Syntynyt tappamaan (1947)

Eipä ihme, että Quentin Tarantino hankki 73-vuotiaan Lawrence Tierneyn elokuvaansa Reservoir Dogs (1992). Tierneyn katu-uskottavuus syntyi 40-luvun lopun väkivaltaisissa film noireissa. Näistä Syntynyt tappamaan (Born to Kill, 1947) on suorasukaisuudessaan hämmentävä, ja Lawrence Tierney tekee elämänsä rooli patologisen väkivaltaisena Sam Wildena. Elokuvan alussa Wilde surmaa hetken mielijohteesta kaksi renolaista nuorta ja pakenee San Franciscoon. Sattumalta samaan junaan nousee Helen Brent (Claire Trevor), joka on löytänyt ruumiit mutta päättänyt luikkia tiehensä. Syntynyt tappamaan on film noir -elokuvista tylyimpiä. En ole sen erinomaisuudesta aivan vakuuttunut, mutta toisaalta on virkistävää, ettei Sam Wilden väkivallalle etsitä psykoanalyyttisia syitä, niin kuin monessa muussa aikalaiselokuvassa. Kiinnostavaa on myös Samin ja Helenin mystinen vetovoima, josta Helen vaivoin riistäytyy irti.

Kansallisoopperan Aida

Giuseppe Verdin Aida sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa 17. syyskuuta. Saavutus on sitäkin kunnioitettavampi, että produktio on talon oma, ei yhteistuotanto, joita nykyään näkee paljon. Aida on oopperatalolle musiikillinen haaste, mutta se edellyttää myös sujuvaa ohjausta ja spektaakkelimaista näyttämökuvaa. Verdin Aida sai maailmanensi-iltansa ”aidoilla paikoilla”, Kairossa, jouluaattona 1871. Kansallisoopperan produktion ohjelmalehtisessä ohjaaja Georg Rootering viittaa sodan läsnäoloon Verdin elinaikana: Aidan sävellystilanteessa Ranska ja Preussi olivat sodassa, joka tosin ehti päättyä ennen oopperan ensi-iltaa Egyptissä.

Aidassa sota on vahvasti läsnä, ja Rooteringin ohjauksessa tämä vain korostuu. Samalla sodan teema irtoaa 1870-luvun horisontista ja kurottaa kohti nykypäivää. Näyttämökuvassa on ripaus alkuperäistä tapahtuma-aikaa, siniset seinät on kirjailtu kullanvärisin kuvioinnein, vaikkeivät ne hieroglyfejä olekaan. Puvustus tuntuu viittaavan lähinnä 1930-lukuun, ja kuningas (Hannu Forsberg) puhuu kansalleen median välityksellä aivan kuin il Duce. Egyptin kolonisoima Etiopia tuo mieleen Italian intressit Libyassa.

Sotapäällikkö Radamès (Antonello Palombi) ei ole missään määrin ihanteellinen sankari vaan sodan ammattilainen, joka oopperan alussa janoaa päästä armeijan johtoon. Rooteringin tulkinnassa tämä korostuu, varsinkin kun ensimmäisen näytöksen toisen kohtauksen mahtipontisessa miekanluovutusseremoniassa Radamès surmaa viattoman tuntuisen vangin. Alunperin Radamès on aikonut pyytää vaimokseen etiopialaisen orjan Aidan (Mardy Byers), mutta kuningas haluaa antaa sotasankarille oman tyttärensä Amnerisin (Lilli Paasikivi). Triangelidraama tiivistyy kolmannessa näytöksessä, jossa Radamès erehdyksessä paljastaa sotasalaisuuden, joka päätyy Aidan isän, Amonasron (Jorge Lagunes) korviin. Neljännessä näytöksessä petturi kokee kohtalonsa rakastettunsa rinnalla.

Mielestäni Rootering onnistuu hyvin väkivallan kierteen rakentamisessa. Tätä korostaa myös lopetus: kun alkuperäisessä tarinassa Aida ja Radamès riutuvat hengiltä kryptaan suljettuna, Rooteringin tulkinnassa rakastavaiset päättävät päivänsä väkivaltaisesti: Radamès kuristaa Aidan ja ryyppää päälle myrkkyä. Lopetus on tietoisen raadollinen.

Kansallisoopperan Aidasta voisi kirjoittaa paljonkin: Ilkka Paloniemen valaistus toimii hienosti. Erityisen vaikuttava oli Radamèsin tuomio, jossa koko lavasteen yläosa on pimennetty samaan aikaan, kun Amneris kuuntelee etäältä kaikuvaa tuomiota. Tenoriroolista Antonello Palombi suoriutui hyvin, vaikka alussa ote tuntui kulmikkaalta. Mutta näytös näytökseltä dramatiikka alkoi purra. Mardi Byers oli erinomainen Aidana, mutta silti Lilli Paasikivi jätti voimakkaimman vaikutuksen hyytävän mustasukkaisena ja ristiriitaisena Amnerisina.

