Matka Välimerelle: Ateena

Loma lähestyy loppuaan, mutta onneksi on vielä matka jäljellä: lento Ateenaan ja kiertomatka laivalla itäisellä Välimerellä. Matka on räätälöity Aidalle ylioppilaslahjaksi. Pieni epävarmuus hämmentää. Kreikkalainen varustamo ei missään vaiheessa vastannut, kun pyysin vastausta kysymykseen, onko maksuni saapunut ajoissa. Lennämme Ateenaan päivää aikaisemmin, jotta ehtisi hiukan katsoa ympärille. Lento on myöhässä ja saavumme helteiseen kaupunkiin vähän klo 14 jälkeen. Otamme metron Syntagma-aukiolle, ja hotellille on onneksi vain lyhyt matka. Tavarat huoneeseen ja sitten suoraan Akropolis-kukkulalle. Vaikuttava paikka: huipulla tuulee, lippalakit lentävät ja marmori on liukasta. Parthenon sinnittelee pystyssä, vaikka vuosituhansien tuulet ovat sitä tuivertaneet. Laskeudumme alas agoralle. Ruokailun jälkeen suunnistamme takaisin hotellille. Kukkula näkyy huoneen parvekkeelta, eikä oikeastaan tarvitse tehdä muuta kuin istua hiljaa.

Hissillä mestauslavalle (1958)

Louis Mallen esikoisohjaus Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l'échafaud, 1958) ammentaa kuvastoaan ranskalaisen rikoselokuvan ja amerikkalaisen film noirin perinteestä. Tarina on aika uskomaton: päähenkilö Julien Tavernier (Maurice Ronet) murhaa rakastettunsa Florence Caralan (Jeanne Moreau) puolison, esimiehensä, joka on tunnettu ranskalainen asetehtailija. Julien on itse Indokiinan veteraani, joka on palannut Algerian sodasta Pariisiin virastopuuhiin. Kaikki sujuu hyvin, kunnes hissi juttuu kuiluun ja suunnitelmat ajautuvat väärällä raiteelle. Louis Malle tempaa katsojat alkuhetkistä lähtien mukaansa. Elokuva alkaa Julienin ja Florencen hellillä rakkaudentunnustuksilla: kamera on kiinni rakastavaisissa, kunnes se erkanee kauas karun toimistorakennuksen, rikoksen päänäyttämön, ulkopuolelle. Ympäristö kuhisee teknologiaa, joka tuntuu tarjoavan lupauksen paremmasta maailmasta: kamerat, nopeat autot, aseet... Silti ytimessä ovat tunteet, jotka jäävät tyydyttämättä. Hieno elokuva, johon Miles Davis teki musiikin!

Kerro minulle, Zorbas (1964)

Kreikkalainen Mihalis Kakogiannis nousi parrasvaloihin vuonna 1955 ohjaamallaan Melina Mercouri -elokuvalla Stella. Sittemmin hän tuli tunnetuksi englanninkielisellä nimellä Michael Cacoyannis, teki yhteistyötä Suso Checchi d'Amicon kanssa (Il Relitto, 1961) ja sukelsi antiikin tragediaan ohjaamalla rajun tulkinnan Euripideen Elektrasta (1962). Menestyneimmän elokuvansa Kerro minulle, Zorbas (Alexis Zorbas/Zorba the Greek, 1964) hän ohjasi Nikos Kazantzakisin romaanin perusteella kreikkalais-yhdysvaltalaisena yhteistyönä. Ainakin omissa mielikuvissani Kerro minulle, Zorbas on yhdistynyt Jules Dassinin elokuvan Ei koskaan sunnuntaisin (Never on Sundays, 1960) turistisuuteen: molemmissa kuvataan Kreikkaa ulkomaalaisen silmin ja samalla vieraan tulemista vähä vähältä tutuksi. Molemmissa mieleen on painunut myös musiikki: Dassinille sen sävelsi Manos Hatzidakis, Cacoyannisille Mikis Theodorakis.

