Laulu - suudelma - tyttö (1932)

Géza von Bolváry ohjasi 1930-luvun alussa kolmesta viiteen elokuvaa vuosittain. Tahti oli hämmentävä. Historiallisten musiikkielokuvien ohella hän toteutti moderneja komedioita, jotka sijoittuvat nykyhetkeen. Laulu – suudelma – tyttö (Ein Lied, ein Kuß, ein Mädel, 1932) on rakkausdraama, jonka keskiössä on äänilevyteollisuus. Aihe oli ajankohtainen, sillä juuri 1920- ja 1930-lukujen taiteessa gramofonikiekot kävivät kaupaksi ja musiikkitähdet menestyivät myös valkokankaalla. Aikakauden tunnetuimpia laulajia oli Laulu – suudelma – tyttö -elokuvan pääroolissa nähtävä, Budapestissä syntynyt Mártha Eggerth (1912–2013), joka kuoli runsas vuosi sitten New Yorkissa 101-vuotiaana!

Laulu – suudelma – tyttö alkaa Supraphon-levy-yhtiön studiossa, jossa naisorkesteri on parhaillaan levyttämässä. Kohtaus esittelee yhtiön toisen omistajan Peter Franken (Gustav Fröhlich) ja prokuristi Adolph Münzerin (Fritz Grünbaum). Tuota pikaa paljastuu, että yhtiön toinen omistaja on Asta Walden (Gretl Theimer). Bisneksen vuoksi Astan ja Peterin olisi järkevää avioitua, mutta Peterillä on muita aatoksia, ja samaan aikaan kilpailevan yhtiön johtaja liehittelee Astaa. Peter ja Adolph lähtevät kiertämään levykauppoja, ja eipä aikaakaan, kun Peter jää myyjäksi nähdäkseen ruohonjuuritasolla, miten kauppa käy. Samassa liikkeessä työskentelee Wally Sommer (Mártha Eggerth), johon Peter ihastuu. Levykaupan tiskillä hurahtaa merkittävä osa elokuvasta. Jaksossa on hauskaa itsetietoista huumoria, kuten kohtauksessa, jossa asiakas tulee kysymään kappaletta ”Adieu mein kleiner Gardeoffizier”. Tämä Robert Stolzin sävellys oli kuultu Bolváryn komediassa Älä kysy miksi... (Das Lied ist aus, 1930), ja Liane Haidin esittämä kappale oli menestynyt erinomaisesti myös äänilevynä. Kuinka ollakaan, vuoden 1932 elokuvassa levy on loppuunmyyty – suosittu se nähtävästi olikin vielä kaksi vuotta myöhemmin.

Laulu – suudelma – tyttö esittää modernin kaupunkikulttuurn ennen kaikkea mekaanisen äänen murroksena. Äänilevyjen ohella aikalaismaailmassa kuunnellaan radiota. Parhaimpia näkemiäni autoradiokohtauksia on jakso, jossa Peter ja Adolph lähtevät pakkasella huristamaan kohti maaseudun levykauppoja. Illalla he ehtivät kuulla hyvän yön toivotukset, mutta aamulla ohjelmavirta jatkuu ja asemat vilisevät sitä mukaa, kun matka edistyy. Laulu – suudelma – tyttö on itsessään äänellisen murroksen välikappale: se osallistuu samanaikaisesti audiovisuaalisen media muutokseen, äänielokuvan läpimurtoon, ja rakentaa urbaania mielikuvaa myös radion ja äänilevyn menestyksestä.

Wienin iloiset neitoset (1931)

