Hullu äiti (2011)

Turussa avattiin kuluneella viikolla Mieke Balin ja Michelle Williams Gamakerin laaja installaatio Landscapes of Madness, jonka tunnelmat ulottuvat Suomesta Espanjaan. Perjantaina 21. lokakuuta Bal ja Williams Gamaker esitelmöivät Turun yliopistossa ja päivän päätteeksi esitettiin pitkä näytelmäelokuva Hullu äiti (Mère folle, 2011), johon myös installaatio läheisesti liittyy. Päivällä pitämässään luennossa Bal korosti olevansa kiinnostunut välitilassa elävistä kuvista tai välikuvista (inter-image) enemmän kuin elokuvatutkijoiden korostamasta jälkikuvasta (after-image). On totta, että ajatus jälkikuvasta korostaa ”sanomaa” ja ”lähettäjää” enemmän kuin ”vastaanottajaa”, joka on kuitenkin aktiivinen merkitysten tuottaja. Hullu äiti -elokuvan lähtökohtana on Françoise Davoinen teos Mère folle, joka Balin mukaan on hyvin visuaalinen, jonkuvastosta elokuvantekijät rakensivat oman visuaalisen maailmansa ja josta lopulta katsojat muodostavat omansa. Hullun äidin kuvat ovat syntyneet konkreettisesti kulttuurien välitilassa: elokuvaa on kuvattu viidessä maassa, Suomen ja Espanjan lisäksi Hollannissa, Ranskassa ja Sveitsissä, ja siinä puhutaan kahtatoista kieltä.

Hullun äidin ytimessä on hulluus, ehkä suorastaan hulluuden historia foucault’laisessa mielessä, varsinkin kun elokuvassa käytetty Seilin saari tuo mieleen Foucault’n teesin siitä, että lepran väistyttyä tyhjentyneet hoitolaitokset täytettiin uusin potilain: tyhjiin huoneisiin tarvittiin potilaita. Brueghelin ja Erasmuksen maailmasta ammentava elokuva ei kuitenkaan kierrätä historiallisia kuvia: sen nyt-hetkessä kaikki aikakaudet ovat yhtäaikaisesti läsnä, rinnakkaisina maailmoina. Keskiaikaisten narrien rinnalle tulevat 1900-luvun traumaattiset katastrofit, Espanjan sisällissota ja toisen maailmansodan kansanmurhat. Hullu äiti paikantaa mielipuolisuuden lähtökohdaksi trauman, joka pakenee sanoja ja jota seuraavat sukupolvetkaan eivät kykene ilmaisemaan. Vapaaehtoisten kollektiivisesti tekemä elokuva pakenee arvoarvostelmia ja haastaa miettimään itse sisältöä. Lopun pyhiinvaellus Baselin karnevaaleille on vapauttava ja antaa toivoa siitä, että vaikeat kysymykset sittenkin voivat tulla havaittaviksi – tai vaikkeivät tulisikaan, Fasnachtin hämärässä inhimilliset kohtaamiset ovat mahdollisia.

Pariisi nukkuu (1925)

Pariisi nukkuu (Paris qui dort, 1925) on René Clairin nuoruudentuotantoa, kokeellisen vaiheen fantasia. Eräänä kauniina aamuna Eiffel-tornissa asustava Albert (Henri Rollan) herää ja huomaa kotikaupunkinsa asukkaiden nukahtaneet. Pariisilaiset eivät ole vain torkahtaneet vaan ovat jähmettyneet niille sijoilleen, poliisia pakeneva varas kesken askeleen, öinen kulkija seinään nojatessaan ja ravintolan asiakkaat kesken ilonpidon. Laskeuduttuaan tornistaan Albert kävelee tyhjillä Pariisin kaduilla: kaikki ovat salaperäisesti vaienneet. Lopulta hän löytää lentokentältä iloisen seurueen, joka on juuri saapunut matkalta ja siten välttänyt mystisen unen. Clairin maailmassa ihmisten itsekkäät pyrkimykset pääsevät välittömästi vallalle: ne, jotka ovat hereillä, eivät häikäile istahtaa lamaantuneiden naapuriensa ruokapöytään, ja rahaakin on helppo saada seisahtuneiden ohikulkijoiden taskuista.

Vaikuttavimmillaan Pariisi nukkuu on kuvatessaan metropolin rauhallisuutta ja hiljaisuuden tuomaa kauneutta. Juhlaväki vetäytyy Eiffel-torniin, ja modernin kulttuurin symboli on melkeinpä hyväilyn kohteena. Suurkaupungista ovat jäljellä sen monumentit, paitsi tornin jyhkeät metallirakenteet myös avarat torit ja leveät bulevardit. Kontrasti reaalimaailmaan käy ilmi, kun Pariisi vihdoin herää eloon. Se, mikä oli ollut hiljaista, on yhtäkkiä täynnä vilsketta, nykyajan hermostunutta elämänmenoa. Pariisi nukkuu antaa lopulta selityksen arvoitukselliselle nukahtamiselle. Kyse on tiedemies, tohtori X:n lähettämistä säteistä, joiden leviämistä Clair kuvaa animaation keinoin. Tohtorin laboratoriossa on vipu, jota vääntämällä elämä joko seisahtuu tai puhkeaa liikkeeseen. Kaupunki jähmettyy ja elää vuorovedoin.

Pariisi nukkuu on elokuvahistorian hienoimpia Pariisi-kuvauksia. Vaikka se toisaalta ammentaa 1920-luvun surrealistisen ja dadaistisen elokuvan kokeiluista, tuntuu, että sen fantastisuudessa on jotakin sellaista, johon Clair myöhemminkin mielellään palasi. Fantasialla oli keskeinen merkitys Clairin 30- ja 40-lukujen tuotannolle.

Entr’acte (1924)

René Clairin 22-minuuttinen teos on dadaistisen ja surrealistisen elokuvan klassikko, alunperin tarkoitettu välinäytökseksi Ballets Suédois’n tuotantoon Relâche, johon musiikin sävelsi Erik Satie ja näyttämökuvasta vastasi Francis Picabia. Molemmat olivat suunnittelemassa elokuvaa, ja Satie sävelsi taustan myös huikeaan, poikkeukselliseen välinäytökseen. Satie ja Picabia esiintyvät valkokankaalla jo elokuvan alussa ja hyppivät paikalle hidastetuissa kuvia sytyttämään kanuunaa. Kameran edessä esiintyivät myös Man Ray ja Marcel Duchamp, jotka pelaavat shakkia katonreunalla. Katsoja saa nähdä sarjan hätkähdyttäviä kuvia, ballerinan tanssia kuvataan alhaaltapäin lasilattian läpi, metsästäjä ampuu katonreunalla munaa, joka yhtäkkiä muuttuu linnuksi, ja ballerina paljastuu parrakkaaksi mieheksi.

Tuokion kuluttua kuvaan kurvaa hautajaissaattue, jossa vaunuja vetää kameli. Yhtäkkiä vaunut lähtevät kulkemaan omia aikojaan, ja saattue kirmaa perään. Modernistisessa jaksossa kaikki kulkuvälineet tulevat mukaan, polkupyöräilijät, autot, jokilaivat ja lopuksi vuoristorata, jonka kyydissä leikkaus vain kiihtyy kiihtymistään. René Clairin ohjaamassa välinäytöksessä kiinnostavaa on sen humoristisuus, leikillisyys: kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga kirjoitti aikanaan leikkivästä ihmisestä, homo ludensista, ajatuksena, että leikki on kaiken kulttuurin lähtökohta. Tuntuu, että tästä kokeilusta Clair ammensi paljon myöhemminkin. Suihkulähde tuo mieleen myöhemmin Hollywoodissa syntyneen elokuvan The Flame of New Orleans.

Noita tahtoo naimisiin (1942)

René Clairin I Married A Witch (1942) nähtiin Suomessa ensi-illassa vuonna 1951 nimellä Noita tahtoo naimisiin. Myöhemmin tv-esityksessä nimi on ollut Vaimoni on noita, mikä viittaa tosiasiaan, että romanttinen fantasiakomedia antoi kimmokkeen 60-luvun suositulle sitcomille Bewitched. Thorne Smithin romaaniin The Passionate Witch perustuva komedia on sukua 30- ja 40-lukujen kummitusaiheille. Itse asiassa Smithin romaaniin oli perustunut myös vuoden 1937 suosittu Topper (ohj. Norman Z. McLeod), jossa kuolleet rakastavaiset jäävät järjestämään kepposia ystävilleen. René Clair puolestaan oli ohjannut Englannissa historiaa ja nykypäivää yhdistävän Kummitus muuttaa länteen (Ghost Goes to West, 1935). Clairin aiemman teoksen tapaan Noita tahtoo naimisiin alkaa kaukaa menneisyydestä, 1600-luvulta, jossa kaksi noitaa, Jennifer (Veronica Lake) ja tämän isä Daniel (Cecil Kellaway), on juuri tuomittu roviolle. Katsojalle tosin näyttelijöiden identiteetit paljastuvat vasta, kun noidat lihallistuvat nykypäivään 1940-luvulle.

Miespääroolissa Frederic March tekee nelinkertaisen roolityön, sillä elokuvan alussa hän esittää myös päähenkilön Wallace Wooleyn esi-isiä Jonathania, Nathanielia ja Samuelia. Kuvernöörin vaaleihin valmistautuva Wallace on juuri menossa naimisiin Estelle Mastersonin (Susan Hayward) kanssa, kun noitakaksikko ilmaantuu paikalle, aluksi leijuvana savupilvenä ja pian myös ruumiillisessa muodossa.

Ihmettelen, miten Hays Officelta ovat tiukan sensuurin aikana voineet mennä läpi Noita tahtoo naimisiin -elokuvan monet avoimet seksuaaliset vihjeet: Jennifer on aloituskohtauksessa vaatteetta, kunnes saa Wallacen takin suojakseen, mutta eipä aikaakaan kun sekin lentää ulos taksin ikkunasta. Makuuhuonekohtaus tuntuu menevät kaiken sopivaisuuden yli. Noita tahtoo naimisiin on fantasiakomedia, mutta kyllä sitä voi pitää myös puhtaana screwball-komediana. Asetelma tuo mieleen Hawksin Bringing Up Babyn, jossa Susan ”metsästää” Davidia samaan tapaan kuin tässä Jennifer Wallacea. Erityisen onnistunut on Wallacen ja Estellen hääkohtaus, jota Jennifer ja Daniel kaikin mahdollisin keinoin yrittävät tärvellä.

Noita tahtoo naimisiin menee lopulta pidemmälle kuin aikanaan tv-sarja Vaimoni on noita, sillä kun liitto lopulta syntyy, Clair astuu askeleen tulevaisuuteen, jossa Wallace ja Jennifer ovat saaneet ympärilleen liudan pikkunoitia.

Vaarallinen nainen (1941)

René Clairin Vaarallinen nainen (The Flame of New Orleans, 1941) on nähty Suomessa ensi-illassa helmikuussa 1944, eikä tv-esitystä ole tiettävästi vieläkään koittanut. Sujuva komedia on Norman Krasnan käsikirjoittama ja tuntuu kuin ohjaaja René Clair olisi ollut Louisianassa puoliksi kotonaan, ranskalaisen ja yhdysvaltalaisen kulttuurin rajalla. Aloitus on poikkeuksellinen: Mississippistä löytyy yksinään ajelehtiva hääpuku. Ratkaisu koittaa vasta elokuvan viimeisessä kuvassa, ja jännite toimii. Päähenkilönä on valekreivitär Claire Ledoux (Marlene Dietrich), joka kaikin keinoin pyrkii kätkemään oikean minänsä, Pietarissakin viihtyneen Lilin. Dietrichin roolissa ei sinänsä ole mitään uutta: hän tuntuu monistavan hahmon aiemmista elokuvistaan, mutta kaksoisroolista tulee lopulta herkullinen. Rikasta miestä tavoitteleva Claire/Lili ihastuu Robert Latour -nimiseen merimieheen (Bruce Cabot) ja viskaa ennen pitkää hääpukunsa sikseen.

