Millainen sulhanen (The Importance of Being Earnest, 1952)

Anthony Asquithin mahtava Oscar Wilde -filmatisointi The Importance of Being Earnest (1952) nähtiin Suomessa ensi-illassa keväällä 1953, jolloin se sai suomenkielisen nimen Millainen sulhanen. Wilden näytelmää on Suomessa esitetty eri nimillä, kuten – aakkosjärjestyksessä – Bunbury, Ernestiyden merkitys, Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin, Mitä merkitsee olla nimeltään Ernest, Sankarikeikarit, Sulhaseni Ernest, Tärkeintä on olla aito ja Tärkeintä on olla Uno.  Nimien kirjavuus kertoo nimeämisen vaikeudesta, hankaluudesta suomentaa Wilden nokkela sanaleikki, mutta toisaalta monet nimet kielivät näytelmän suuresta suosiosta myös Suomessa. Teräväkielinen ja sujuva farssi on ilahduttanut suomalaista teatteriyleisöä erityisesti 1910-luvulta lähtien. Alkuperäinen näytelmä on vuodelta 1895.

Näytelmällisyys on ollut ohjaaja Anthony Asquithille tietoinen lähtökohta. Millainen sulhanen alkaa teatterista ja kuvaa katsomoa, kunnes esirippu nousee ja paljastaa päähenkilön, John (Jack) Worthingin (Michael Redgrave), joka on juuri ottamassa kylpyä. Elokuva myös päättyy muistutukseen siitä, että on kyse tunnetusta teatterikappaleesta. Teatterillisuus näkyy myös vähäisinä tapahtumapaikkoina, alussa ollaan kaupungissa ja lopussa maalla. Tämä heijastelee tarinaa, jossa päähenkilöllä on kaksi identiteettiä. Kaupungissa hän on boheemi Ernest ja maalla konservatiivisempi Jack, joka on nuoren Cecilyn (Dorothy Tutin) huoltaja. Jackin hyvä ystävä on Algernon Moncrieff (Michael Denison), jolla on kuvitteellinen toveri Bunbury. Wilde käytti asetelmaa oman aikansa yhteiskunnallisten normien kyseenalaistamiseen ja karnervalisointiin, ja vaikka elokuvatulkinnassa nykyisyyden kuvaus on muuttunut epookkidraamaksi, koomisten väärinkäsitysten vetovoima toimii yhä. Asquithin ohjaus on sujuvaa ja kokonaisuus nautittavaa katsottavaa. Saman totesi kriitikko Martti Savo Vapaa Sana -lehdessä vuonna 1953 ja korosti vielä, miten ohjaaja Asquith tulee itse asiassa samasta yhteiskuntaluokasta, jolle elokuva nauraa. Savo toteaa: ”Millainen sulhanen on ennenkaikkea henkilöohjauksen tulos. Ja mikä tulos! Kun jumalat (ylimystö) menettävät maineensa, heille nauretaan. Se on tappion merkki.” 

Tapaus Winslow (The Winslow Boy, 1948)

Anthony Asquithin Tapaus Winslow (The Winslow Boy, 1948) perustuu Terence Rattiganin näytelmään, joka oli saanut ensi-iltansa kaksi vuotta aiemmin. Näytelmä ammensi lähtökohtansa George Archer-Sheen tapauksesta: nuori kadetti oli erotettu koulusta, sillä hänen väitettiin varastaneen viiden shillingin postiosoituksen. Tapaus johti pitkän selvittelyn jälkeen oikeudenkäyntiin vuonna 1910, ja Archer-Shee todettiin syyttömäksi. Näytelmä ja elokuva perustuvat siis historialliseen tapahtumaan, mutta päähenkilön nimi on muutettu Winslow'ksi. Rattigan ja Asquith ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen kuvatakseen koko aikakautta, perhe-elämää, ihmissuhteita ja yhteiskunnan hierarkkisuutta.

Asquithin elokuvan alku on erittäin vaikuttava. Vanha Winslow (Cedric Hardwicke) palaa kotiin, viimeisenä työpäivänään, sillä hän on jäämässä eläkkeelle. Isä-Winslow'n vanheneminen on yksi tarinan huomaamattomista kehityslinjoista: kun hän alussa miettii uutta elämänsä vaihetta, lopussa hän pystyy hädin tuskin nousemaan pyörätuolista. Winslow'lla on tytär Catherine (Margaret Leighton) ja kaksi poikaa, Dickie (Jack Watling) ja Ronnie (Neil North). Asquith kuvaa modernin maailman tuloa, kun Dickie kuuntelee gramofonilla uusia levyjä ja harjoittelee uusia tanssityylejä. Isästä rakentuu konservatiivinen kuva, kun hän kieltää poikansa harrastukset. Ronnie lähetetään kadettikouluun, kunnes eräänä päivänä hänet passitetaan takaisin. Katsoja olettaa, että vanhoillinen isä suhtautuisi poikansa oletettuun hairahdukseen tuomitsevasti. Tuntuu vapauttavalta ja tunteisiin vetoavalta havaita, miten isä osoittaa luottamustaan poikaansa kohtaan. Hän haluaa tehdä kaikkensa, että Ronnien maine puhdistuisi.

