Kyllikki Villa (1923–2010)

Luin juuri teksti-tv:stä, että Kyllikki Villa on menehtynyt tänään 86 vuoden iässä. Villa oli uskomattoman tuottelias suomentaja ja kirjailija, joka toteutti kirjoittavaa elämäntapaa, kantoi kirjoituskonettaan rahtilaivalta toiselle ja loi matkojensa hedelmänä valtavan matkapäiväkirjatuotannon, josta julkaistut kertomukset ovat vain jäävuoren huippu. Turun yliopiston kirjaston tietokannasta Villan nimellä löytyy yli 200 nimikettä: Villa antoi suomenkielisen äänen Ingeborg Bachmannille, Anne Brontëlle, Elias Canettille, Bo Carpelanille, Alexander Dumas'lle, Graham Greenelle, Eyvind Johnsonille, Ismail Kadarelle, Doris Lessingille, Niko Kazantzakisille, Solveig von Schoultzille, Göran Schildtille, August Strindbergille, Märta Tikkaselle...

Aikamatka keväälle 1982

Eilen piti pikaisesti käydä sanomalehtilukusalissa tarkistamassa muutama Rauta-aika-artikkelin sivunumero. Selailusta tuli hätäinen aikamatka keväälle 1982: kriitikot ihmettelivät maalis-huhtikuussa Paavo Haavikon runoelman lakonista ilmaisua ja yleisö äimisteli samaan aikaan pyörivää Kalle Holmbergin tv-sarjaa, joka herätti huolen Yleisradion varojen käytöstä. Monia muitakin tutun tuntuisia huolia oli ilmassa. Mikko Juva oli ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle arkkipiispan tehtävistä. Videonauhurin yleistyminen noteerattiin pääkirjoituksissa ja pohdittiin videoväkivallan vaikutuksia. Matti Nykänen voitti Holmenkollenin sumussa kultaa, ja lehdistö uumoili Matin lentävän lentomäessä näkymättömiin. Mauno Koivisto oli aloittanut presidenttikautensa ja tapasi ensi töikseen Leonid Brežnevin, joka kuoli myöhemmin samana vuonna. Huolta herätti myös Suomen jääkiekkomaajoukkueen kohtalo kevään MM-kisoissa, varsinkin kun Kanada veti Suomen heti jään pintaan. Tamperelaisille erityisen katkeraa oli, ettei ABBA esiintyisikään Pirkanmaalla.

Oopperaa Ed Sullivan Show’ssa

Luentoa valmistellessa löytyi tämä hieno oopperakatkelma, jossa Renata Tebaldi ja Richard Tucker esiintyvät Ed Sullivan Show’ssa ja laulavat dueton ”Vicino a te” Umberto Giordanon oopperasta Andrea Chénier. No, jos Tebaldi ja Tucker esiintyivät näin myös oopperalavalla, kovin leiskuvaa intohimoa ei varmaan syntynyt. Mutta toisaalta: laulu puhuu kyllä puolestaan.

Hopeajärven aarre (1962)

Harald Reinlin ohjaama Hopeajärven aarre (Der Schatz im Silbersee, 1962) oli kylmän sodan Euroopassa kädenojennus rautaesiripun yli: se valmistui Saksan Liittotasavallan ja Jugoslavian yhteistuotantona. Sittemmin Serbian vuoristoissa kuvattiin niin länsi- kuin itäsaksalaisiakin lännenelokuvia, joissa paikalliset saivat tyytyä intiaanien rooleihin. Saksalaisen lännenelokuvan historiassa Hopeajärven aarre on erityisasemassa: se on Karl Mayn klassisen seikkailuromaanin filmatisointi. Kaksikko Old Shatterhand (Lex Barker) ja Winnetou (Pierre Brice) on jäänyt varsinkin saksalaisen yleisön nostalgisoimaksi sankaripariksi. Elokuva sai Goldene Leinwand -palkinnon kerättyään kolme miljonaa katsojaa 12 kuukaudessa.

Vaikka saksalaisen lännenelokuvan ajatukselle on helppo hymyillä, Hopeajärven aarteessa on paljon viehättävää ja onnistunutta. Samaan aikaan kun Hollywood-elokuvissa intiaaneja kaatui kuin heinää, Old Shatterhand ja Winnetou edustavat yhteisymmärrystä valkoisen miehen ja alkuperäisten amerikkalaisten välillä. Olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin sitä, miten Euroopassa on fantasioitu nimenomaan intiaanikulttuureja toisen maailmansodan jälkeen. Hopeajärven aarretta ei lopulta kannata katsoa kertomuksena Yhdysvaltain Lännestä: se on enemmän elokuva siitä eurooppalaisesta mielikuvituksesta, jota Villi Länsi on kiehtonut 1800-luvulta asti.