Pahus. Kopioni elokuvasta Wienin iloiset neitoset (Die lustigen Weiber von Wien, 1931) loppuu kesken varttia ennen loppuratkaisua. Tosin ei ole vaikea arvata, että elokuva saa kaikin puolin onnellisen päätöksen. Ehkäpä en ihan helposti loppua näekään, sillä tätä Walter Reischin käsikirjoittamaa Géza von Bolváryn ohjausta ei ole ilmestynyt tallenteena. Silti, näkemäni perusteella, elokuva vahvistaa kuvaa siitä, miten lyömätön yhdistelmä Bolváry ja Reisch olivat 1930-luvun alussa, ja kun päälle laitetaan Willi Forst ykköstähtenä ja Robert Stolz säveltäjänä, katsojan viihtymisen voi taata sataprosenttisesti. Nyt vasta katsoessani sisäistin sen, että Bolváryn 30-luvun alun Wien-fantasiat tehtiin Berliinissä, ja vasta vuodesta 1936 lähtien Bolváry toimi Wienissä Styria-Filmin, Terra-Filmin ja Wien-Filmin palveluksessa. Tämän huomaa siitä, että vuodesta 1936 lähtien Bolváryn elokuvien saksan kieli on huomattavasti murteellisempaa. Vaikka Wienin iloiset neitoset hyödyntää pääasiassa itävaltalaisia näyttelijöitä, heidän puheestaan saa paremmin selvää koulusaksan perusteella.

Wienin iloiset neitoset viittaa Shakespearen Windsorin iloisiin leskiin, mutta pääroolissa eivät ole lesket vaan hovineuvos Anselm Leitnerin (Paul Hörbiger) iloluontoiset tyttäret, joita on yhteensä kymmenen. Itävallassa ajatuksella ”Wienin iloisista neitosista” oli jo pitkä historia siinä mielessä, että Johann Strauss nuoremman keskeneräinen operetti oli 1860-luvulla ollut juuri tämän niminen. Sittemmin samalla otsikolla, Die lustigen Weiber von Wien, valmistui Robert Stolzin operetti vuonna 1908. En ole pystynyt selvittämään, miten lähellä näiden näyttämöteosten tarinat ovat vuonna 1931 valmistunutta elokuvakomediaa, mutta musiikillisia viittauksia Stolz toki käytti omaan aiempaan teokseensa. Operetin tunnetuimpiin sävelmiin kuului laulu ”Adieu mein kleiner Gardeoffizier”, mutta Stolz oli käyttänyt tätä jo edellisenä vuonna valmistuneessa komediassa Älä kysy miksi... (Das Lied ist aus, 1930).  Siksi sitä ei voinut enää uutuuselokuvassa hyödyntää.

Wienin iloiset neitoset esittelee ensimmäisissä kuvissaan katsojalle tanssinopettaja Augustin Tuschingerin (Willi Forst), joka yrittää opettaa eleganttia liikehdintää Leitnerin kymmenelle tyttärelle. Tuota pikaa ilmenee, että Leitner suunnittelee avioliittoa vaudeville-tähden Therese Zelenkan (Cordy Millowitsch) kanssa, ja isäänsä nöyryyttääkseen tyttäret päättävät ryhtyä vaudeville-esiintyjiksi niin pitkäksi aikaa, että isä antaa periksi. Augustin puolestaan ihastuu kahvilan pitäjän tyttäreen Gretliin (Lee Parry), mutta romanssi ei ota onnistuakseen, kun Leitnerin tyttäret pörräävät opettajansa ympärillä. Wienin iloisissa neitosissa Wien on kahviloiden kaupunki, ja erityisen hieno on se hämyinen kuppila, jonne Augustin pyöräilee ja jossa hän opettaa ammattilaisille kahvinkeiton salaisuuksia. Toinen mieleenpainuva kohtaus on karonkka tyttärien vaudeville-esiintymisen jälkeen. Leitnerin vieraana on opetusministeri Waldmüller (Oskar Sima), joka melkein halkeaa ihastuksesta tanssijattaria kohtaan, tietämättä, että nämä ovat Leitnerin tyttäriä. Kohtaus päättyy tolkuttomaan ryyppäämiseen, johon myös tyttäret osallistuvat. Elokuvaa katsoessa alkoi hahmottua se, miksi 30-luvun alun saksalaiset ja itävaltalaiset komediat viehättävät enemmän kuin vuosikymmenen lopun teokset: niissä on sopivasti sopimatonta kurittomuutta ja yllätyksellisyyttä. Tuntuu, että vuosikymmenen loppua kohti komediat olivat tyylillisesti ehyempiä ja kerronnaltaan helpommin ennakoitavia. Selvää on myös, että mahdollisuudet avangardismiin hupenivat 30-luvun puolivälin jälkeen, kun poliittinen ote elokuvatuotannosta kiristyi. Siinä tilanteessa moni elokuvantekijä siirtyi Berliinistä Wieniin ja myöhemmin Ranskaan, Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Käsikirjoittaja Walter Reisch oli yksi lähtijöistä. Vuodesta 1938 hän työskenteli MGM:n käsikirjoitusosastolla Hollywoodissa.

Karmiininpunainen merirosvo (1952)

YLE Teema ilahdutti esittämällä Robert Siodmakin ohjaaman ja Roland Kibbeen käsikirjoittaman Karmiininpunaisen merirosvon (Crimson Pirate, 1952), joka on merirosvoelokuvien aatelia. Elokuvan tähtikaksikko Burt Lancaster ja Nick Cravat oli nähty yhdessä kaksi vuotta aiemmin Jacques Tourneur'n historiallisessa seikkailuelokuvassa Liekki ja nuoli (The Flame and the Arrow, 1950), joka sijoittui 1100-luvun Lombardiaan. Karmiininpunaisessa merirosvossa näyttämönä on 1700-luvun Itä-Intia, jossa kapteeni Vallo (Burt Lancaster) ja hänen uskollinen apulaisensa Ojo (Nick Cravat) tekevät selvää jälkeä. Lancaster ja Cravat tekivät kaikkiaan yhdeksän elokuvaa yhdessä.

Karmiininpunainen merirosvo alkaa katsojien, ”tyttöjen ja poikien”, puhuttelulla, mikä kertoo paitsi oletetusta yleisöstä myös tyylilajista: katsojan puhuttelu kuuluu yleensä komedian keinoihin. Alusta lähtien elokuva on tyylitelty, tietoisen liioiteltu, humoristinen ja akrobaattista energiaa viljelevä toimintaseikkailu, jossa merirosvot sekaantuvat kuvitteellisen San Peron poliittiseen vastakkainasetteluun, kapinallisten taisteluun espanjalaisia vastaan. Burt Lancaster oli nuorena esiintynyt sirkuksessa. Hän tapasikin Nick Cravatin jo 1930-luvulla, ja heidät opittiin tuntemaan Lang & Cravat -duona. Loukkaantuminen keskeytti Lancasterin sirkusuran, ja vaikka Karmiininpunaisessa merirosvossa käytettiin myös stuntteja, Lancaster tekee monia temppuja itse.

Karmiininpunainen merirosvo leikkii seikkailuelokuvan kliseillä ja historiallisen elokuvan aineksilla. Mukana on muun muassa keksijä Prudence, jonka avustuksella kuumailmapallo, kotikutoiset konekiväärit, sukellusvene ja vieläpä nitroglyseriiniräjähteetkin saadaan vapauden sanoman palvelukseen. Elokuvaa kuvattiin sekä studioilla Lontoossa että ulkona Ischian saarella ja sen tuntumassa. Christopher Lee, joka esiintyy paroni Gruden apurina, kertoo kuvauksista muistelmateoksessaan Tall, Dark and Gruesome. Lee muistelee, että alkuperäinen käsikirjoitus oli vakava, mutta Siodmak muokkasi sen kahdessa vuorokaudessa komediaksi. Lancasteristä Lee toteaa, että tämä näytteli rohkeasti kuten entiseltä sirkuslaiselta sopii odottaakin. Samalla Lee kertoo saaneensa Lancasteriltä tärkeitä vinkkejä taistelukohtausten esittämiseen: miten näytellä kaksitaistelua niin ettei se näytä vain huitomiselta, miten liioitella liikkeitä ja miten rytmittää taukoja.

Karmiininpunaisen merirosvon kuvaaja oli muuten prahalaissyntyinen Otto Heller (1896–1970), joka oli aloittanut elokuvaajan työnsä jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuvausten aikaan Heller oli 56-vuotias. Christopher Leen muistelmien mukaan Heller sai Karmiininpunaisessa merirosvossa toteuttaa ensimmäisen värielokuvansa. Heller oli aikaisemmin ollut muun muassa Gustav Machatýn Kreutzer-sonaatin (Kreutzerova sonáta, 1927), Max Ophülsin Sarajevon päivien (De Mayerling à Sarajevo, 1940) ja Thorold Dickinsonin Patarouvan (The Queen of Spades, 1949) kuvaaja. Hellerin uran huipennuksia oli Michael Powellin ohjaama Peeping Tom vuonna 1960.

