22. elokuuta 2011

Manon, viettelijätär (1949)

Henri-Georges Clouzot'n Manon, viettelijätär (Manon, 1949) on kummallinen mutta samanaikaisesti piinaavan mieleenpainuva elokuva. Se perustuu Abbé Prévostin romaaniin Manon Lescaut, joka tunnetaan myös Giacomo Puccinin ja Jules Massenet'n oopperatulkintoina. Ajatus siirtää Manonin tarina sodanjälkeiseen Ranskaan on sinänsä nerokas: Desgrieux (Michel Auclair) on vastarintaliikkeen aktiivi, joka pelastaa yksinäisen Manonin (Cécile Aubry) liittoutuneiden juuri valtaamasta kylästä. Asukkaat väittävät Manonin seurustelleen saksalaisten kanssa, mutta Desgrieux ei tästä piittaa. Syntyy intohimoinen rakkaustarina, jossa mikään ei tunnu estävän parin yhdessäoloa. Desgrieux antautuu rikoksen poluille ja Manon prostituoiduksi, mikä on lähes karikatyyrinomainen kuva sodanjälkeisestä ahdingosta. Lopussa rakastavaiset pelastuvat laivaan, joka salakuljettaa juutalaisia Pyhälle maalle. Tai oikeastaan he ovat laivalla jo elokuvan alussa, ja heidän tarinansa kerrotaan takautumana. Desgrieux'lle ja Manonille Pyhä maa merkitsee pakopaikkaa: he pysähtyvät hetkeksi keitaalle, joka on kuin paratiisi, mutta päättävät kuitenkin jatkaa. Viimein koittaa väistämätön, väkivaltainen tuho, jonka uhreiksi eivät joudu vain Desgrieux ja Manon vaan kotiaan etsivät juutalaiset.

Viimeiset kuvat jäävät mieleen. Ne ovat melodramaattisuudessaan oopperalliset: Desgrieux hautaa rakastettunsa hiekkaan ja lysähtää lopulta itsekin auringon paahtamaalle maalle.

Kun toisen maailmansodan jälkeisessä elokuvassa on usein korostettu todellisuutta lähellä olevaa tyyliä - mitä todellisuudella sitten tarkoitetaankaan: italialaista neorealismia, suomalaista kuppaelokuvaa, amerikkalaista puolidokumentaarista fiktiota - on kiinnostavaa nähdä tietoisen liioiteltu ja paisuteltu moraliteetti, jossa historia ja nykypäivä kohtaavat.

21. elokuuta 2011

L’assassin habite au 21 (1942)

Jatkoimme eilen Henri-Georges Clouzot’n elokuvien katsomista, ja nyt vuorossa oli ohjaajan esikoiselokuva L’assassin habite au 21 (1942), jota Elonet-tietokannan mukaan ei ole Suomessa nähty sen paremmin televisiossa kuin teatterilevityksessäkään. Clouzot’n elokuvaa pidetään ranskalaisen trillerin klassikkona, mutta ehkäpä se on jäänyt seuraavana vuonna valmistuneen, ristiriitaisen Korpin (Le Corbeau, 1943) varjoon. Elokuva perustui belgialaisen Stanislas-André Steemanin romaaniin, samaan tapaan kuin vuonna 1947 valmistunut Kolmas aste (Quai des Orfèvres). Erikoista miehitysajan keskellä valmistuneessa poliisielokuvassa on sen humoristisuus. Pariisissa riehuu sarjamurhaaja, joka jättää uhriinsa aina käyntikortin ”Monsieur Durand”. Komisario Wens, koko nimeltään Wenceslas Vorobeïtchik (Pierre Fresnay) saa kaksi päivää aikaa murhaajan kiinniottamiseen. Hän saa vihjeen, että murhaaja asuu Les Mimosas -nimisessä täysihoitolassa osoitteessa 21 Avenue Junot, ja soluttautuu sisään pastoriksi naamioituneena. Täysihoitolan asukkaat ovat mahtavia karikatyyrejä, piippua tuprutteleva emäntä (Odette Talazac), sarkofagissa nukkuva fakiiri Lallah-Poor (Jean Tissier), Collin-niminen käsityöläinen (Pierre Larquey), tohtori Théodore Linz (Noël Roquevert), yksinäinen neiti Cuq (Maximilienne) ja sokeutunut nykkeilijä Kid Robert (Jean Despeaux).

Ratkaisu on lopulta kuin suoraan Agatha Christien dekkarista. Erityisen hauska on kohtaus, jossa Wensin ystävätär, laulaja Mila Malou (Suzy Delair) oivaltaa, että mystinen herra Durand onkin kolmen henkilön muodostama ryhmä. Kesken lauluesityksen hän näkee pelkkiä kolmosia, kolme ruusua, kolme tähteä, kolme tyttöä, Beethovenin Trio...

20. elokuuta 2011

Aboagoraa ja konsertteja

Iso ponnistus, tieteen ja taiteen rajaa koetteleva Aboagora, päättyi viime torstaina, tai oikeastaan perjantaina, sillä osallistujat ja järjestäjät kokoontuivat vielä aamutuimaan palauteistuntoon. Kirjoitin juuri esittelyn 15.-18. elokuuta 2011 järjestetystä tapahtumasta kulttuurihistorian blogiin, niin kauan kuin muistikuvat ovat tuoreita. Vaikka nyt tuntuu, että monia asioita olisi voinut tehdä toisinkin, päällimmäisenä tunteena on se, miten hienoa ja tärkeää yli tieteen ja taiteen rajojen kulkeva keskustelu on. Se ei välttämättä aina ole yhteisen kielen etsimistä vaan yhteistä inspiroitumista, ja juuri nämä yhteiset oivaltamisen hetket ovat välttämättömiä. Aboagora oli osa Turku 2011 -ohjelmaa, mutta tarkoitus on jatkaa ja tehdä tästä säännöllinen ajatusten pöyhimisen ja luovan möyhentämisen foorumi. Aloitteentekijänä Aboagorassa oli Turun Musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Topi Lehtipuu, jota ilman yhteys musiikkielämän ja Turun kahden yliopiston välille ei olisi syntynyt. Saimme mahdollisuden yhdistää musiikkia ja debattia kokonaisuudeksi.

Tällä hetkellä Turun Musiikkijuhlat elää vahvaa nousua. Vuonna 2011 kävijöitä oli 50 % enemmän kuin viime vuonna, ja taiteellinen taso oli korkea. Aboagoraan yhdistyi kiinnostavien konserttien sarja, yön ääniä tapaileva Uneton yö Samppalinnan yhdysluolastossa (kuva ohessa), auringonnousun aikaan järjestetty ”herätysjuhla” maauimalassa, valokuvakonsertti ja Se Ensemblen konsertti Turun Akatemiatalossa sekä päätöksenä Bachia kynttilänvalossa, Taiteiden yön lopuksi. Kun Karina Gauvin lauloi Bachin kantaatin ”Ich habe genug”, tuntui, ettei tapahtuma olisi voinut paremmin päättyä.

14. elokuuta 2011

Kirje (1940)

W. Somerset Maughamin näytelmään perustuva, Howard Kochin käsikirjoittama ja William Wylerin ohjaama Kirje (The Letter, 1940) on nähty TV:ssä usein, ei vähiten siksi, että kyse on Bette Davisin hienoimpiin kuuluvasta elokuvasta. Draama alkaa julmalla veriteolla, kun Leslie Crosbie (Bette Davis) surmaa salarakkaansa, jota hän tosin hetkeä myöhemmin väittää ahdistelijakseen. Kirje sijoittuu brittien hallisemalle Malaijin niemimaalle, kumiplantaasille, ja brittiläisen sivistyneistön vastakohtana paikallinen väestö edustaa itämaista toiseutta. Melodraaman ydin paljastuu vähitellen, ja ratkaisevaksi osoittautuu kirje, jonka Leslie on lähettänyt rakastetulleen mutta joka on päätynyt tämän paikallisen puolison (Gale Sondergaard) käsiin. Asianajajakin on valmis myymään sielunsa Leslien puolustukseksi, mutta totuus paljastuu väistämättä eikä rangaistuskaan jää saamatta.

Wylerin ohjaajantaidot ovat loistavimmillaan alussa, kohtauksessa, jossa Leslie kuvaa tapahtumien kulkua ja kamera erkanee omille teilleen. Vaikuttava on myös lopetus, öinen maisema valoisan kodin ja kuutamossa kylpevän viidakon rajalla. Kelmeä valo säkenöi Davisin silmistä, legendaarisissa kuvissa.

Gran Torino (2008)

Tarkoitus oli jatkaa Henri-Georges Clouzot'n elokuvien katselmusta, mutta päädyimmekin valitsemaan Clint Eastwoodin Gran Torinon (2008), joka on pitkään odottanut vuoroaan ja joka on toistaiseksi jäänyt näkemättä. Eastwood esittää itse Walter Kowalskia, Korean sodan veteraania, jonka puoliso on elokuvan alussa kuollut. Omista lapsistaan hän on vieraantunut, ja vähitellen naapurin aasialainen perhe tulee tutummaksi ja tutummaksi. Amerikkalaisesta suburbiasta Gran Torino rakentaa tylyn, melkein karikatyyrinomaisen kuvan: jalankulkija on luuseri, joka syyttä suotta antautuu vaaraan. Viranomaiset tulevat paikalle vain toteamaan tilanteen, kun todellisuudessa jokaisen pitää selvitä omillaan. Tämän yksinäisyyden vastapainoksi nousee Kowalskin ja nuoren Thaon ystävyys ja solidaarisuus. Jos yhteiskuntakuva on karikatyyri, se palvelee tarkoitusta, ajatusta siitä, että jokainen ihmissuhde on sittenkin ratkaiseva. Tähän viittaa myös loppuratkaisu, jonka tarkoitus on vain estää koston kierteen jatkuminen.

Gran Torino tarjoaa hienovaraista ironiaa paitsi ytimekkäässä dialogissaan myös asetelmassa, joka leikittelee Eastwoodin kivikovalla tähtikuvalla. Lopussa tähti ei kuitenkaan osoittaudu Likaiseksi Harryksi, joka poistaa yhteiskunnasta saastan, vaan vanhukseksi, joka tekee viimeisen palveluksen niille, joista välittää. Kowalskin tarkkaan vaalima auto, Gran Torino, siirtyy maahanmuuttajanuorelle. Auto on jälleen kerran vapauden symboli, mutta ratkaisu on vastustamaton.

Jos Gran Torino jää Eastwoodin viimeiseksi elokuvaksi, se on kieltämättä hieno tapa lopettaa.

13. elokuuta 2011

Alvilda in Abo Turun linnassa

Kävin eilen katsomassa Alvilda in Abo -oopperan, joka kuuluu Turku2011-ohjelmistoon. Luigi de Annan ja Totti Tuhkasen tutkimuksiin pohjautuva produktio nostaa esiin 1600-luvun italialaisen oopperan ja sen myyttiset käsitykset kaukaisesta pohjolasta. Suomea kuvattiin vahvojen naisten valtakuntana, mutta toisinaan amatsonien maa sijoitettiin myös muualle pohjoismaihin. Oopperoita aiheesta tehtiin useita 1600- ja 1700-luvuilla: teemaa käsitteli myös Vivaldi, mutta hänen teoksensa Alvilda, regina de Goti on tiettävästi kadonnut. Turun esitys perustuu vähemmän tunnetun säveltäjän Carlo Agostino Badian (1672-1738) oopperaan L'amazone corsara, ovvero L'Alvida, regina de' Goti, joka kantaesitettiin Innsbruckissa vuonna 1692. Venetsialaissyntyinen säveltäjä loi uransa Wienissä, ja hänen tunnetuimpia teoksiaan on ursuliinisisarille sävelletty oratorio La Fuga in Egitto, josta on myös erinomainen levytys. Turun esitys perustuu siis Badian oopperaan, mutta nimensä se on saanut Giuseppe Antonio Bernabein (1649-1732) oopperasta Alvilda in Abo (kantaesitys Münchenissä 1678). Lähellä liikkuu myös tuntemattoman säveltäjän Alfo in Finlandia (1686). Näiden kolmen teoksen libretot on hiljattain julkaistu Settentrione-lehdessä, jossa on mukana myös suomennokset.

Vaikka Turun esityksessä musiikki on pääasiassa Carlo Agostino Badian ja teksti Giulio Cesare Corradin käsialaa, teosta on vahvasti muokattu: kokonaiskestoa on lyhennetty, resitatiiveja poistettu ja mukana on varmaan myös muiden säveltäjien musiikkia, jotta kokonaisuudesta on saatu tarpeeksi mehukas. Tämä on ollut tärkeä ratkaisu, ja sitä paitsi esitystilannetta varten tehdyt sovitukset ovat ehdottomasti myös 1600-luvun hengen mukaisia. Ajatus siitä, että säveltäjien teokset ovat jollakin tapaa pyhiä tai koskemattomia, on vasta paljon myöhempää perua. Vielä 1800-luvullakin oli tapana, että kapellimestari sovitti oopperakirjallisuutta käytettävissä olevien resurssien pohjalta. Näin myös Turkuun on saatu toimiva barokkiooppera, joka antaa tuulahduksen 1600-luvun mielikuvituksesta nykyajan dramaattisin keinoin kuvattuna. Itse kaipasin kyllä resitatiiveja, koska ne ovat usein barokkioopperan suola, joka tekee siirtymät aarioihin vaikuttavammiksi, mutta toisaalta ratkaisu on ymmärrettävä, ja alun muutamat resitatiivit oli tietoisesti muutettu vitsikkään simultaanitulkkauksen kautta komediaksi. Tähän väliin voi todeta vielä, että Anssi Mattilan johtama Suomalainen barokkiorkesteri teki loistavaa työtä!

Pyöräillessäni kotiin yön pimeydessä pohdiskelin vielä kysymystä siitä, mitä oikein tarkoittaa se, että Alvilda in Abo on tuotu "aidolle paikalle", Turun linnaan. Oopperan alussa Tanskan kuningas Alfo raahaa Turun linnaan sieppaamansa amatsonimerirosvo Alvildan, juuri muuta paikallisuutta teoksessa ei olekaan. Voi väittää, että "aito" linna ei oikeastaan olisi tarpeen, sillä se Turku, jonne Badia ja Corradi amatsoninsa sijoittivat, oli mielikuvituksen tuotetta, imaginäärinen paikka. Meidän Turun linnaamme Badia ja Corradi eivät ajatelleet.

Toki Turun linnanpiha tarjoaa hienot puitteet barokkioopperalle, koska lavastusta ei juuri tarvita. Ohjaaja Ville Sandqvist sai yllättävän paljon irti sisäpihan nurkkauksesta. Valitettavasti oma paikkani oli aivan äärimmäisessä laidassa oikealla, ja välillä laulajat häipyivät nurkan taakse, kuolleeseen kulmaan, ja loppuillasta tuulikin vei osan laulua eri suuntaan. Kokonaisuutena Sandqvistin ohjaus oli kuitenkin erittäin onnistunut. Oli varmaankin tarkoituksellista, että alku on vaudikas, ja commedia dell'arte -tyylinen huumori tempasi mukaansa. Väliajan jälkeen barokkioopperan tunnelma valtasi alaa, ja ainakin itse nautin tästä osuudesta enemmän. Laulajat suoriutuivat viilenevässä illassa erinomaisesti, erityisesti Mari Palo väkivahvana Alvildana ja Riku Pelo humoristisena Alfona. Mieleenpainuvasti lauloi niin ikään Jussi Merikanto Deliona, ja Irenan (Anneliina Koskinen) ja Delion duetto oli illan kohokohtia. Ernandon roolissa Sören Lillkung sai panna parastaan joutuessaan laulamaan pää alaspäin. En olekaan ennen nähnyt moista - mutta tällaista voikin kokea vain turkulaisessa amatsonioopperassa!

12. elokuuta 2011

Kolmas aste (1947)

Korpin aiheuttaman skandaalin jälkeen Henri-Georges Clouzot joutui odottamaan neljä vuotta seuraavaa mahdollisuutta. Tuloksena oli jännityselokuva Kolmas aste (Quai des Orfèvres, 1947), joka edelliseen elokuvaan verrattuna tuntuu tietenkin vähemmän radikaalilta mutta on toisaalta äärimmäisen sujuvasti kerrottu murhatarina. Lähtökohtana oli belgialaisen Stanislas-André Steemanin romaani Légitime défense. Juuri Steemanin tekstiin oli perustunut Clouzot'n esikoiselokuva L'Assassin habite au 21 (1942), ja nyt sodan jälkeen rikoskirjallisuuden filmatisointi oli suositumpaa kuin koskaan.Clouzot oli lukenut Légitime défensen miehitysaikana ja lähti käsikirjoittamaan elokuvaa ulkomuistista. Lopputuloksena oli kiinnostavia poikkeamia, kuten se, että Clouzot paljasti murhaajan, joka romaanissa oli jäänyt arvoitukseksi. Samoin henkilögalleriaan tuli pin-up-kuviin erikoistunut valokuvaaja Dora Monier (Simone Renant), biseksuaali hahmo, jollaisia samanaikaisista amerikkalaisista film noir -elokuvista on vaikea löytää. Itse tarinan keskiössä on music hall -laulaja Jenny Lamour (Suzy Delair), joka haluaa edesauttaa uraansa flirttailemalla varakkaampien herrasmiesten kanssa. Mustasukkainen aviomies Maurice Martineau (Bernard Blier) saa tarpeekseen, ottaa pistoolin ja lähtee tekemään veritekoa, vain huomatakseen, että uhri onkin jo vainaa. Pitkän aloituksen jälkeen näyttämölle astuu Maigret-henkinen tarkastaja Antoine (Louis Jouvet), joka lopulta selvittää vyyhdin. Monista muista Clouzot-elokuvista poiketen Kolmas aste yllättää: ohjaaja tarjoaa positiivisen lopetuksen!