Elokuvan henkilögalleriaan mahtuu kiinnostava erikoisuus, itävaltalainen perhostenkeräilijä, jonka koominen hahmo toikkaroi milloin missäkin. Hahmo on saksalaisen kielialueen sisäpiirihuumoria.

Tobis on hiljattain julkaissut klassikon blu-raynä. Kopio ei ole paras mahdollinen, mutta sitä höystävät kiinnostavat bonusmateriaalit, ja kaiken lisäksi elokuvaa voi katsoa paitsi saksan- myös englanninkielisenä. Molemmat versiot ovat dubattuja, kuten aikakauden tapaan kuului, mutta jälkimmäisessä voi kuunnella Lex Barkerin omaa replikointia.

Waterworld (1995)

Kevin Reynoldsin Waterworld (1995) käsittelee tulevaisuutta, mutta kovin paljon kerrottavaa siitä itsestään ei jälkipolville jää. Muhkea kertojaääni julistaa aluksi pessimistisen tulevaisuuden vision: jäätiköt ovat sulaneet ja meri on peittänyt maapallon. Mieleen tulevat australialaiset Mad Max -elokuvat, joissa ihmiskunta vaipuu barbariaan ja taistelee viimeisistä bensakanistereista. Samanlainen ”uusbarbaria” elää Waterworldissä, mutta kaikki tapahtuu vetten päällä. Suolaveden valtaamassa maailmassa hiekanmurut ovat kovaa valuuttaa ja etäisiä tarinoita kerrotaan valtameren takana häämöttävästä kuivasta maasta. Lopulta messianistinen unelma toteutuukin: lapsen (Tina Majorino) selkään tatuoitu kartta johdattaa Merenkävijän (Kevin Costner) ja Helenin (Jeanne Tripplehorn) maan kamaralle. Loppu on kuin 1950-luvun westernistä: miessankari jatkaa matkaansa muiden jäädessä rannalle. Pieni koukku on kätkettynä tosiasiaan, että Merenkävijä on mutantti: maailma on muuttunut jo siinä määrin, ettei paluuta vanhaan oikeastaan enää ole, eikä Merenkävijästä ja Helenistä voi tulla uuden maailman Aatamia ja Eevaa.

Varmaankin muutaman vuosikymmenen päästä Waterworld näyttäytyy todistuskappaleena siitä, miten 1990-luvun puolivälissä alettiin keskustella ilmastonmuutoksesta ja sen dystooppisista vaikutuksista, vaikkei ilmiö yhtä suurta huolta herättänytkään kuin 2000-luvun puolella.

Nunnan tarina (1959)

Katsoimme Fred Zinnemannin ohjaaman Nunnan tarinan (Nun's Story, 1959) useampana iltana. Hämärästi muistelen nähneeni elokuvan televisioesityksenä: Elonet paljastaakin, että Audrey Hepburn -harvinaisuus nähtiin edellisen kerran vuonna 1981! Vaikka Fred Zinnemann muistetaan Sheriffin (High Noon, 1952) tekijänä, itävaltalaissyntyinen ohjaaja taisi viihtyä eurooppalaisten aiheiden parissa. Mieleen tulee esimerkiksi erinomainen Seitsemäs risti (The Seventh Cross, 1944). Nunnan tarinassa Zinnemann seuraa nuoren sisar Luukkaan (Audrey Hepburn) elämää, kouluttautumista ja samalla sitä säädeltyä järjestelmää ja sisäistä kuria, jota uskonnolliselle elämälle omistautuminen edellyttää. Tarinan pohjana oli Kathryn Hulmen vuonna 1956 julkaisema romaani, johon Hulme sai inspiraatiota ystävänsä, belgialaisen nunnan Marie-Louise Habetsin kohtalosta. Kaiken kaikkiaan Nunnan tarina on onnistunut ja herkkä kuvaus: se tuntuu paikoin kriittiseltä uskonnollisen sääntökunnan periaatteita kohtaan, mutta viime kädessä se kuvaa enemmän sitä, miten nuori Luukas löytää oman identiteettinsä.

Guillaume de Machaut: Douce dame jolie

Tänään Turun yliopistossa vierailee Glasgow’n yliopiston tutkija Kate Maxwell, joka pitää viikon kuluessa kolme luentoa keskiajan musiikista. Maxwell on itse tutkinut 1300-luvun ranskalaista Guillaume de Machaut’ta.

Guillaume de Machaut’n tunnetuimpia sävellyksiä on virelai nimeltä Douce dame jolie, jonka oheisessa YouTube-katkelmassa tulkitsee Emma Kirkby. Tulkinta on rauhallinen, mutta usein samasta kappaleesta kuulee paljon rempseämpiä versioita. De Machaut’n laulu on varmaan versioiduimpia keskiaikaisia sävelmiä. Tässä englanninkielinen muunnelma samasta kappaleesta: