Kierosilmäinen onni (1960)

Mies raiteilla -elokuvan jälkeen Kierosilmäinen onni (Zezowate szczescie, 1960) on yllätys. En koskaan nähnyt tätä elokuvaa 80-luvulla, kun se kiersi elokuvakerhoissa, sen sijaan näin Munkin viimeisen elokuvan Matkustaja. Yllätys on se, että Kierosilmäinen onni on musta komedia. Se kertoo miehestä nimeltä Jan Piszczyk (Bogumil Kobiela). Tarina alkaa vankilasta, jossa Piszczyk kertoo epäonnisen elämäntarinansa vankilan johtajalle. Samassa elokuva takautuu kertomaan Piszczykin vaiheita 1930-luvulta 1950-luvulle. Munk käsittelee marginaalissa eläneen hahmon kautta aikaa ennen sosialismia, sotaa ja lopuksi uuden sosialistisen Puolan rakentumista. Piszczyk on henkilö, joka haluaisi miellyttää vallanpitäjiä, mutta lankeaa aina vääryyksiin. Ennen sotaa hän ajautuu vahingossa fasistien mielenosoitukseen. Kun hän haluaa osallistua sotaan, hän pukeutuu löytämäänsä sotilasasuun ja tulee vangituksi puolalaisena upseerina. Varsovassa hän ajautuu hämäriin liiketoimiin, ja jälleen käy huonosti. Aivan mahtava on jakso, jossa Piszczyk vihdoin sodan jälkeen menestyy tilastokeskuksen johtajana. Tästäkin työstä hän joutuu syrjään poliittisesti epäilyttävänä ja päätyy kaltereiden taakse. Miellyttämishaluisen päähenkilönsä kautta Munk kuvaa niitä valtavia muutoksia, joita puolalaisessa yhteiskunnassa tapahtui 20 vuodessa.

Kauhun kilometrit (1971)

Näin Kauhun kilometrit (The Duel, 1971) joskus lapsena, ja silloin aggressiivinen rekka-auto sai pitelemään kiinni sohvan reunasta. Steven Spielbergin esikoiselokuva on tehty televisiolle, ilmeisesti pienellä budjetilla. Dennis Weaverin esittämä kaupparatsu ajaa läpi Kalifornian ja joutuu mystisestä syystä rekka-auton ahdistamaksi. Spielberg osaa taitavasti rakentaa jännitystä. Tuntuu, että hän jo monin paikoin ennakkoi pari vuotta myöhemmän Tappajahain keinoja. Elokuvan heikko kohta on maantiebaariin sijoittuva jakso, jossa yhtäkkiä käytetään paljon kertojaääntä. Kaupparatsun mietiskely poikkeaa muusta tyylistä.

Arsène Lupin - gentlemannivaras (1957)

Maurice Leblancin tarinaan perustuva Arsène Lupin on filmattu kymmenkunta kertaa, vaikka monet muistavatkin vain legendaarisen tv-sarjan 70-luvun alusta. Ensimmäiset elokuvaversiot tehtiin jo mykkäelokuvakaudella. Jacques Beckerin elokuva Arsène Lupin - gentlemannivaras (Les Aventures d'Arsène Lupin, 1957) tempaa mukaansa ensikuvista lähtien: Robert Lamoureux'n esittämä varas vierailee juhlissa ja ryöstää arvokkaat taideteokset sähkökatkoksen aikana. Becker, Rakastajattaren ohjaaja, osasi tehdä myös viihdeelokuvia: ennen Arsène Lupinia oli valmistunut Ali-Baba ja 40 rosvoa (Ali Baba et les quarante voleurs,1954). Puolivälin jälkeen Arsène Lupin menettää kuitenkin otteensa. Huijarivaras lähtee Saksaan ja samalla tarina kääntyy oudon absurdiksi. Hmm, ehkä elokuva pitäisi katsoa uudelleen... Onko elokuvan keinotekoisuus kuitenkin vain tehokeino. Lupin on tunnettu siitä, että hän elää vain valepuvuissa, ja Leblancin romaaneissa sankarilla ei tunnu olevan identiteettiä ollenkaan. Mikä sopisi paremmin tällaiseen aiheeseen kuin asetelmien ja näkymien tietoinen keinotekoisuus?

Parooni Münchhausenin uskomattomat seikkailut (1961)

On vaikea käsittää, miksi Yle Teema näyttää Karel Zemanin mahtavat fantasiaseikkailut illalla klo 22 jälkeen, kun näitä voisi näyttää sunnuntaimatineoina. Zemanin tapa yhdistää animaatiota ja näyteltyjä jaksoja toimii hienosti ja on kestänyt aikaa. Parooni Münchhausenin uskomattomat seikkailut (Baron Prásil, 1961)yhdistää kuvakirjojen, Jules Verne -piirroskuvien ja mykkäelokuvien keinoja. Valitettavasti monet Zeman-sarjan nauhoitukseni epäonnistuivat digiboksiongelmien takia. Useista jäivät tekstit puuttumaan, ja Münchhausenin kohdalla taas nauhuri rikkoontui kesken tallennuksen...

Riemuloma Rivieralla (1953)

Pitkästä aikaa on hauska katsoa Jacques Tatin klassinen turismikuvaus Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de Monsieur Hulot, 1953). Elokuvaa ei suomalaisesta nimestä huolimatta kuvattu Rivieralla, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Riemuloma Rivieralla on täynnä hykerryttäviä yksityiskohtia: hienoimpia miljöitä on hotellin alakerta, johon vieraat ovat kokoontuneen milloin aamiaiselle, milloin iltaa viettämään.

Kurjet lentävät (1957)

Elokuvakurssini päättyy tähän neuvostoelokuvan kansainväliseen menestyselokuvaan, joka nostatti innostusta erityisesti Ranskassa. Vinot kamerakulmat ja huikeat kamera-ajot tekevät elokuvasta mielettömän katsomiskokemuksen. En tiedä hienompaa kuolinkohtausta kuin jaksoa, jossa Boris (Aleksei Batalov) saa surmansa: aika hidastuu, ja hetkessä Boris näkee silmiensä edessä tulevaisuuden, jota ei koskaan tullut. Sitten hän rojahtaa maahan, keskellä kosteaa venäläistä korpea. Ja mitä voi sanoa loppukohtauksesta? Se on tietenkin isänmaallinen, sotilaat saapuvat junalla Moskovaan, Veronika (Tatjana Samoilova) on tullut toiveikkaana paikalle kukkakimppu kädessään, mutta katsoja tietää, ettei Boris voi saapua. Kaikesta pateettisuudestaan huolimatta kohtaus on niin pakahduttava, että sitä on vaikea kestää!

Umberto D. - elämän vanki (1952)

Vittorio de Sican Umberto D. - elämän vanki (Umberto D., 1952) on luentokurssini toiseksi viimeinen elokuva. Siitäkin sepustelin jo viimevuotiseen päiväkirjaan. André Bazin kutsui tätä keston elokuvaksi. Ensimmäisellä kerralla en oikein osannut kiinnittää huomiota joidenkin kohtausten "reaaliaikaisuuteen", mutta nyt ne tuntuvat tehokkailta ja samalla kriittisiltä studioelokuvan ekonomisuutta kohtaan.