Alkuperäisnimi The Flame of New Orleans ei ehkä ole kovin kuvaava, mutta ainakin se on vähemmän harhaanjohtava kuin suomalainen nimi Vaarallinen nainen. Tässä suomentaja on annostellut Marlene Dietrichin tähteyttä kovalla kädellä, kun tosiasiassa elokuvassa on paljon screwball-komedian piireitä. Pääroolissa on enemmän ”battle between the sexes” kuin Dietrichin ”vaarallisuus”. Norman Krasnan sujuva dialogi pitää komediallisuuden koossa loppumetreille asti.

Elokuvasta jäävät mieleen myös hienot sivuroolit, venäläinen Zolotov (Mischa Auer), joka tunnistaa Lilin, ja tietenkin Latourin apulainen Andrew (Andy Devine).

Tapahtui huomenna (1944)

René Clairin Eikä yksikään pelastunut (And Then There Was None, 1945) innoitti katsomaan muutakin Clairin Hollywood-tuotantoa. Jos viime lauantaina YLE Teemalla nähty trilleri oli harvinaisuus, vielä harvinaisempi on vuonna 1944 valmistunut Tapahtui huomenna (It Happened Tomorrow), joka on viimeksi esitetty televisiossa vuonna 1970! Dudley Nicholsin ja René Clairin käsikirjoittama tarina on Hollywood-elokuvaksi yllättävän ranskalaishenkinen: se on komedia, joka ei naurata vaan muistuttaa enemmän kevyttä huvinäytelmää ja saa katsojan lähinnä myhäilemään. Tarinan aloituskohtauksessa ollaan viettämässä Larry Stevensin (Dick Powell) ja hänen puolisonsa Sylvian (Linda Darnell) 50-vuotishääpäivää. Juhlakalut eivät tule vastaanottokomitean eteen, koska arviopari on ajautunut riitelemään vanhasta muistelmatekstistä, jota Sylvian mukaan Larryn ei pitäisi koskaan julkaista. Aloituksen jälkeen kertomus takautuu vuosisadan vaihteeseen, aikaan, jolloin Larry oli nuori reportteri. Mystisesti Larry saa käsiinsä huomisen päivän sanomalehden, jolloin hän tietää ennakolta tulevaisuuden tapahtumat. Sylvia puolestaan esiintyy meediona, joka niin ikään väittää tuntevansa huomispäivän suunnan. Asetelma tuntuu aluksi keinotekoiselta, mutta se tempaa mukaansa, vastustamattomasti. Sinänsä käsittely tuo mieleen aikamatkailuelokuvien populaarit ”paradoksit”: mitä tapahtuu, jos voimme matkustaa tulevaisuuteen, voimmeko vaikuttaa asioihin ja millaisia seurauksia on sillä, että yritämme vaikuttaa. Larryn oma toimintaa ajautuu outoon ristiriitaan. Hän lukee kirjoittamansa jutut huomisen päivän lehdestä, ja kirjoitukset ovat jo valmiina ennen kuin uutiset tapahtuvatkaan, jolloin hän ei loppujen lopuksi koskaan kirjoita niitä tekstejä, jotka lehteen päätyvät. Ellei sitten oleteta, että jossakin rinnakkaistodellisuudessa on toinen, ahkerampi Larry... Kaikesta tästä huolimatta kevyt tulevaisuudenfantasiointi viehättää. Kun Tapahtui huomenna sai ensi-iltansa 28. toukokuuta 1944, elettiin vielä epätietoisuuden vallassa, mutta muutosta oli ilmassa, sillä liittoutuneet aloittivat vain muutaman päivän kuluttua maihinnousunsa Normandiaan. Tässä vedenjakajatilanteessa Tapahtui huomenna katsoo nostalgisesti taakse ja tulevaisuuspuheestaan huolimatta argumentoi sen puolesta, ettei tulevaisuutta liikaa kannata murehtia.