Nyt katsottuna Kerro minulle, Zorbas tuntuu yllättävän modernistiselta. Alussa tarina seuraa Englannissa syntyneen Basilin (Alan Bates) saapumista isänsä synnyinsijoille Kreikkaan. Hän odottaa satamassa pääsyä Kreetalle ja tutustuu omintakeiseen kreikkalaiseen Alexis Zorbakseen (Anthony Quinn). Aloitus on oikeastaan synkkä: sataa vettä ja meri myrskyää. Sen vastapainoksi merimatka on kuvattu melkein tanssillisena, koomisena kaaoksena. Kun draama huipentuu, teoksessa on kaksi tyylillisesti poikkeavaa kertomusta, antiikin tragedian kohtalonomaisuutta tapaileva "villin lesken" (Irene Papas) tarina ja veijaritarina englantilaisen isännän palveluksessa työskentelevästä vanhuksesta, jonka bisneshaaveet on tuomittu epäonnistumaan. Ehkä tämä erikoinen ja yllättävä sekoitus kertoo perinteisen kreikkalaisen elämäntavan ja modernin länsimaisen ajattelun yhteensopimattomuudesta. Kreikka, tai ainakin Kreeta, näyttäytyy modernia maailmaa hylkivänä yhteisönä, jossa selviytyminen edellyttää Zorbaksen "hetkeen tarttumista", raikuvaa naurua ja tanssin hurmaa.

Anthony Quinn oli vuonna 1964 jo vanha konkari etnisissä rooleissa: meksikolais-irlantilaista taustaa oleva näyttelijä ehti urallaan tulkita arabia, hunnia, eskimoa, mongolia, kiinalaista... Kreikkalaiseksi hän sopii loistavasti - ainakin suomalaisen mielestä.

Punatukkainen Lilli (1932)

Turun Elokuvakerholla oli 1980-luvun alussa screwball-tutkimusryhmä, jonka työn hedelmät julkaistiin myöhemmin Filmihullu-lehdessä (7/1984). Ryhmässä katseltiin tarkkaan Howard Hawksin, George Cukorin ja Frank Capran komedioita - tosin Hawks nousi omaan arvoonsa hulvattoman Grant-Hepburn-farssinsa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938) ansiosta. Tutkimuksellisia auktoriteetteja olivat - muistaakseni - Andrew Bergman, Brian Henderson ja Andrew Sarris. Yleinen käsitys oli, että screwball sai vauhtia vuonna 1934 tiivistyneistä sensuurisäännöistä, mikä pakotti etsimään kiertoilmaisuja seksuaalisille teemoille. Screwball-komedian varhaisina edustajina pidettiin Hawksin komediaa Twentieth Century (1934) ja Capran elokuvaa Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934).

Moni elokuva taisi silloin jäädä liian vähälle huomiolle, ainakin Leo McCareyn loistava Rouvani sulhanen (The Awful Truth, 1936), siitä yksinkertaisesta syystä, että kopioita oli vaikea hankkia. Viime vuosina televisio on kiitettävästi laajentanut käsitystä 1930-luvun Hollywood-komediasta. Muutama vuosi sitten näytettiin muun muassa Jack Conwayn Kahdesti vihitty (Libeled Lady, 1936). Nyt nähtiin Conwayn varhaisempi Punatukkainen Lilli (Read-Headed Woman, 1932), joka mullisti ainakin minun näkemyksiäni. Jean Harlow'n tähdittämässä komediassa on jo paljon screwballmaisia piirteitä, tosin mukana on paljon sellaista aistillisuutta, joka vuoden 1934 jälkeen ei enää ollut mahdollista. Tosin vaikeuksia elokuvalla oli jo synnyinvuonnaan: siitä karsittiin liian ilmeisiä seksuaalisia viittauksia, mitä tuottaja Darryl Zanuckin oli vaikea hyväksyä.

Linkkinä Howard Hawksiin on tietysti Jean Hawlow'n ensimmäinen repliikki: "So gentlemen prefer blondes, do they? Yes, they do..." - Hawkshan ohjasi Anita Loosin romaaniin perustuvan komediansa Herrat pitävät vaaleaveriköistä vuonna 1953. Loosin teos oli tosin filmattu ensimmäisen kerran jo vuonna 1928, tuoreeltaan Broadway-menestyksen jälkeen. Punatukkaisen Lillin käsikirjoitus on niin ikään Loosin käsialaa, ja hän pääsi siis viittaamaan omaan suosikkiteokseensa. Anita Loos (1888-1981) eli pitkän elämän ja kertoi myöhemmin muistelmissaan lisänneensä alkurepliikin Irving Thalbergin vaatimuksesta muistuttamaan yleisölle, että kyse oli komediasta.