Luvattomilla poluilla (1939)

Géza von Bolváryn Luvattomilla poluilla (Opernball, 1939) vaikuttaa itävaltalaiselta vastineelta Hollywoodin uudelleenavioitumiskomedioille, mutta tarina ammentaa vahvasti 1700- ja 1800-lukujen huvinäytelmäperinteestä. Käsikirjoittaja Ernst Marischka, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Sissi-elokuvien ohjaajana, teki pitkän uran käsikirjoittajana ja ennen kaikkea Géza von Bolváryn yhteistyökumppanina. Hän ammensi lähtökohdan operetista Opernball, jonka libreton olivat kirjoittaneet Viktor Léon ja Heinrich von Waldberg. Alkuperäinen Richard Heubergerin säveltämä näyttämöteos sijoittui 1800-luvun Pariisiin, mutta Marischka siirsi tapahtumat vuosisadan vaihteen Wieniin. Luvattomilla poluilla ei kuitenkaan ole operettielokuva, sillä libreton pohjalta on rakennettu vahva komediakäsikirjoitus, ja musiikkia kuullaan oikeastaan yllättävän vähän Bolváryn elokuvaksi.

Luvattomilla poluilla esittelee aluksi elokuvan päähenkilöt ja draaman lähtökohdat. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Georg (Paul Hörbiger) ja Elisabeth (Marte Harell) Dannhauserin kodissa. Tosin ensimmäisenä katsoja tutustuu talon miespalvelijaan Philippiin (Theo Lingen), joka liukuu kahden harjan varassa kuin luistelija jäällä. Elokuvan toinen pariskunta on Helene (Heli Finkenzeller) ja Eduard (Theodor Danegger) von Lamberg. Tuota pikaa selviää, että sekä Elisabeth että Helene ovat tyytymättömiä avioliittoonsa ja haluavat testata puolisoitaan tulossa olevissa tanssiaisissa. Kun vyyhtin vielä lisätään Helenen vanha ihastus Paul (Will Dohm) ja Georgin rakastajatar Mizzi (Luise Stranzinger), sotku on valmis. Tanssiaisissa identiteetit vaihtuvat, ja lopulta Elisabethin ja Helenenkin suhde rakoilee. Tarina saattaa kaikki parit lopulta onnellisesti yhteen, ja erityisen hieno on viimeinen metaelokuvallinen kohtaus, jossa Georgin johdolla kaikki parit löytävät toisensa. Jos elokuvan komediallisuudesta vastaa alussa Theo Lingen, loppupuolta hallitsee Hans Moser, joka esittää tanssiaisten taitavaa hovimestaria.

Luvattomilla poluilla on sijoitettu 1900-luvun alkuun, ainakin autojen ja puhelimien perusteella. Elokuva valmistui kuitenkin ankarissa olosuhteissa, tilanteessa, jossa toinen maailmansota oli juuri puhkeamassa. Ensi-iltaan Luvattomilla poluilla valmistui joulukuussa 1939, ja Suomessa se nähtiin tammikuussa 1941. Kun elokuvaa suunniteltiin, ei varmaankaan voitu vielä aavistaa, että kuvaksen kohteena olevat oopperatanssiaiset kiellettäisiin. Sodan puhjettua Wienin legendaarinen Opernball sai odottaa toisen maailmansodan päättymiseen asti, mutta tämä elokuvallinen tulkinta jäi kiertämään elokuvateattereita sotavuosien ajaksi, ikään kuin muistumana perinteestä, jonka sota oli katkaissut.

Géza von Bolváryn ohjaus on ilmavimmillaan tanssiaisten ensimmäisessä otoksessa, jossa kamera liikkuu ylös ja alas, kohoaa tanssijoiden ylle ja laskeutuu taas lattian tasalle. Tämä tuo mieleen Willi Forstin historiallisen komedian Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942), mutta Forsthan saikin oppinsa juuri Bolvárylta.

