Tappajat (1956)

Andrei Tarkovski, Marika Beiku ja Alexander Gordon ohjasivat oppilastyönä – Mihail Rommin ohjaajaluokalla – lyhytelokuvan Tappajat (Ubijtsy, 1956). Teos, jolla on mittaa vain 19 minuuttia, perustuu Ernest Hemingwayn novelliin samaan tapaan kuin Robert Siodmakin kymmenen vuotta aiemmin valmistunut film noir Tappajat. Novellin sisältö vastaa oikeastaan vain Siodmakin elokuvan ensimmäistä kymmentä minuuttia. Tämän neuvostotulkinta toteuttaa äärimmilleen venytettynä. Lopputulos on hämmästyttävä elokuvanovelli: tappajat (Valentin Vinogradov ja Vadim Novikov) saapuvat baariin ja tiedustelevat "Ruotsalaista". He jäävät odottamaan, mutta mitään ei kuulu. Kun tappajat ovat poistuneet, baarinpitäjä George (Alexander Gordon) lähettää Nick Adamsin (Yuli Fait) varoittamaan "Ruotsalaista", Ole Andersonia, jota esittää myöhempi neuvostoelokuvan suurtähti ja -ohjaaja Vasili Shukshin. Ohjauksesta vastasi tiettävästi pääasiassa Tarkovski, joka itsekin esiintyi baarin asiakkaana (kuvassa), viheltämässä sävelmää Lullaby of Birdland. Jännittynyt lataus onnistuu erinomaisesti. Lopputulos on lakonisen fatalistinen. Tappajat häipyvät ja Ole Anderson jää odottamaan tuomiotaan, jota katsoja ei kuitenkaan näe. Viimeisissä kuvissa George vain laskee päivän tuloa ja työntää rahansa kassakaappiin.

Genius ohjaa sittenkin oikeaan suuntaan

Kuukausi sitten kirjoitin – pessimistisissä tunnelmissa – Turun yliopiston uudesta johtosäännöstä otsikolla Genius ohjaa nuoruutta. Ehkäpä genius ohjaa sittenkin oikeaan suuntaan. Tänään uuden yliopiston hallitus on hyväksynyt johtosäännön ja päättänyt sittenkin pitää laitosneuvostot. Järjestelmä muuttuu manageriaalisemmaksi, mutta se on toisaalta ymmärrettävää, kun talouspaineet kasvavat oikeudellisen aseman muuttumisen seurauksena. On erittäin hyvä, että kolmikantaan perustuvat laitosneuvostot säilyvät ruohonjuuritasolla. Se luo uskoa siihen, että uutta yliopistoa rakennetaan yhdessä, yhteistyön tuloksena.

Hänen salainen vaimonsa (1938)

George Stevensin Hänen salainen vaimonsa (Vivacious Lady, 1938) kuuluu vähemmän tunnettuihin screwball-komedioihin. Kyse ei ole uudelleenavioitumiskomediasta, niin kuin usein, tai edes sukupuolten välisestä taistelusta. Professori Peter Morgan Jr. (James Stewart) nai yökerholaulaja Franceyn (Ginger Rogers), eikä uskalla paljastaa vanhemmilleen olevansa naimisissa. Aihe kuulostaa tutulta, eikä kovin hauskalta, mutta George Stevens saa siitä paljon irti. Ja sitä paitsi: Ginger Rogers on loistava komedienne. Oman hauskuutensa tuo aihe: Hänen salainen vaimonsa sijoittuu yliopistomaailmaan, ja tunnetustihan Hollywood vältti akateemista ympäristöä.

Prinsessa Ruusunen (1959)

Walt Disneyn Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959) edustaa taitekohtaa animaatioelokuvan historiassa. Se oli viimeinen Disney-elokuva, jossa väritys tehtiin käsin ennen siirtymistä xerografiaan. Toisaalta elokuva hyödynsi modernia teknologiaa. Se oli laajakangaselokuva, kuten Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1955), joka tehtiin CinemaScope-muodossa. Prinsessa Ruususessa mentiin vielä pidemmälle: satuelokuva toteutettiin Super Technirama 70 -menetelmällä. Elokuvan valmistelut aloitettiin jo vuonna 1951 Charles Perrault'n klassisen sadun La Belle au Bois dormant pohjalta. Perrault'n satu on 1600-luvulta, ja se oikeastaan romantisoi kertomuksen, joka tunnettiin jo keskiajalla.

