat mutta myös se pedanttius, jolla Visconti halusi historiallisen visionsa toteuttaa. Kuvauksissa käytettiin paljon aitoja sisätiloja, studion sijasta, ja kuvaaminen kävi hitaasti. Salinan palatsi oli Palermon lähellä sijaitseva Villa Boscogrande. Garibaldin joukkojen hyökkäys Palermoon toteutettiin Palermon vanhassa kaupungissa, jota muovattiin 1800-luvulle uskolliseen asuun peittämällä toisen maailmansodan pommitusjäljet. Kaupungin vanha portti rakennettiin uudelleen kuvauksia varten.

Tiikerikissan tunnelman kannalta alkutekstit ovat olennaiset. Nino Rotan musiikki pääsee siinä täyteen voimaansa, ja keskiössä on auringon paahtama Salinan palatsi, jonka verhot liehuvat ristivedon voimasta. Alkukuvat korostavat teemaa, johon Don Fabrizio (Burt Lancaster) myöhemmin viittaa, sisilialaisen elämänmuodon karuuteen, jossa elämä oli pysynyt jotakuinkin samoissa uomissaan vuosisatojen ajan. Don Fabrizio on pessimistinen poliittisten muutosten edessä siksi, että Sisilia on yli kahden tuhannen vuoden ajan ollut ulkopuolelta tulleiden valloittajien reviiriä. Tai oikeastaan Don Fabrizio ei ole pessimistinen vaan melankolinen, sillä hän ymmärtää, että muutos on välttämätön. Vanhan aatelissuvun elämä voi jatkua vain uudistumisen kautta: siksi veljenpoika Tancredin (Alain Delon) on mentävä naimisiin varakkaan nousukkaan Calogero Sedaran (Paolo Stoppa) tyttären Angelican (Claudia Cardinale) kanssa.

1960-luvun alun Italiassa Viscontin projekti herätti epäilyjä. Giuseppe Tomasi di Lampedusan alkuperäisromaania pidettiin konservatiivisena, kun taas Visconti tunnettiin vasemmistomyönteisyydestään. Toisaalta, kun tiedettiin Viscontin oma aatelistausta, oli helppo nähdä yhteys Don Fabrizion maailmaan. Viime kädessä Visconti katsoo kuitenkin Salinan ruhtinaan melankoliaa etäältä: häviäjän näkökulma on koskettava, mutta kun Don Fabrizio lopulta poistuu historian näyttämöltä aristokraattisena ”tiikerikissana”, hän on välinpitämätön, ehkä tietämätönkin niistä garibaldilaisista, jotka teloitetaan elokuvan loppumetreillä, samaan aikaan kun säätyläistö tekee lähtöä tanssiaisistaan.

Raakaa voimaa (1947)

Raakaa voimaa (Brute Force, 1947) on loistava vankilaelokuva, tuottaja Mark Hellingerin, käsikirjoittaja Richard Brooksin ja ohjaaja Jules Dassinin yhteistyön hedelmä. Keskiössä on Westgaten vankila, jossa koko elokuva tapahtuu: vain takautumissa päähenkilöt vapautuvat piinaavasta tuomiostaan. Raakaa voimaa luonnehtii yksi kerrallaan sellin R 17 miehiä. Osa on joutunut kiven sisään mitättömistä syistä, osa syyttömästi. Joe Collins (Burt Lancaster) yrittää saada lakimiehensä avustuksella rakastettuaan Ruthia (Ann Blyth) suostumaan leikkaukseen, mutta pyynnöt kaikuvat kuuroille korville. Lopulta Collins ryhtyy järjestämään pakoa yhdessä Gallagherin (Charles Bickford) kanssa. Samalla kun elokuva luonnehtii vankeja, se kuvaa rangaistuslaitoksen johtoa. Vankilanjohtaja Warden Barnes (Roman Bohnen) yrittää humaaneja keinoja, mutta paine kovempaan kuriin tulee yhteiskunnan taholta. Käytännössä kuria pitää kapteeni Munsey (Hume Cronyn), joka lopulta saa ohjat käsiinsä, kun Barnes vapautetaan tehtävästään. Loppua kohti Raakaa voimaa saa vertauskuvallisia sävyjä. Westgate muuttuu viittaukseksi toisen maailmansodan totalitarismiin. Paikoitellen tämä saa turhan karkeitakin sävyjä: kun Munsey kiduttaa vankia, ilman paitaa tietysti, hän kuuntelee levyltä Wagnerin Tannhäuseria.

En varmaan paljasta kovinkaan yllättävää juonenkäännettä, kun sanon, että vankien pako on lopulta tuhoon tuomittu yritys. Vangit ovat kuin vastarintaliikkeen sotilaita, jotka totalitaristinen järjestelmä lopulta nitistää. Tämä on tavallaan kontrafaktuaalinen ajatus, sillä sodassa vastarintaliike peri voiton, mutta lopulta elokuva ilmaisee pessimistisen ajatuksen muutoksen mahdottomuudesta. Loppukohtauksessa vankilan lääkäri, tohtori Walters (Art Smith), kääntyy kohti kaltereita ja toteaa: ”Nobody escapes. Nobody ever really escapes.”

Oman kiinnostavuutensa elokuvaan tuo se, että mukana on monia näyttelijöitä vasemmistolaisesta ryhmästä The Group Theater (1931-1940), joka sovelsi Stanislavskin periaatteita Broadwaylla. Group-taustasta tulivat ainakin Roman Bohnen ja Art Smith. Sattumaa ei liene sekään, että ohjaaja Jules Dassin joutui sittemmin kommunistivainojen uhriksi.