Laulava Wien (1944)

Géza von Bolváry syntyi Budapestissa tapaninpäivänä 1897. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän jätti sotilasuran ja siirtyi 1920-luvulla näyttelijäksi orastavan unkarilaisen elokuvateollisuuden palvelukseen.Tulevina vuosina hän hankki kokemusta ohjaajana ja käsikirjoittajana Budapestin ohella Berliinissä, Münchenissä, Lontoossa – ja Wienissä vuodesta 1936 alkaen. Vasta nyt tarjoutui mahdollisuus katsoa Bolváryn myöhäisempää tuotantoa, vuonna 1944 valmistunut Laulava Wien (Schrammeln). Aiemmin olen nähnyt vain viisi 1930-luvun alun elokuvaa, kaikissa tähtenä Willi Forst: Mies vuokrattavana (Der Herr auf Bestellung, 1930), Kaksi sydäntä valssin tahdissa (Zwei Herzen im Dreiviertel-Takt, 1930), Älä kysy miksi... (Das Lied ist aus, 1930),  Mona Lisan ryöstö (Der Raub von Mona Lisa, 1931) ja Rakkautta nuottien mukaan (Ich kenn' Dich nicht und liebe Dich, 1934). Näistä varsinkin Mies vuokrattavana ja Kaksi sydäntä valssin tahdissa olivat aikakauden parasta äänielokuvaa, kokeellisia komedioita, joissa musiikkia käytettiin erityisen taitavasti. Suhde musiikkiin oli läheinen koko Bolváryn uran ajan, ja tätä myös Laulava Wien todistaa.

Laulava Wien alkaa suurellisella kohtauksella hevoskilpailuissa, joissa käytännössä kaikki elokuvan keskeiset henkilöt tehdään katsojalle tutuiksi. Paikalla ovat wieniläiset muusikot Johannes ’Hans’ Schrammel (Paul Hörbiger), hänen veljensä Josef (Hans Holt), sellisti Anton Stohmeyer (Hans Moser) ja klarinetisti Georg Dänzer (Fritz Imhoff). Mukana on myös Hansin puoliso Teresa (Paula Pfluger) sekä Antonin tytär Barbara (Inge Egger), johon Josef on ihastunut. Omassa seurapiirissään liikkuu laulajatar Fiakermilli (Marte Harell), joka myöhemmin saa sekä Hansin että Josefin pauloihinsa. Voin kuvitella, että suuri joukkokohtaus on vuoden 1944 todellisuudessa edustanut elokuvan kykyä siirtää katsojat kuvitteellisiin maailmoihin, mutta samalla se on ohjaajansa mestarinäyte. Myöhemmin elokuva liikkuu huomattavasti pienemmissä ympyröissä. Hans, Josef, Anton ja Georg päättävät perustaa kvartetin, joka yrittää esittää vakavaa musiikkia, kunnes he toden teolla tajuavat, että wieniläinen kansanmusiikki on heidän alaansa. Kustantajakaan ei ole kiinnostunut Schrammeleiden nuoteista, mutta ensimmäisenä jäätä murtavat Josef ja Anton, jotka alkavat kiertää viulun ja kitaran kera takapihoja. Kohtaus, jossa musiikki tarttuu henkilöstä toiseen, tuo mieleen Bolváryn varhaiset äänielokuvat.