Joe Kidd (1972)

Elmore Leonardin käsikirjoittama Joe Kidd oli John Sturgesin viimeisiä westernejä. Maailma oli muuttunut, ja lännenfantasioiden keskus oli vuodesta 1964 lähtien ollut Italian Cinecittà. Joe Kidd asettuu jatkamaan Sergio Leonen luomaa kovaksikeitettyä perinnettä ja tukee italowesternin vauhdittamaa Clint Eastwoodin tähtikuvaa. Leonardin käsikirjoitus tuo mieleen Leonen esikoiswesternin Kourallinen dollareita siinä mielessä, että myös Joe Kidd on "kahden herran palvelija", välittäjä, joka aluksi risteilee kilpailevien leirien välillä. Leonen Maahan, senkin hölmö (Giù la testa, 1971) elokuvan tapaan Joe Kidd liittää vallankumouksellisen toiminnan meksikolaisiin, tosin Joe Kiddin meksikolaiskapinallinen Luis Chama (John Saxon) on lähinnä bandiitti ja paljastuu lopulta itsekkääksi oman nahkansa varjelijaksi. Elokuvan kyynisyyttä vahvistaa valkoisten palkkionmetsästäjien häikäilemättömyys, eikä Joe Kidd lopulta rakenna kovinkaan toiveikasta kuvaa menneestä maailmasta.

Terävyyttä olympialaisiin

Pekingin olympialaiset häämöttävät edessä. Elokuun 8. päivänä käynnistyvät 2000-luvun kolmannet kesäkisat, joissa käydään 302 kilpailua 28 lajissa. Uutuutena on avovesiuinti, joka tosin joudutaan kauhomaan Qingdaon rannikkokaupungissa. Ennakkotietojen mukaan levälautat uhkaavat ainakin purjehtijoita, mutta nähtäväksi jää, miten uimarit selviytyvät kamppailussaan luonnonvoimia vastaan.

Etukäteen Pekingin olympiakisat ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita, niin poliittisista kuin ympäristöllisistäkin syistä. Jos sää on helteinen, saasteongelmat saattavat vaikeuttaa olosuhteita olennaisesti. Savusumun pelätään peittävän Pekingin kaupunkia jalon urheilujuhlan keskellä ja haittaavan paitsi urheilijoiden terveyttä myös heidän näkyvyyttään. Hämmästyttävää kyllä, näkyvyysvaikeuksista huolimatta television katsojille tarjotaan kirkkaampaa ja terävämpää kuvaa kuin koskaan aikaisemmin. Pekingin olympialaisista povataan ensimmäisiä HD-olympialaisia, teräväpiirtoteknologian käännekohtaa.

*

Urheilulähetyksillä on ollut aina erityismerkitys television historiassa. Niiden avulla on korostettu television reaaliaikaisuutta, sen kykyä näyttää tapahtumat silloin, kun ne tapahtuvat. Kansainvälisessä urheilulähetyksessä toteutuu television mahdollistama ”kaukonäkeminen”. Samalla urheilun avulla on rakennettu yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun kotikatsomoiden yleisöt on koottu saman rituaalin ympärille. Vuonna 1936 Berliinin olympialaisista välitettiin tv-kuvaa niihin harvoihin saksalaiskoteihin, joissa vastaanotin oli. Suomessa Yleisradio hankki tv-toimintansa alkuvaiheessa ulkolähetysauton, vain voidakseen tarjota kansalle Suomi-Ruotsi-maaottelun vuonna 1958, suorana lähetyksenä olympiastadionilta.

