Alppien salaisuus (1926)

Kun lähdimme matkalle Pariisiin, ajattelin, että jonakin iltana olisi hauska käydä elokuvissa. Mutta päivät olivat raskaita, varsinkin kun Pariisin metroa ei ole tehty lastenrattaita varten, ja illalla tuntui mukavammalta istua asunnolla Marais'ssa. Onneksi televisiosta löytyi klassikkokanava. Ensimmäisistä hetkistä lähtien Arnold Franckin Alppien salaisuus (Der heilige Berg, 1926) tempaa mukaansa. Leni Riefenstahlin esittämä Diotima tanssii luonnon keskellä hyvin 20-lukulaisissa kuvissa. Itse elokuva on kolmiodraama, jossa Karl (Luis Trenker) ja Vigo (Ernst Petersen) kamppailevat Diotiman rakkaudesta. Draama huipentuu vuorikiipeilyjaksossa, jossa Karl ja Vigo ottavat mittaa toisistaan. Vigo syöksyy kuilun reunalta, mutta Karl tarttuu ajoissa köyteen. Vaikuttavassa kohtauksessa Karl kieltäytyy antautumasta mustasukkaisuudelleen ja pitää Vigon kiinni elämässä. Kiipeilijät sinnittelevät yön yli, vaikka pakkanen kiristyy. Apu saapuu kuitenkin liian myöhään.

Professori Dowellin testamentti (1984)

En tiedä, mitä tästä sanoisin. Ostin sarjan neuvostoliittolaisia viihde-elokuvia Vitali Schmidt -nimiseltä verkkokauppiaalta. Leonid Menakerin ohjaama Professori Dowellin testamentti (Zaveshchaniye professora Douelya, 1984) perustuu Alexander Beljajevin romaaniin ja sijoittuu selkeästi "länteen". Jännityskertomus on varmaankin maisemista ja statisteista päätellen kuvattu Kuubassa. Suomalaista katsojaa jää kutkuttamaan elokuvan alussa vilahtava lahtelainen olutlaatikko! Itse elokuva kuvaa sallitun tieteen rajamailla työskentelevää professori Dowellia, jonka aivot jatkavat elämäänsä irrallaan ruumiista. Elokuva näyttää kritisoivan (läntistä) tiedettä, joka on karannut eettisten pohdintojen tuolle puolen.

La Jetée - terassi (1962)

Muistan, miten myyty olin, kun näin Chris Markerin La Jetéen ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa. Esitys oli Palatsi 3:ssa, jonka ohjelmiston Turun elokuvakerho silloin valitsi. Mustavalkoisina still-kuvina tehty tieteisfiktio on yhä tehokas, ja se yksi liikkuva kuva, joka sai minut aikanaan epäuskoisesti räpyttelemään silmiäni, on vieläkin vaikuttava.

Hirviöt (1963)

Episodielokuva oli suosittua 1950-luvulla, mutta Dino Risi astuu komediallaan Hirviöt (I mostri, 1963) askeleen pidemmälle: teosta voisi kutsua sketsielokuvaksi. Vittorio Gassman ja Ugo Tognazzi tähdittävät 20 lyhyestä kuvaelmasta koostuvaa kavalkadia, joka paikantaa 60-luvun italialaisen yhteiskunnan "hirviömäisyyksiä". Moraaliton isä opettaa pojalleen valehtelua ja näpistelyä, hurskas kansanedustaja antaa iäkkään kenraalin odottaa vastaanotollaan, rutiköyhällä perheenisällä on varaa lähteä A. S. Roman otteluun riehumaan, Pyhän Fransiscuksen sanomaa saarnaava pappi antaa turhamaisia ohjeita parturilleen, mies ryöstää parhaan ystävänsä vaimon, jalankulkijoiden oikeuksista muistuttava herra muuttuu Fiatin rattiin päästyään maaniseksi kaahaajaksi...

Dino Risin sketsikimara on loistelias kommentaari vuoden 1963 Italiasta, modernisaatiosta, vieraantuneisuudesta ja hyväksikäyttämisen häikäilemättömyydestä. Farssin keinoin Risi pääsee samaan lopputulokseen kuin Antonioni! Gassmanin ja Tognazzin roolisuoritukset ovat kertakaikkiaan virtuoosimaisia. Gassman nähdään mm. asianajajana, joka nöyryyttää vapaaehtoisesti oikeuden eteen astuvaa todistajaa. Tognazzi on parhaimmillaan television eteen liimautuneena aviomiehenä, joka paksujen silmälasiensa takaa seuraa kaiken, mitä tuutistä irtoaa - samaan aikaan kun puoliso viettää lemmenhetkiä viereisessä huoneessa. Hervottomuudestaan huolimatta elokuva päättyy surullisesti tarinaan "La nobile arte". Guarnacci (Tognazzi) houkuttelee ystävänsä Artemisio Antinorin (Gassman) palaamaan nyrkkeilykehään. Kaikki päättyy katastrofiin, ja Artemisio halvaantuu. Loppukuvassa nyrkkeilijä istuu rullatuolissa katsomassa ystävänsä leijaa, joka lepattaa merituulessa. Kaikista hirviömäisyyksistä - ainakin tästä viimeisestä - voi syyttää Dino Risiä, joka hyydyttää katsojan naurun elokuvan viime metreillä.

Simon ja viettelykset (1965)

Rahoitusvaikeuksien vuoksi Luis Buñuel joutui jättämään elokuvansa Simon ja viettelykset (Simón del desierto, 1965) kesken, ja lopputulos on vain 45 minuuttia. YLE Teema näytti elokuvan ilman tekstitystä, joten dialogi jäi hämäräksi... Tarina kertoo Syyrian Antiokiassa 400-luvulla eläneestä Simonista, joka kiipesi pylvään nokkaan ollakseen lähempänä Jumalaa. Simon vietti korkeuksissa vuosikymmeniä, kunnes kuoli: hagiografien mukaan erakon ruumis levitti suloista tuoksuaan vielä pitkään kuoleman jälkeen. Buñuelin elokuvassa kaikki on toisin. Paholainen ilmestyy eri hahmoissa ja yrittää houkutella Simonin alas pylväästään. Surrealistinen kertomus päättyy anaktronistiseen kohtaukseen, jossa paholainen kiidättää Simonin suihkukoneella New Yorkiin - tanssiravintolan villiin menoon. Olisikohan Martin Scorsese saanut Simonin viettelyksistä idean Kristuksen viimeinen kiusaus -elokuvaansa?

Kaupungissa kummittelee (1937)

Norman Z. McLeodin Kaupungissa kummittelee (Topper, 1937) ei ole tunnetuimpia screwball-komedioita eikä vedä vertoja sellaisille klassikoille kuin Bringing Up Baby tai Nothing Sacred, mutta hauska on tämäkin. Cary Grantin ja Contance Bennettin esittämä pariskunta päättää päivänsä auto-onnettomudessa mutta jatkaa spontaania hurvitteluaan kummituksena. Kuten screwballeissa muutoinkin, Topperissa vastavoimana on sovinnainen elämä, jota Roland Youngin esittämä yritysjohtaja, Cosmo Topper, edustaa. Youngin roolisuoritus on erinomainen, varsinkin kohtauksessa, jossa näkymätön pariskunta kuljettaa hänet juopuneena ulos ravintolasta.

Neljä nolattua neroa (1931)

Norman Z. McLeodin Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931) on parasta Marxia. Grouchon verbaalinen ilotulitus on kääntäjien painajainen!