Laulava Wien alkaa komediallisesti, ja tuntuu, että Hans Moserin persoona hallitsee tarinaa. Vähitellen kertomus liukuu traagisempaan suuntaan, ja Bolváry käyttää erittäin taitavasti musiikkia hyväkseen. Erityisen koskettava on kohtaus, jossa Josef laulaa Fiakermillille laulun ”Man ist einmal nur verliebt”. Fiakermilli ja Schrammel-kvartetti esiintyvät menestyksellisesti, mutta pian veljekset riitaantuvat. Vaikuttava on myös kohtaus, jossa Fiakermilli tekee palveluksen wieniläiselle musiikille, kihlaa oluttehtaiiljan ja laulaa itse, traagisesti, ”Man ist einmal nur verliebt” -laulun. Loppukohtauksessa Schrammel-kvartetti palaa yhteen ja esiintyy innokkaalle yleisölleen. Laulavaa Wieniä katsoessa tulevat mieleen Willi Forstin ohjaukset Operetti (Operette, 1940), Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942) ja Wieniläistyttöjä (Wiener Mädeln, 1949). Forst totesi haastattelussa, että hänelle wieniläisyyden korostaminen oli sota-aikana vastakulttuuria. Bolváryn kohdalla tämä käy myös ilmi. Itse asiassa elokuva kohtasi sensuuriongelman, sillä Reichsfilmkammer ei sallinut Itävallan ylistystä kappaleessa ”Wer no in Wien net war”. Sana ”Österreich” piti poistaa ja laulu jälkiäänitettiin uudelleen, tosin muistitiedon mukaan yleisö lauloi esityksissä itsepintaisesti sanat niin kuin ne kuuluikin laulaa. Sodan jälkeen alkuperäiset sanat palautettiin, sillä sensuroitu ääniraita oli tallessa.

Laulava Wien ammentaa Wienin musiikin historiasta, niin kuin niin moni muukin itävaltalainen elokuva 1930- ja 1940-luvuilla. Schrammelin veljesten kokoonpano nosti esiin wieniläisen populaarimusiikin, johon törmää yhä tänään. Tässä alhaalla valokuva alkuperäisestä Schrammel-kvartetista:

Aikamiestä lapsettaa (1944)

Vuonna 1944 valmistunut Die Feuerzangenbowle on saksalaisissa yliopistokaupungeissa kulttielokuva, jota katsotaan kuin Rocky Horror Picture Show'ta. Göttingenissä interaktiiviseen ulkoilmaesitykseen osallistui vuonna 2006 lähes 10 000 katsojaa. Jotta tätä kulttia voisi ymmärtää, pitäisi päästä osallistumaan esitykseen, mutta lämmitetyn punssin nauttiminen on olennainen osa rituaalia. Elokuva alkaa totimaljan ääreltä, jossa ryhmä vanhoja herroja on muistelemassa entistä kouluaikaansa, niin opettajia kuin oppilaitakin. Ryhmään kuuluu kirjailija Johannes Pfeiffer (Heinz Rühmann), joka on jäänyt kokemuksesta paitsi, sillä hän on käynyt kaikki koulunsa kotona. Tästä tarina käynnistyy: Pfeiffer päättää lähteä koulunpenkille ja kartuttaa kaikkia niitä kokemuksia, jotka lapsena jäivät saavuttamatta.

Koulussa Johannes omaksuu nimen Hans Pfeiffer, ja hänestä tulee opettajien päänmenoksi suunniteltujen temppujen ylivertainen arkkitehti. Kun kemian tunnilla pahaa aavistamaton opettaja yrittää kertoa alkoholin mittaamisen salaisuuksista, jokainen oppilas saa testata myös juoman makua, ja yhteisestä sopimuksesta kaikki alkavat teeskennellä kaatokänniä. Rehtori saapuu paikalle, ja häätää pojat nukkumaan. Jostakin syystä kemian opettaja joutuu kovimmalle, sillä lopussa Pfeiffer harhauttaa opettajaa, ottaa itse tämän roolin ja kutsuu vielä viereisen tyttökoulun oppilaat tunnille juuri samaaan aikaan, kun koulutarkastaja tulee vierailulle...

Suomessa Die Feuerzangenbowle sai nimen Aikamiestä lapsettaa, mikä tietysti kuvaa sisältöä erinomaisen hyvin. Suomen ensi-iltansa teos sai marraskuussa 1944, Lapin sodan aikana. Die Feuerzangenbowle edustaa saksalaisen elokuvatuotannon linjaa sodan loppuvaiheessa: sitä on pidetty eskapismin mestariteoksena, joka pyrkii kaikin keinoin välttämään viittauksia kiristyvään nykyhetkeen. Tarina kertoo, että Babelsbergin studioilla kohtauksia tehtiin poikkeuksellisen pitkään ja huolellisesti, jotta nuorimpia näyttelijöitä ei olisi kutsuttu itärintamalle. Toisin kuitenkin kävi, sillä ennen ensi-iltaa osa koululaisen rooleissa nähtävistä avustajista oli jo ehtinyt kaatua. Elokuvaa voi katsoa todellisuuspakona, mutta toisaalta on viitattu siihen, miten kipeästi katsojat valkokankaan ääressä ymmärsivät taakse jääneen menneisyyden. Sitä kokemusta ei voinut paeta.