Vasta nyt sain mahdollisuuden nähdä Prinsessa Ruusunen oikeissa mittasuhteissaan veljeni kotiteatterissa. Aiemmin olen nähnyt sen vain videolta 4:3-muodossa. Ero on merkittävä: laajakangasmuodossa teoksen visuaalisuus korostuu. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea taustakuviin, joihin on ammennettu inspiraatiota keskiajan maalaustaiteesta. Ehkäpä Disney oivalsi, että juuri laajakankaalla kuvan kokonaisuus ja kompositio olivat tärkeitä, kun aiemmin animaatioissa lähdettiin liikkeelle hahmojen suunnittelussa. Nyt Disney pestasi Eyvind Earlen (1916–2000) tekemään taustakuvia koko projektin lähtökohdaksi.

Ronin (1998)

John Frankenheimer (1930–2002) siintää elokuvaharrastajien mielessä Suurkaupungin susien (The Young Savages, 1961), Alcatrazin vangin (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Mantshurian kandidaatin (The Manchurian Candidate, 1962) ohjaajana, mutta loppuvaiheen tuotantoon kuulunut Ronin jättää kolkon vaikutelman. Robert De Niron, Jean Renon, Natascha McElhonen, Stellan Skarsgårdin ja Sean Beanin tähdittämä toimintaelokuva kaahaa Pariisista Nizzaan ja käväisee Arlesin kuuluisassa amfiteatterissa synnyttämässä pinon ruumiita. Elokuvan nimi viittaa japanilaiseen samuraikulttuuriin, mutta 1990-luvun rikollisuuden ja kansainvälisen politiikan lonkeroihin samurain kunnian tuntuu istuvan heikosti. Silti teosessa on hämärä ajatus: se kuvaa nykypäivää keskiaikaisena vasallisuhteiden maailmana, jossa luottamusta täytyy jatkuvasti punnita. Samalla Ronin on hitchcockmainen kokeilu siinä mielessä, että – aivan kuin Hitchcockin Vaarallisessa romanssissa – Frankenheimer taituroi olemattomien motiivien varassa. Truffaut'n haastattelussa Hitchcock kutsui ”MacGuffiniksi” trillerin koossapitävää voimaa, joka voi lopulta olla vaatimatonkin. Vaarallisessa romanssissa salaperäisen vehkeilyn motiivi on lopulta olematon. Samaa voi sanoa Roninista: kaikki metsästävät hopeanväristä luistinlaukkua, ja viime kädessä on yhdentekevää, mitä se sisältää.

Frankenheimerin ja Hitchcockin välillä on kuitenkin merkittävä ero. Frankenheimerin tarinassa peltiä romuttuu ja ruumiita syntyy niin paljon, ettei laskuissa pysy. Kun Hitchcock rakensi jännitysmomentin Royal Albert Halliin elokuvassa Mies joka tiesi liikaa, Frankenheimerin Roninissa yleisön joukkoon kätkeytynyt tarkka-ampuja onnistuu tehtävässään. Ihmishengellä ei salaperäisen laukun metsästyksessä ole arvoa. Tarkka-ampujan uhriksi joutuu taitoluistelija Natacha Kirilova (Katarina Witt), jonka ruumis jää virumaan jäälle, kun sankarit rientävät ”MacGuffinin” perään.

Tasavallan voitto...

Radion sinfoniaorkesteri esitti eilen konsertissaan näköalan 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen. Ohjelman alkuna oli sarja François-Joseph Gossecin (1734–1829) oopperasta Tasavallan voitto (Le Triomphe de la République). Belgialaissyntyinen Gossec oli pitkän linjan säveltäjä, pariisilaistunut musiikin ammattilainen, joka tarjosi kykynsä Ranskan suuren vallankumouksen palvelukseen. Hän orkesteroi Marseljeesin ja sävelsi tukun vapauden hymnejä. Hänen kynästään kirposivat Le Chant du 14 juillet (1791) Chœur à la liberté (1792), Hymne pour l'inauguration des bustes de J.-J. Rousseau, Voltaire et Mirabeau (1792) ja moni muu käyttömusiikiksi tarkoitettu kappale. Tasavallan voitto oli suurimuotoisempi teos, jossa juhlittiin tasavallan syntyä ja symbolisesti tuotiin kaikki kansat vapautta ylistämään. RSO:n konsertissa Sakari Oramo johti sarjan kepeästi, vitsikkäästi. Valikoima koostui karakteristisista tansseista, joissa kuvataan niin bostonilaisia, sveitsiläisiä kuin afrikkalaisiakin. Eriskummallisin numero oli 1700-luvun lopun musiikillinen tulkinta keskiaikaisen soittimen, kampiliiran, ”äänestä”. Soitin oli Gossecin aikaan vielä käytössä kansanmusiikissa, joten kampiliira sai, vallankumouksen hengessä, edustaa kansan ääntä.