Lopussa elokuva palaa uudelleen päähenkilöiden vanhuudenpäiviin, nuorukaisten tulevaisuuteen. Erittäin hyvä ratkaisu on se, ettei Clair latista rakennetta yhdeksi suureksi takautumaksi, vaan elokuva palaa uudelleen menneeseen, jolloin elokuvan alku voidaan nähdä myös ”etuistumana”.

Muuten: Tapahtui huomenna on musiikillisesti hieno. Tenhoavista sävelistä vastaa itävaltalainen operetti- ja elokuvasäveltäjä Robert Stolz (1880-1979), joka pakeni Itävallasta 1938 ja päätyi Sveistin ja Ranskan kautta Yhdysvaltoihin vuonna 1940. Hollywood-ura jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä välittömästi sodan jälkeen Stolz palasi Wieniin.

Eikä yksikään pelastunut (1945)

YLE Teema esitti harvinaisuuden, René Clairin Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None, 1945). Agatha Christien romaaniin Ten Little Niggers (1939) - tai oikeastaan sen näyttämöversioon - perustuva jännityselokuva jäi Clairin viimeiseksi Hollywoodissa: ohjaaja palasi Pariisiin ja teki seuraavana elokuvanaan Maurice Chevalier'n tähdittämän Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d'or, 1947), joka olisi niin ikään paikallaan nähdä pitkästä aikaa. Agatha Christien maailma on kuin sarkofagiin suljettu viktoriaanisen kulttuurin aika: rotuteoriat pitävät pintansa, ja tarinan kuvaamasta autiosta saaresta tulee kuin päättymässä olevan maailman mikrokosmos. Elokuvan nimi on toki harhaanjohtava. Kurimuksesta lopulta pelastuu pariskunta, joka on vapaa menneiden sukupolvien rikoksista. Tämän ratkaisun Christie teki kuitenkin vasta vuoden 1943 näyttämöversioon. Tiettävästi hän piti liian pessimististä ratkaisua sopimattomana näyttämölle ja antoi nuoren parin pelastua, mutta ehkä ratkaisuun vaikutti myös meneillään oleva toinen maailmansota: miksi kylvää pessimisiä kriisin keskellä?

Agatha Christielle ja hänen perikunnalleen tämä salapoliisiromaani on ollut rasistisuutensa takia erityisen kiperä kysymys. Toiaalta teosta on pidetty yhtenä Christien parhaista. Voisin kuvitella, etteivät alkuperäiset amerikkalaiset olleet kovin ilahtuneita nähdessään pienten intiaanipatsaiden kaatuvan toisensa jälkeen. Mutta toisaalta, pahimpia rikollisia tarinassa ovat kuitenkin valkoiset, palvelijasta tuomariin.

René Clairin ohjaus kulkee sujuvasti, ja erityisesti jää mieleen ranskalaistyyppinen avaimenreikäkohtaus, jossa henkilöiden skopofilia paisuu äärimmilleen.

Huomio kiinnittyy myös elokuvan säveltäjään Mario Castelnuovo-Tedescoon. Firenzeläissyntyinen maestro on tullut tunnetuksi muun muassa kitarasävellyksistään ja oopperoistaan, mutta hän sävelsi paljon myös elokuvamusiikkia emigroiduttuaan Yhdysvaltoihin vuonna 1939, juuri ajoissa ennen maailmansodan puhkeamista.