Die Feuerzangenbowle on muuten saatavissa myös blueray-muodossa. Kopiossa on saksankielinen tekstitys, mikä helpottaa nopean dialogin seuraamisessa.

Baru: Hyvää uuttavuotta

Ajankohta on sopiva tarttua jo kauan sitten hankkimaani Barun sarjakuvakokoelmaan Bonne année (1998), joka on ilmestynyt myös saksaksi nimellä Schönes neues Jahr. Baru eli Hervé Barulea on Ranskan tunnetuimpia sarjakuvantekijöitä, jonka töillä on aina yhteiskuntakriittinen särmä. Barun estetiikassa ihmiset ovat keskiössä, mutta hän piirtää hahmonsa liioitellusti, groteskisti, ja tuntuu, että jokainen henkilö on piirretty niin minimaalisesti kuin mahdollista. Bonne année on mustavalkoinen, ja tuntuu, että siinä on sekä noir-henkisyyttä että mangavaikutteita. Luin albumin saksankielisen laitoksen Schönes neues Jahr, joka koostuu oikeastaan kolmesta tarinasta. Ensimmäinen niistä, ”Hyvää uuttavuotta 2016”, syntyi vuonna 1995 kuvaamaan, millainen maailma olisi 20 vuoden kuluttua. Tarina on lyhyt, vain 29 sivua, mutta se onnistuu vähin keinoin rakentamaan kuvan ankeasta tulevaisuudesta. Jos olen oikein ymmärtänyt, tarina ilmestyi alun  perin japanilaisessa mangalehdessä, ja Baru pääsi tässä kokeilamaan mustavalkoista kerrontaa ja harmaan eri sävyjen käyttöä. Tarinan alussa presidentti pitää uudenvuoden puhetta, kunnes maahanmuuttajataustainen päähenkilö paiskaa toosan kadulle. Ennen tätä lukija saa tietää, miten yhteiskunta on eskaloitunut: esikaupungit on erotettu muurilla keskustasta, jonne muukalaisena pidetyt maahanmuuttajat eivät ole tervetulleita.

Toinen tarina, ”Hyvää uuttavuotta 2047”, syntyi heti edellisen harjoitelman perään. Se jatkaa hyytävää, dystooppista lähitulevaisuuden kuvausta, mutta 70-sivuinen kertomus rakentaa perusteellisemman kuvan maailmasta, johon äärioikeistolaisen politiikan kasvava suosio on johtanut. Baru kertoo kirjan esipuheessa siitä, miten poliittisen elämän muutos 1990-luvun puolivälissä vaikutti hänen näkemyksiinsä. Uudenvuoden yönä esikaupungissa on kylmä, muuri ja piikkilanka erottavat sen keskikaupungista, ja sotilaat vartioivat rajanylityspaikkaa. Jonkinlainen toivon pilkahdus synkässä maailmassa sentään näkyy. Kaksi nuorta onnistuu keplottelemaan itsensä keskustaan hankkiakseen apteekista kondomeja, joista esikaupungissa on huutava pula. Poliisi pidättää heidät, mutta sattuman kaupalla he onnistuvat palaamaan kielletyltä alueelta. Toivon kipinä on myös kirjan kolmannessa, 38-sivuisessa tarinassa, ”Irlantilainen balladi”, jonka Baru piirsi vuonna 1996. Se on Pohjois-Irlantiin sijoittuva Romeo ja Julia -tarina, jossa yhdistyvät rockmusiikki ja uskonnollinen konflikti. Viimeinen kuva viittaa piirtämisajankohdan tulevaisuuteen, syyskuuhun 1997, jolloin katoliset ja protestantit ovat astumassa yhteisen neuvottelupöydän ääreen...