Elokuvaa ehtii kulua melkein 45 minuuttia, ennen kuin isä-Winslow saa apua pätevältä juristilta, Sir Robert Mortonilta (Robert Donat). Tämän jälkeen merkittävä osa elokuvasta kuluu kamppailuun siitä, voiko kansalainen, joka on erotettu kadettikoulusta, käydä oikeutta ja vaatia nähtäväkseen todisteita, jotka päätökseen ovat johtaneet. Kieltämättä Asquithin ote hivenen herpaantuu juuri tässä jaksossa, mutta ajatuksena on kuvata samaan aikaan lujittuvaa perheen solidaarisuutta. Taistelu Ronnien oikeuksista johtaa Catherinen avioliiton karille, mutta Winslow'n perheen sisäiset siteet kestävät julkisuuden paineet. Hämmästyttävää on, ettei isä itse ole lopulta edes paikalla, kun oikeudenkäynti tapahtuu ja vapauttava päätös Ronnien syyllisyydestä tulee. Kokonaisuutena Tapaus Winslow on erittäin onnistunut, ja sen katsominen innosti etsimään lisää Anthony Asquithin tuotantoa.

Veitset esiin -sarja (2019, 2022, 2025)

Katsoimme vuodenvaihteen molemmin puolin Rian Johnsonin käsikirjoittamat ja ohjaamat Veitset esiin -elokuvat, joita on tähän mennessä valmistunut kolme kappaletta. Johnsonilla oli jo ennen ensimmäistä elokuvaa ajatuksena tehdä sarja, joka koostuisi useista murhamysteereistä. Ensimmäinen elokuva Veitset esiin – kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out, 2019) oli menestys, jonka jälkeen Johnson on jatkanut klassisista rikostarinoista ammentavien elokuivan valmistamista. Kaikkien keskushenkilönä, salapoliisina, on Benoit Blanc, jota näyttelee Daniel Craig. Tarinat tuovat mieleen Agatha Christien romaanit, joissa on suljettu ympäristö, rajallisesti epäiltyjä ja lopussa kohtaus, jossa kaikki selviää. Blanc on kuin moderniin maailmaan siirretty Poirot. Juuri tämä klassisuus viehättää sarjan ensimmäisessä elokuvassa. Harlan Thrombey (Christopher Plummer) kuolee, ja hänen murhastaan syytetään nuorta maahanmuuttajatyttöä Martaa (Ana de Armas). Thrombeyn rooli on takautumajaksojen ansiosta lopulta vahva, ja elokuva elää yllätyksellisestä juonesta.

Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery, 2022) on korona-aikakauden dekkari. Se sijoittuu täysin erilaiseen ympäristöön kuin ensimmäinen elokuva. Ehkä käsikirjoittaja-ohjaaja on halunnut tietoisesti erottautua aiemmasta teoksestaan eikä vain toista menestysreseptiä. Tässä vaiheessa myös Netflix tuli mukaan tuottajaksi, mikä tarkoitti, että elokuvalla oli vain rajattu teatterilevitys. Toisaalta, striimauspalvelun merkitys jakelukanavana korostui juuri koronapandemian aikana. Glass Onion alkaa kuin tosi-tv-sarja. Joukko ihmisiä on kutsuttu kreikkalaiselle saarella ratkomaan murhaa. Kutsuja on miljardööri Miles Bron (Edward Norton), jonka suhde kutsuttaviin avautuu vähitellen. Elokuvan alku oli melko puisevaa katsottavaa, mutta näkökulman vaihdos puolivälissä muuttaa kaiken. Silti, sarjan toinen osa oli minulle vaikeinta katsottavaa, monestakin syystä.

Kolmas elokuva Wake Up Dead Man (2025) on tuorein ja tuli levitykseen vasta viime marraskuussa. Se palaa ensimmäisen elokuvan Agatha Christie -tunnelmaan, vaikkakin mukana on aimo annos ajankohtaisia viittauksia. Vaikka tarina sijoittuu pieneen uskonnolliseen yhteisöön, tuntuu, että ohjaaja viittaa Yhdysvaltain nykytilanteeseen, arvomaailman romahdukseen ja tiedon arvostamisen vähäisyyteen. Nuori pappi Jud Duplenticy (Josh O'Connor) saapuu seurakuntaan, jota johtaa karismaattinen Jefferson Wicks (Josh Brolin). Uskonnollisten arvojen alta paljastuvat maalliset intohimot, mikä ei sinänsä nykymaailmassa yllätä. Rian Johnson punoo mysteerinsä taitavasti, ja minua ainakin viehättää se, että Benoit Blancilta puuttuu Poirot'n hybris. Tähän mielestäni käänne loppukohtauksessa viittaa.