Kawaii, pashto ja Peppi Pitkätossu

Tänään päättyi Turussa järjestetty Popular Culture Associationin ja American Culture Associationin yhteiskongressi, johon osallistui alan tutkijoita 14 maasta. Oikeastaan kiehtovinta oli kuunnella esityksiä aasialaisesta populaarikulttuurista. Kiinnostavaa oli kuulla japanilaisesta ja taiwanilaisesta kawaii-kulttuurista, söpöilystä, jossa manga-sarjakuvista tutut elementit ovat tulleet osaksi arkipäivää, muun muassa valokuvausta, ja jota Taiwanilla on sovellettu myös poliittiseen elämään tuottamalla kannattajajoukoille kawaii-maskotteja. Silmiä avaava oli qatarilaisen tutkijan esitys pakistanilaisesta pashto-elokuvasta, jonka keskus on Peshawarissa. Pashto-elokuvan kulta-aikaa olivat 1960- ja 1970-luvut: Bollywood-elokuvien tapaan tarinaa ryyditettiin musiikkinumeroin. Päähenkilönä oli usein mahdollisimman viiksekäs mies, kun taas naispääroolin esittäjä oli - Bollywoodista poiketen - mahdollisimman tukeva. Tällä hetkellä pashto-elokuva on kriisissä, mikä osittain johtuu kasvaneista piraattimarkkinoista, osittain levottomista olosuhteista.

Heidelbergiläinen tutkijaryhmä esitteli mielenkiintoisia esimerkkejä Euroopan ja Kiinan välisestä vuorovaikutuksesta. Eräässä paperissa vertailtiin Peppi Pitkätossun vastaanottoa eri kulttuureissa. Kiinassa teos on ilmestynyt vasta 1990-luvulla, eikä Pepin räväkkää persoonaa ole taltutettu kuten esimerkiksi ranskalaisessa editiossa. Ehkä Pepin hahmo vastaa Kiinassa viime vuosina rakentunutta modernia naiskuvaa.

Valkonaama (1948)

Englantilaissyntyinen Bob Hope kuoli 100-vuotiaana vuonna 2003. Viimeisillä syntymäpäivillään hän oli tarinan mukaan tokaissut: ”I'm so old, they've canceled my blood type.” Hopen tuotanto on laaja, ja hänen suosionsa oli kukkeimmillaan 1940- ja 1950-luvuilla. Viime aikoina menestys on ollut laimeampaa. Itse muistelen nähneeni televisiosta vuosien saatossa neljä Bob Hope -komediaa: Kaksi iloista merimiestä Marokossa (Road to Morocco, 1942), Prinsessa ja merirosvo (The Princess and the Pirate, 1944), Säiläin soidessa (Monsieur Beaucaire, 1946) ja Yö kummitussaarella (Scared Stiff, 1953). Jälkimmäisestähän Jerry Lewis ja Dean Martin tekivät oman versionsa samana vuonna.

Dvd:nä on hiljattain ilmestynyt Norman Z. McLeodin ohjaama Valkonaama (The Paleface, 1948), jota monet pitävät yhtenä parhaista Hope-komedioista. Lännentarinan keskiössä on Calamity Jane (Jane Russell), jolta pyydetään apua taistelussa asekauppiaita vastaan. Calamity Jane soluttautuu karavaaniin menemällä naimisiin hyväntahtoisen hammaslääkärin Painless Potterin (Bob Hope) kanssa. Lännenkomedia on hauskaa katsottavaa, mutta ei mikään kuoliaaksi naurattaja. Huumori sisältää paljon ytimekkäitä sutkautuksia, fyysistä slapstick-komediaa (ärjyen matkaan lähtevä karavaani) sekä roppakaupalla naurua elokuvallisille konventioille (humoristiset välitekstit).

Ilma on kohtalomme (1943)

Howard Hawksin sotaelokuvaa Ilma on kohtalomme (Air Force, 1943) voi helposti pitää Pearl Harborin jälkeisenä propagandana, jonka tehtävä oli kohottaa taistelutahtoa ja rakentaa stereotyyppistä kuvaa japanilaisista. Silti elokuva kuuluu Hawksin keskeiseen tuotantoon. Dudley Nicholsin käsikirjoittama tarina kertoo Mary Ann -nimisen lentokoneen miehistöstä. Elokuva on eräänlainen lentävä road movie, jossa seurataan Mary Annin matkaa Yhdysvaltojen länsirannikolta Hawaijille, jonne ryhmä sattuu lähes samaan aikaan japanilaisten hyökkäyksen kanssa. Hawaijilta ryhmä jatkaa Wake Islandille, sieltä edelleen Manillaan, kunnes ryhmä havaitsee Australian rannikolla japanilaislaivueen ja pystyy estämään sen etenemisen. Loppukuvissa ryhmä suuntaa pommituslennolle kohti Tokiota. Loppukohtauksen uho suorastaan kylmää katsojaa, joka tietää, millaisilla pommeilla Yhdysvallat Japania kuritti pian elokuvan valmistumisen jälkeen. Tästä kaikesta huolimatta käsikirjoittajan ja ohjaajan yhteistyö on saumatonta: arkipäiväiseltä tuntuva dialogi avaa sotaan tunteiden tason, joka usein unohtuu. Ryhmän yhteenkuuluvuuden tunne hitsautuu hetki hetkeltä yhä paremmaksi sitä mukaa, kun matka Tyynen meren yli taittuu. Elokuvalla ei ole yhtä päähenkilöä vaan pääosassa on kollektivi, johon kuuluvat muun muassa rehdit pilotit (John Ridgely, Gig Young), pommittaja (Arthur Kennedy), navigaattori (Charles Drake), radisti (Ward Wood) sekä särmikäs ampuja (John Garfield). Elokuvan kasvutarina liittyy John Garfieldin näyttelemään Winockiin, joka löytää paikkansa yhteisössä ja tulee sen korvaamattomaksi osaksi.

Dvd:n lisämateriaalina on Lux-radion tuottama, Cecil B. DeMillen juontama kuunnelmaversio, jossa Winockin roolista huolehti George Raft. Kerronnallinen ratkaisu poikkeaa elokuvasta sikäli, että tarina on minä-muodossa ja kertojana on juuri Winocki.

Paholaisen silmä (1960)

Ingmar Bergmanin Paholaisen silmä (Djävulens öga, 1960) alkaa irlantilaisella sananlaskulla: ”Nuoren naisen koskemattomuus on näärännäppy pirun silmässä.” Ilkikurinen elokuva on tietoisen tyylitelty, kertojahahmon (Gunnar Björnstrand) johdattelema komedia, jossa paholainen (Stig Järrel) kärsii silmävaivasta maanpäällisen elämän liiallisen hyveellisyyden vuoksi. Hän kutsuu paikalle Don Juanin (Jarl Kulle), jonka helvetti on lakkaamattomien mutta täyttymättömien viettelyjen ketju. Jos Don Juan onnistuu viettelemään koskemattomana säilyneen maalaispapin tyttären Britt-Marien (Bibi Andersson), hän saa vihdoin vapautuksen.

Kopea Don Juan saapuu maan päälle palvelijansa Pablon (Sture Lagerwall) saattelemana. eikä tehtävä suju suunnitelmien mukaan. Viattomuuskin osoittautuu suhteelliseksi. Tytärtäkin viattomampi on isä, kirkkoherra (Nils Poppe), jonka hyväntahtoisuudella ei ole rajaa. Lopulta Don Juan epäonnistuu, kun taas renki-Pablo viettelee itsensä kirkkoherrattaren (Gertrud Fridh). Paholainen kärsii tappion, mutta silti maailma on muuttunut. Kirkkoherran sinisilmäisyys on murtunut. Elokuvan optimismi on siinä, ettei idealismin särö välttämättä aiheuta tuhoa: se vain nostaa elämän reaaliteetit pinnalle. Ehkäpä elokuvan sanoma tiivistyy siihen tosiasiaan, että kirkkoherra onnistuu vangitsemaan riivaajan kaappiinsa. Niin kauan kuin riivaaja on kaapissa, kaikki on hyvin. Olennaista on tieto siitä, miten lähellä pahuus lopulta lymyää.

