Pako (1941)

Michael Powellin Pako (49th Parallel, 1941) sai Suomen ensi-iltansa syyskuussa 1946. Mitähän suomalaiset ajattelivat nähdessään saksalaisten näkökulmasta tehdyn sotaelokuvan? Tarinan keskiössä on kuusi saksalaista sotilasta, jotka haaksirikkoutuvat Hudsoninlahdelle. He rantautuvat ja ottavat haltuunsa paikallisen postiaseman. Elokuva valmistui tilanteessa, jossa Yhdysvallat ei vielä ollut sodassa mukana, joten sotilaat pyrkivät kaikin keinoin Kanadan puolelta rajan, 49. leveyspiirin, yli Yhdysvaltoihin. Fanaattisen komentaja Bernsdorffin (Rchjard George) rinnalta nousee esiin luutnantti Hirth (Eric Portman), johon katsoja lopulta identifioituu. Käsikirjoitus on episodimainen mutta yllätyksellinen. Hirthin hahmosta kasvaa positiivinen vihollishahmo, jollaisia toisen maailmansodan aikaisesta propagandaelokuvasta ei useinkaan löydä.

Hotel du Nord (1938)

Marcel Carnén Hotel du Nord (Hôtel du Nord, 1938) on ranskalaisen poeettisen realismin klassikoita. Rakastavaiset Renée (Annabella) ja Pierre (Jean-Pierre Aumont) kirjautuvat Saint-Martinin kanavan lähellä sijaitsevaan hotelliin ja suunnittelevat itsemurhaa, lähes Wagnerin Tristanin ja Isolden hengessä. Suunnitelma epäonnistuu: Pierre vain haavoittaa rakastattuaan ja pakenee paikalta. Viereisessä huoneessa asuu sutenööri Edmond (Louis Jouvet) yhdedssä prostituoitunsa Raymonden (Arletty) kanssa. Pian kahden pariskunnan elämät punoutuvat toisiinsa tavalla, jonka käänteitä ei ole syytä tässä paljastaa. Jean Aurenchen ja Henri Jeansonin käsikirjoittamassa draamassa hotelli on maailman metafora: hotellin huoneet ovat kuin toisistaan erillään olevia elämänkohtaloita, jotka yllättäen kietoutuvat toisiinsa.

Kikin lähettipalvelu (1989)

Kikin lähettipalvelu valmistui Totoron jälkeen, Miyazakin neljäntenä pitkänä ohjauksena. Tarinan mukaan Miyazaki oli kiinnostunut Peppi Pitkätossun oikeuksista ja matkusti Tukholmaan. Oikeuksia ei tullut, mutta Itämeren kaunis kaupunki antoi inspiraation Kikin kuvitteelliselle kaupunkille, jonne 13-vuotias pikkunoita kotiutuu. Kiki on sympaattinen elokuva, herkkä, ja oikeastaan jatkaa Totoron lämmintä tunnelmaa. Aikaisemmista Miyazakeista (Lentävä linna) tuttu viehtymys julesvernemäisiin lentokoneisiin on yhä mukana: tällä kertaa nuoren noidan luuta saa vastapainokseen ilmalaivan. Teknologisen taidon vastapainoksi nousee luottamus omiin kykyihin, jotka lopulta tekevät Kikistä sankarin. Vastakkain ovat teknologia ja ”henki”, mutta samala Kiki kuvaa itsenäisyyttä, luottamusta itseen.

Takaikkuna (1954)

Muistan, kun 1980-luvulla sarja Alfred Hitchcockin elokuvia palasi valkokankaalle pitkän tauon jälkeen. Kävin Helsingissä katsomassa Vertigon ensi-illan, ja oli yhtä juhlaa nähdä kankaalta vanhoja klassikoita loitokopioina. Hitchcock-buumi jatkui muutaman vuoden ajan, jolloin maahantuojat toivat kankaille myös muuta tuotantoa. Noina vuosina näin Takaikkunan (Rear Window, 1954) niin monta kertaa, että sen jälkeen siihen on ollut vaikea syttyä. Vaikka elokuva on arvostettu, se tuntuu monen katsomisen jälkeen hiukan liiankin teoreettiselta ja viimeiseen asti harkitulta. Hitchcock kertoi Truffaut'lle haastattelussa, että tarkoitus oli testata Kulesovin koetta näytelmäelokuvan muodossa. James Stewartin kasvokuviin yhdistettiin tirkistelykuvia vastapäisestä talosta. Kaikki ilmeet, jotka katsoja on näkevinään Stewartin kasvoilla, syntyvät oikeastaan katsojan mielikuvituksessa. Silti jännitys pitää yhä otteessaan. Tosin huomio kiinnittyy välillä myös kuriositeetteihin. Pohjoismaat eivät saa Takaikkunassa kovinkaan mairittelevaa mainosta. Suomi mainitaan ikuisen pakkasen maana, ja murhaajan nimi, Lars Thorwald, viittaa Skandinavian suuntaan. Thorwaldin roolissa nähdään Raymond Burr, joka sittemmin tuli tutuksi tv-ruuduilla oikeuden puolustajana, ensin rullatuolissa istuvana Ironsidena, myöhemmin Perry Masonina.

Hääkarkuri (1936)

Katsoimme George Stevensin Hääkarkurin (Swing Time, 1936) monessa osassa, joten kovin ehyttä dramaattista kaarta ei mieleen piirtynyt. Parhaimmillaan räiskyvä musiikkikomedia tuntuu olevan alussa, jossa John 'Lucky' Garnett (Fred Astaire) valmistautuu häihin. Myöhemmin Lucky tutustuu Penelope 'Penny' Carroll (Ginger Rogers), jonka kanssa tanssi sujuu kuin siivillä. Ginger Rogers on loistava niin kuin aina: musikaalien lisäksi hän selviytyi hienosti komediennen rooleistaan, mieleen tulee esimerkiksi Garson Kaninin Poikamiesäiti (Bachelor Mother, 1939). Hääkarkurin helmiin kuuluvat Jerome Kernin melodiat, varsinkin ”A Fine Romance”.

Rocco ja hänen veljensä (1960)

Pitkään aikaan en ole nähnyt tätä Viscontin loistavaa elokuvaa, joka on nyt ilmestynyt restauroituna kopiona. Lähes kolmituntisessa melodraamassa Visconti kertoo Etelä-Italiasta Milanoon muuttaneen siirtolaisperheen tarinan. Perheeseen kuuluu leskeksi jäänyt Rosaria (Katina Paxinou) ja hänen poikansa Vincenzo (Spiros Focás), Simone (Renato Salvatori), Rocco (Alain Delon), Ciro (Max Cartier) ja Luca (Rocco Vidolazzi). Elokuva on jaettu dramaattisiin jaksoihin, jotka on otsikoitu veljien mukaan, vanhimmasta nuorimpaan. Tarina on ehyt, mutta päähuomio kohdistuu vuorotellen kuhunkin veljeen. Huikeinta on Simonen ja Roccon tarina. Jos elokuva alkaa neorealistissävyisenä siirtolaiskertomuksena, jo tunnin katsomisen jälkeen Visconti antaa melodraamalleen oopperallisia piirteitä. Simone on pakkomielteisesti rakastunut Nadiaan (Annie Girardet), johon myöhemmin myös Rocco rakastuu. Rocco seuraa veljeään nykkeilykehään, ja kolmiodraama huipentuu juuri, kun Rocco on voittamassa tärkeää ottelua. Simone surmaa Nadian Po-joen rannalla. Kohtaus tuo mieleen George Bizet'n Carmenin loppukohtaukseen, jossa lemmentragedian karmivan hetken rikkovat taustalta kantautuvat härkätaisteluareenan huudot. Toreadoria juhlitaan veriteon hetkellä. Rocco ja hänen veljensä saa myyttisiä, raamatullisia piirteitä. Simone on Juudas, perheyhteyden petturi, kun taas Rocco on sijaiskärsijä, joka tekee kaikkensa puhdistaakseen veljensä synneistä. Veljeksistä Vincenzo ja Ciro ovat realisteja, jotka elävät tässä päivässä, normaalia, arkista elämää. Lopussa juuri Ciro ilmiantaa Simonen poliisille. Melodraaman taustalla on varmasti myös yhteiskunnallinen vihje. Veritekojen ja sukuyhteyden maailma on Etelässä, mutta pohjoisen kaupungissa on elettävä kansalaisyhteiskunnan mukaan. Viimeisissä kuvissa Luca, jonka on vaikea ymmärtää Ciron tekoa, kävelee autiolla kadulla. Tehtaan pilli on puhaltanut Alfa Romeon työntekijät liukuhihnan ääreen. Loppukuva on kaunis, niin kuin koko kohtaus Lucan ja
Ciron kesken. Toinen elokuvan helmi on Nadian ja Roccon kohtaus kahvilassa: rakkaus orastaa, ja samalla toivo paremmasta maailmasta, jota ei koskaan tule.