Teräväpiirtoa on olympialaisten yhteydessä kokeiltu aikaisemminkin. Japanilainen televisioyhtiö NHK lähetti HD-signaalia jo Barcelonan olympialaisista vuonna 1992, ja yhdysvaltalainen NBC tarjosi Salt Lake Citystä laajan HD-valikoiman vuonna 2002. Pekingin olympialaiset ovat kuitenkin ensimmäiset kisat, joista kaikki lähetykset tarjotaan teräväpiirtomuodossa.

*

Välttämättä katsojat eivät silti näe olympialaisiaan yhtään terävämmin. Eniten tietysti kirkastuu Pekingin maine. Kiinalainen isäntäyhtiö tarjoaa parasta mahdollista signaalia, mutta tosiasia on, että useimmissa maissa se on jaettava eteenpäin sumeampana, sillä televisio-ohjelmien lähettämisen ja kuluttamisen teknologiat ovat vielä vanhaa perua. Näin on ikävä kyllä myös Suomessa, vaikka olemme kaikki vastikään hankkineet upouudet digiboksit.

Kesäkuussa Yleisradio päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen HD-television testaukseen antenniverkossa. YLE välittää koko Pekingin tarjonnan teräväpiirtona, mutta jakelusta huolehtivat pääasiassa kaupalliset tahot. Antenniverkossa ohjelmaa voi seurata vain pääkaupunkiseudulla Digitan Espoon lähettimen kuuluvuusalueella. Ne katsojat, joilla on käytössään yhteensopiva HD-digiboksi tai -vastaanotin, pääsevät arvioimaan, riuhtaiseeko Tero Pitkämäki keihäänsä terävämmin ja tulevatko Tommi Evilän hypyt millilleen oikein mitatuiksi.

*

Miksi oikeastaan pitäisi nähdä tarkemmin? Jo nyt käytämme teknologiaa, joka sallisi huomattavasti laadukkaamman kuvan kuin mihin palvelujen tarjoavat panostavat: esimerkiksi dvd-tallenteissa olisi parantamisen varaa ilman standardien muutoksiakin. Kehityksen suunta on monella tapaa vielä hämärän peitossa. Aivan vastikään on saatu toteutettua tv-lähetysverkon digitalisoiminen, joka jo toi kuvan laatuun olennaisia muutoksia. HD-lähestysten seuraamiseksi pitäisi hankkia uusi digiboksi tai sellainen vastaanotin, jossa on HD-viritin. Ja jotta kuvan tarkkuus pääsisi oikeuksiinsa, pitäisi hankkia isompi televisio tai sellainen kotiteatteriprojektori, joka skaalaa tarvittaessa vanhempiakin resoluutioita.

HD-vastaanottimen sijasta taidan itse tyytyä toistaiseksi uusien silmälasien hankintaan. Se terävöittää kuvaa kummasti.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 19.7.2008)

Kirjava satama (1944)

Howard Hawksin Kirjava satama kuuluu niihin elokuviin, joita voi vaivatta katsoa yhä uudestaan. Sujuvuuden takeena on paitsi Hawksin luistava kerrontataito myös ytimekäs dialogi, josta vastaavat Jules Furthman ja William Faulkner. Aihe perustuu Ernest Hemingayn alkutekstiin. Olen nähnyt Kirjavan sataman varmaan toistakymmentä kertaa, mutta en ole koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi sen poliittisuutta. Toisen maailmansodan vastakkainasettelut heijastuvat Länsi-Intian saariston elämään, ja yhdysvaltalainen Harry Morgan (Humphrey Bogart) yrittää huolehtia vain omista asioistaan - tilanteessa, jossa eettinen kannanotto olisi välttämätöntä. Sisältääkö elokuva kätkettyä kritiikkiä siitä, miten hitaasti Yhdysvallat reagoi sotaan? Morganin välinpitämättömyys vertatuu Yhdysvaltain haluttomuuteen puuttua kofliktiin sodan alkuvuosina. Lopulta Morgan ei kuitenkaan voi välttää kannanottoa, vaikka viime kädessä ranskalaiset vastarintaliikkeen taistelijat saavatkin hoitaa omat asiansa. Kirjavan sataman asetelmassa on casablancamaisia piirteitä, mutta nyt rakastavaisten ei enää tarvitse uhrautua. He voivat kävellä ulos historiasta.