The Walking Hills (1949)

John Sturgesin ohjaama The Walking Hills (1949) on kiinnostava genrehybridi. Se on moderni western, sijoittuu omaan aikaansa mutta sisältää lännenelokuvalle tyypillisiä piirteitä. Lisäksi takautumarakenne luo film noir -henkeä, varsinkin kun monet takautumat siirtävät elokuvan erämaan polttavan auringon alta suurkaupungin pimeille kaduille. En ole löytänyt elokuvalle suomenkielistä nimeä, ja kaikesta päätellen sitä ei ole nähty Suomessa elokuvateatterilevityksessä eikä myöhemmin televisiossakaan. Harry Joe Brownin tuottama tiivis jännityselokuva on todennäköisesti saanut innoitusta John Hustonin edellisenä vuonna valmistuneesta Sierra Madren aarteesta (The Treasure of Sierra Madre, 1948), sillä kullanhimo on keskiössä myös tässä elokuvassa.

Elokuva käynnistyy Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla sijaitsevassa kaksoiskaupungissa, Mexicalissa ja Calexicossa. Sekalainen seurakunta kokoontuu yhteen pokeripöydän ääreen, kun puhe kääntyy sata vuotta aiemmin lähialueella kadonneeseen kultakuljetukseen. Samassa ilmenee vihje siitä, missä satumainen aarre voisi sijaita. Kukaan ryhmästä ei voi tai uskalla poistua, vaan kaikki lähtevät kultaa etsimään. Aarre on hautautunut hiekkadyyneihin, joita tuuli siirtää paikasta toiseen. Lapiot alkavat heilua, mutta mitään ei löydy. Kun hiekkamyrsky yllättää, tunnelma kiristyy kohtalokkaasti. Yksinkertaista tarinaa puhkovat takautumajaksot, jotka paljastavat elokuvan henkilöiden aiempia suhteita ja jännitteitä. Musiikkiakin on mukana, sillä seurueeseen kuuluu musta laulaja (Josh White), jonka esitykset rytmittävät teosta. Kaiken kaikkiaan yllättävä kokonaisuus, jossa on hieno näyttelijäkaarti: Randolph Scott, Ella Raines, Arthur Kennedy, John Ireland, Edgar Buchanan... Lopun hiekkamyrskykohtaus on poikkeuksellisen onnistunut.

Preerian valloittajat (Fighting Man of the Plains, 1949)

Edwin L. Marin (1899–1951) oli pitkän linjan Hollywood-tekijä, joka ohjasi 58 pitkää elokuvaa vuodesta 1932 lähtien. Parhaiten hänet taidetaan muistaa yhteistyöstään Randolph Scottin kanssa, vaikkakin tämä yhteistyö katkesi Marinin ennenaikaiseen kuolemaan vain 52-vuotiaana. Yhteistyön hedelmiä oli lännenelokuva Preerian valloittajat (Fighting Man of the Plains, 1949), joka alkaa poikkeuksellisen tuntuisella montaasijaksolla. Sisällissodan jälkimainingeissa rikollisuus rehottaa, ja Marin näyttää kavalkadina monta kuuluisuutta. Tämän sarjan jatkona esitellään Jim Dancer (Randolph Scott), joka pakenee hurjasti ratsastaen. Fiktiivinen päähenkilö asetetaan historialliseen kehykseen. Alku on oikeastaan yllättävä, sillä Dancer nähdään alussa kylmäverisenä murhaajana. Ohjaajan haasteeksi tulee rakentaa myötätuntoa päähenkilöä kohtaan, jota kaiken lisäksi esittää yksi aikakauden tunnetuimmista western-tähdistä.

Dancer saadaan kiinni, mutta kuljetuksen aikana identiteetit vaihtuvat. Vangitsija, salapoliisi Cummings kuolee, ja Dancer alkaa esiintyä tämän nimellä. Vaikka Dancer yrittää välttää vaikeuksia, hän ajautuu ennen pitkää Lanyardin kaupunkiin Kansasiin, joka on rikollisuuden vallassa. Tuota pikaa taitavalla aseenkäsittelijälle tarjotaan sheriffin tehtävää, minkä Dancer lopulta ottaakin vastaan. Edwin L. Marinin ohjaus ei ole erityisen notkeaa, mutta kohtuullisesti tarina pysyy koossa, ja viime kädessä Randolph Scottin kivikasvoinen olemus pitää elokuvan kiinnostavana loppuun asti. Dancer näyttäytyy sisällissodan uhrina, kaikesta päätellen konfederaation edustajana, joka on väkivallan keskellä menettänyt veljensä ja tehnyt kostaessaan kohtalokkaan erehdyksen. Elokuvan tarinamaailmassa hän ikään kuin lunastaa katsojan hyväksynnän taistellessaan sodan jälkeen lain ja järjestyksen puolesta.