Hyvää yötä, majesteetti (1982)

Olen käyttänyt Ettore Scolan elokuvan Hyvää yötä, majesteetti (La Nuit de Varennes) alkukohtausta luentonäytteenä jo vuosien ajan: Pariisissa, Seinen rannalla, italialainen seurue esittää kurkistuskaapin avulla tarinan Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumista. Scola vihjaa oman elokuvansa olevan vain osa pitkää, audiovisuaalisen tarinankerronnan perinnettä. Mieleen juolahtaa väistämättä Jean Renoir'n Marseljeesin kohtaus, jossa käydään katsomassa varjonäytelmää, hyvin elokuvankaltaisessa esitystilanteessa. Kurkistuskaapilla oli 1700-luvun maailmassa usein italiankielinen nimi, il mondo nuovo: sen tarjoama visuaalinen spektaakkeli oli uusi maailma, toinen maailma. Italiassa Hyvää yötä, majesteetti nähtiinkin juuri nimellä Il mondo nuovo. Myös elokuvan päähenkilöt ovat astumassa uuteen maailmaan, jossa ei enää ole kuninkaita ja jossa uusi yhteiskuntajärjestys on astumassa vanhan tilalle. Catherine Rihoit'n romaaniin perustuva tarina edustaa eräänlaista virtuaalihistoriaa, imaginääristä historiaa: Pariisista lähtevässä vaunussa kohtaa outo yhdistelmä aikalaisia, poliittisista ja pornografisista kirjoistaan tunnettu Restif de la Bretonne (Jean-Louis Barrault), ikääntyvä naistenmies Giacomo Casanova (Marcello Matroianni), yhdysvaltalainen itsenäisyysmies Thomas Payne (Harvey Keitel) ja kreivitär Sophie de la Borde (Hanna Schygulla), joka on salakuljettamassa kuninkaan juhla-asua. Jossakin edellä kiitävää kuningasperheen vaunu, joka lopulta pysäytetään pienessä Varennesin kylässä. Kuningasvallan viimeinen pyristys historian muutosvoimia vastaan epäonnistuu. Yhtä lailla epäonnistuu Casanova, joka elokuvan lopussa joutuu palaamaan velkojansa kreivi Waldstenin luo Böömiin. Restif de la Bretonne ja Thomas Payne edustavat oikeastaan niitä skribenttejä, jotka olivat rakentemassa edellytyksiä poliittiselle muutokselle. Lopussa tunnelma on kuitenkin nostalginen, empivä. Sophie pukee kuninkaan asun nukelle ja kumartuu. Ehkä kuningas ei koskaan ollutkaan lihaa ja verta: hän oli alamaistensa synnyttämä. Kun vanha katoaa, olo on turvaton, kuten Sophie toteaakin. Oli turvallista herätä maailmaan, joka oli paikallaan.