Likainen Harry (1971)

Don Siegelin ohjaama Likainen Harry (Dirty Harry, 1971) on star vehicle: se siirsi Clint Eastwoodin spagettiwesterneistä kaupunkiympäristöön, kivikovaksi poliisiksi, joka toimii modernissa maailmassa mutta käyttäytyy kuin lännenelokuvien sankari. Elokuva viittaa löyhästi San Franciscon alueella 1960- ja 1970-luvuilla riehuneen sarjamurhaajan tarinaan - samaan, josta David Fincher teki muutama vuosi sitten elokuvansa Zodiac. Yhteys jää lakoniseksi, mutta ehkäpä Siegelin elokuvan käsittelytapaan on vaikuttanut se tosiasia, ettei poliisi koskaan kyennyt selvittämään Zodiacin tapausta. Likainen Harry esittää varsinkin poliitikot ja poliisijohdon täysin kykenemättömänä hoitamaan rikollisuuteen liittyviä ongelmia. Clint Eastwoodin esittämä Harry Callahan ei kaihda keinoja: tärkeintä on taistelu rikollisuutta vastaan. Ratkaisevaa on kuitenkin loppukohtaus: Harry heittää tinatähtensä pois. Tehtävä on suoritettu, mutta yhteiskunnassa ei ole paikkaa lainvartijalle, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Blu-rayn lisämateriaalissa Arnold Schwarzenegger kommentoi Likaisen Harryn suosiota toteamalla, että yleisöä omapäisten sankareiden katsominen kiehtoo: katsoja, jolla ei itsellään ole mahdollisuuksia vaikuttaa, nauttii nähdessään ripeäotteisten päähenkilöiden ratkovan pulmia suoraviivaisesti. Ehkäpä toimintaelokuvaan liittyykin jonkinlainen utooppinen elementti: elokuvaan voi projisoida omaa voimattomuuttaan.

Rab Ne Bana Di Jodi (2008)

Aditya Chopran käsikirjoitus ja ohjaus Rab Ne Bana Di Jodi (2008) on viime vuoden Mumbai-hitti, romanttinen komedia, josta näen lentokoneessa lyhennetyn version. Alkuperäinen on lähes kolmituntinen, mutta lentokäyttöön leffasta on tehty kaksituntinen, ”länsimaalaistettu” versio. Silti elokuva on pesunkestävä Bollywood-elokuva musiikkinumeroineen ja tunteellisine rakkauskohtauksineen. Keskiössä on Punjab Power -yhtiössä työskentelevä, säntillinen Surinder Sahni (Shahrukh Khan), joka menee naimisiin opettajansa tyttären Taanin (Anushka Sharma) kanssa. Avioliitto on järjestetty, mutta Surinder rakastuu välittömästi kykynemättä saamaan vastakaikua. Nukkavieru Surinder päättää naamioitua naistenmies Rajiksi ja hurmata vaimonsa tanssilattialla. Sujuvasti kerrottua tarinaa on helppo seurata, ja juonikuvio on kuin intialaiseen kulttuuriin istutettu Hollywoodin uudelleenavioitumiskomedia. Kulttuurissa, jossa avioliitot ovat usein järjestettyjä, rakkaus nousee jalustalle. Ennen pitkää Surinder onnistuu voittamaan rakkauden - sen voi paljastaa, sillä epäselvyyttä lopputuloksesta ei ole.

Rab Ne Bana Di Jodi (2008) on Bollywood-tyyliin täynnä irtonaisia musiikkinumeroita. Suurin hitti on alussa kuultava ”Haule haule”, joka löytyy jo YouTubestakin:

Matka Brisbaneen 5: Hongkongista Helsinkiin

Paluumatka Suomeen alkaa 00:50. Brisbanen nähtävyydet jäävät näkemättä, mutta ennen auringonlaskua ehdin kävellä kasvitieteellisen puutarhan läpi. Siellä elää villi pythonkäärme, mutta onneksi se ei osu kohdalle. Pimeän laskeuduttua suuntaan Queen Streetille tuliaisia ostamassa. Matka Suomeen sujuu rauhallisesti. Paluu on Hongkongin kautta, ja Cathay Pacificin lento laskeutuu meren ympäröimälle kentälle aamuseitsemän jälkeen. Odotusta on onneksi vain pari tuntia, ja Finnairin lento Helsinkiin saapuu ajallaan klo 14:55. Menomatkaan verrattuna paluu on rento: päivää kohti on hyvä kulkea.