Eniten minua jäi askarruttamaan Tasavallan voiton syntyhistoria. Musiikki on höyhenenkevyttä, mutta tasavallan synty oli kipeä kokemus. Kuningasvalta päättyi virallisesti 21. syyskuuta 1792, ja tammikuussa 1793 entinen yksinvaltias teloitettiin giljotiinilla. Kesällä alkoi runsaan vuoden kestänyt kaoottinen terrori Robespierren johdolla. Milloin Tasavallan voitto oikein syntyi? Tiedot vaihtelevat eri lähteissä, mutta ilmeisesti Pariisin ooppera esitti produktion tammikuussa 1794. Esityksen on täytynyt herättää sekavia tunteita.

RSO:n konsertissa kuultiin myös Arnold Schönbergin Oodi Napoleonille, toisen maailmansodan aikana syntynyt hyytävä tulkinta tyranniasta. Pohjana oli Lordi Byronin Napoleonin kukistumisen jälkeen kirjoittama runo. Ennen vuotta 1803 monet olivat kuitenkin nähneet Napoleonin sankarina, joka voisi pelastaa vallankumouksen ihanteet. Ludwig van Beethoven oli jo omistamassa kolmannen sinfoniansa Bonapartelle, kun saapui tieto, että Napoleon oli kruunauttanut itsensä keisariksi. Bonaparte-sinfoniasta jäi jäljelle Eroica, Beethovenin ristiriitainen, ajatuksia herättävä kuva sankaruudesta. Kun kuuntelee rinnakkain Gossecin ja Beethovenin musiikkia, ei voi kuin hämmästellä sitä, että säveltäjät olivat aikalaisia. Näin erilaista musiikkia saattoi syntyä.

Sakari Oramon ja Radion sinfoniaorkesterin tulkinta Beethovenin kolmannesta sinfoniasta oli uskomattoman hieno, täynnä analyyttista nokkeluutta, tarkkuutta ja intohimoa. Kuunnellessa melkein näki, miten teos on kirjoitettu. Konsertti on kuultavissa seuraavan kuukauden ajan Yle Areenassa.

Todellisia ja kuviteltuja mongoleja

Olen iltapuhteina lukenut Vilhelm Rubrukin matkakertomusta Itinerarium, jota olemme julkaisemassa suomeksi otsikolla Matka Mongoliaan vuosina 1253–1255. Sami Janssonin suomennos ja Antti Ruotsalan toimitustyö ovat huippuluokkaa – kirjasta tulee varmaan kaikkien aikojen Rubruk-editio, vaikka onkin suomen kielellä. Rubruk oli ”kaikkein vähäpätöisin veli Vähäisimpien veljien sääntökunnasta”, fransiskaani, joka päätyi seikkailemaan idän kaukaisille aroille Ranskan kuninkaan Ludvig IX:lle ristiretken jälkivaiheessa. Tavoitteena oli tehdä yhteistyötä mongolien kanssa. Hämmästyttävää on Rubrukin kuvauksen etnografisuus: hän luonnehtii tarkasti ”tartarien” elämäntapoja, liikkuvia kaupunkeja, tammanmaidosta tehtävän kumissin valmistusta, perhesuhteita, uskomuksia ja, sokerina pohjalla, Möngke-kaanin hovia. Nykynäkökulmasta Rubrukin teksti on tarkkanäköistä, mutta keskiajalla kirjoitus jäi harvinaisuudeksi.

Lukiessa ajatus lipsahtaa mongolien stereotypiaan, joka elää vahvasti tänäkin päivänä. Vaikka mongolivaaraa pelättiin keskiajalla, itäisten arojen nomadit ovat säilyneet kulttuurisessa kuvastossa. Rubrukin tekstissä vilahtaa nestoriolainen mies nimeltä Kojak. Villi assosiaatio tuo mieleen samannimisen tv-sarjan ja sen pääosan esittäjän, Telly Savalasin. Kreikkalaistaustainen Savalas nähtiin – Hollywood-tyyliin – sekalaisissa eksoottisissa rooleissa, ja uralle mahtui myös esiintyminen Henry Levinin spektaakkelissa Tsingis Kaani (Genghis Khan, 1965). Etnistä hämmennystä lisäsi se, että nimiroolissa seikkaili egyptiläinen Omar Sharif ja kiinalaisen Kam Lingin roolissa – James Mason.