Miehen kunnia (1943)

Suomi-Filmin tuottama ja Ilmari Unhon ohjaama Miehen kunnia (1943) perustuu nimimerkki Marja Orsin alkuperäiskäsikirjoitukseen. Nimimerkin takana oli kirjailija Seere Salminen (1894–1977), joka oli edellisenä vuonna käsikirjoittanut Unhon ohjaaman Neljä naista (1942), silloin tutummalla nimimerkillään Serp. Seere Salminen teki sujuvasti töitä samaan aikaan molemmille suurille tuotantoyhtiöille, sillä Elsa Soinin kanssa hän käsikirjoitti Suomisen perheen seikkailuja Suomen Filmiteollisuudelle. Miehen kunnian tekee erityisen kiinnostavaksi se, että elokuva sijoittuu kirjallisuuden ja kustantamisen maailmaan, eli suomalaisen elokuvan näkökulmasta hyvin epätyypilliseen ympäristöön. Elokuvan nimellä Miehen kunnia on kaksoismerkitys: samanniminen fiktiivinen teos on tarinan keskiössä, ja samaan aikaan nimi viittaa elokuvan päähenkilön, Kustannusyhtiö Kirja ja Kuvan johtajan Kaarlo Auerin (Joel Rinne) tunnontuskiin, hänen kätkettyyn kunniattomuuteensa.

Tarinamaailmassa romaanin Miehen kunnia on alun perin kirjoittanut Auerin ystävä nimismies Martti Vainio (Kaarlo Kytö) salanimellä Matti M. Suomela. Erittäin kiinnostavia ovat ne pienet vinkit, joita Seere Salminen on käsikirjoitukseen sijoittanut siitä, millainen romaani oikeastaan oli. Vainio antaa ymmärtää, että hän olisi teoksessaan käsitellyt vuoden 1918 sisällissodan jälkeistä yhteiskuntaa ja sen jännitteitä. Juuri siksi hän ei ole halunnut paljastaa, että kirjoittaja on nimismies. Auer vaikenee aluksi kuin muuri, mutta vähitellen juuri häntä ryhdytään pitämään kirjoittajana. Vainio kuolee väkivaltaisesti virantoimituksessa, eikä sen jälkeen ole enää ketään muuta kuin Auer, joka tietäisi asian oikean laidan. Pääosin nämä tapahtumat kerrotaan takautuvasti, kun Vainion tytär Virve (Irma Seikkula) alkaa selvittää isänsä kirjallisia harrastuksia. Elokuva on samanaikaisesti Auerin näkökulmaa ymmärtävä ja sitä kritisoiva. Auer on ajautunut asemaansa, mutta hän ei ole myöskään aktiivisesti kieltänyt olevansa kirjoittaja. Hän on ajelehtinut asemaansa ja elänyt valheessa. Tiettävästi Ilmari Unho piti Miehen kunniaa yhtenä parhaista elokuvistaan. Unholla itsellään oli hyvin ristiriitainen suhde vuoden 1918 tapahtumiin, ja voi hyvin olla, että hän piti Miehen kunniasta juuri sen omakohtaisuuden tähden. Tietynlaista kaksoiselämää Unho oli itse joutunut elämään.

Kadun kasvatti (The Mudlark, 1950)

Vuosien mittaan olen aina silloin tällöin katsonut romanialaissyntyisen Hollywood-ohjaajan Jean Negulescon elokuvia, mutta paljon on vielä katsomatta. Nyt tuli vuoroon Negulescon film noir -kauden jälkeen ohjaama Kadun kasvatti (The Mudlark, 1950), jonka 20th Century Fox toteutti Iso-Britanniassa. Sodan jälkeen Hollywood-yhtiöt tuottivat paljonkin produktioita Euroopassa, Iso-Britannian lisäksi Ranskassa ja Italiassa. Kadun kasvatti on aihepiiriltään peribrittiläinen, sillä tarina sijoittuu 1800-luvun lopun Lontooseen, kuningatar Viktorian aikakaudelle. Tarina on kuitenkin lähtökohdiltaan yhdysvaltalainen, sillä pohjana on sanfranciscolaisen Theodore Bonnetin vuonna 1949 julkaisema romaani, josta Nunnally Johnson teki käsikirjoituksen. 

Elokuvan alkuperäisnimi The Mudlark viittaa lapsiin, jotka 1800-luvulla elättivät itsensä keräämällä Thamesjoen mudasta sinne päätyneitä tavaroita ja myymällä niitä. Nämä katujen kasvatit olivat yhteiskunnan hierarkian pohjalla. Negulescon elokuva alkaa Thamesin mudasta, jossa Wheeler-niminen poika (Andrew Ray) hamuaa käsiinsä mitalilta näyttävän, kämmenen kokoisen esineen, jossa on naisen kuva. Wheeler ihastuu kuvaan, ja kun se ryöstetään häneltä, hän kamppailee saadakseen kuvan takaisin itselleen.

Lopulta mutaisten rantojen poika päätyy kuninkaanlinnaan ja saa ihmeekseen huomata, että kuva esittää kuningatar Viktoriaa (Irene Dunne). Kuningatar on ollut masennuksen vallassa miehensä Albertin kuoleman jälkeen, mutta yllättävä kohtaaminen saa hänet palaamaan elämään. Irene Dunne, jonka monet muistavat 30-luvun hulvattomista komedioista, tekee elämänsä roolin jyhkeänä mutta vähitellen inhimillistyvänä hallitsijana. Toinen mieleenpainuva hahmo on Alec Guinness, joka esittää Bemjamin Disraelia. Guinness on hämmentävän vakuuttava, varsinkin tunteellisessa puhejaksossa. Jo Guinnessin ulkoinen olemus on täysin uniikki.