Taivaan tähden (1926)

Taivaan tähden (For Heaven’s Sake, 1926) perustuu vastakohdille. Miljonääri J. Harold Manners (Harold Lloyd) on ”uptown boy”, toimeton laiskuri, jolle raha on langennut itsestään. Hän sulkee silmänsä elämän realiteeteilta, mutta kuin vahingossa hän päätyy tukemaan laitakaupungin lähetysasemaa ja rakastuu ”downtown girliin”, papin tyttäreen (Jobyna Ralston). Miljonäärin vastavoimana ovat pyyteettömät lähetystyöntekijät, mutta lopulta Manners itse saa aikaan suurimman tehon: hän houkuttelee paikalliset taskuvarkaat ja hanttapulit virrenveisuuseen, parannuksen tielle, mutta tietenkin vain näennäisesti. Elokuvan huikea loppujakso alkaa, kun rosvojoukko olettaa Mannersin hylänneen morsiamensa häiden kynnyksellä ja pettäneen ”aatteen”. Kaikki juovat itsensä änkyräkänniin. Kun väärinkäsitys paljastuu, ja Manners lähtee ystäviensä kanssa kiiruhtamaan hääpaikalle, humalan määrä on rajaton. Tästä sukeutuu varmaankin amerikkalaisen mykkäelokuvan äärimmäisin kaahauskohtaus, josta oheinen kuva antaa vain esimakua.

Taivaan tähden valmistui vain muutamaa vuotta ennen mykkäkauden päätöstä. Lähellä oli myös Wall Streetin pörssiromahdus, jonka jälkeen köyhän kansan kuvaus erkani kauas slapstickin karikatyyreistä.

Kaulakorun kahleissa (1946)

Saksalaissyntyinen John Brahm niitti varttuneella iällä mainetta sellaisten tv-sarjojen kuin Twilight Zone, Alfred Hitchcock Hour ja The Man from U.N.C.L.E. ohjaajana, mutta toisen maailmansodan aikana (ja jälkeen) hän teki myös sarjan tiiviitä rikoselokuvia. Niistä tunnetuin on varmaankin Raymond Chandler -filmatisointi Vanha kupariraha (The Brasher Doubloon, 1947). Eilen YLE Teema esitti edellisenä vuonna valmistuneen film noirin Kaulakorun kahleissa (The Locket, 1946). Tarinan erikoisuus on siinä tavassa, jolla Brahm venyttää jo kliseeksi muodostuneen takautumarakenteen äärimmilleen. Häihin valmistautuvan sulhasen luokse saapuu psykiatri Harry Blair (Brian Aherne), joka alkaa takautumassa kertoa morsiamen, ex-puolisonsa, vanhoista synneistä. Blairin kertomuksessa törmätään nopeasti psykiatrin vastaanotolle tulevaan taiteilijaan Norman Clydeen (Robert Mitchum), joka myös takautumassa alkaa setviä suhdettaan mystiseen Nancyyn (Laraine Day). Tämän takautuman sisällä puolestaan Nancy kertoo lapsuutensa traumasta, joka kerrotaan takautumana. Huh. Koko elokuvaa sävyttää Hollywoodin rikoselokuvia 1940-luvulla leimannut psykoanalyyttinen ”ymmärtämisen” tarve, ja mielen kerrostumien alle kurkistaminen saa John Brahmin käsittelyssä maatuskamaisesti avautuvien, kerroksellisten muistojen muodon.

Nainen Shanghaista (1947)

Orson Wellesin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama Nainen Shanghaista (The Lady from Shanghai, 1947) päättyy tyhjään kiinalaiseen huvipuistoon, ja peilisalin heijastumia kertaavat still-kuvat kuuluvat elokuvahistorioiden vakiokuvastoon. Ilman loisteliasta päätöstä elokuva ontuisi: kaikki on lumetta niin kuin vääristelevien peilien kuvajaiset. Silti nautittavinta on kertojan ääni, joka päättyy kuuluisiin sanoihin: ”Maybe I’ll live so long that I’ll forget her. Maybe I’ll die trying.” Hämmentävää on se taito, jolla alussa kertojan ääni välillä sulautuu elokuvan dialogiin, välillä taas erkanee siitä. En muista mitään vastaavaa. Mutta silti: useimmissa Orson Wellesin elokuvissa on visuaalista briljeerausta, suunnitelmallisuutta, joka syö uskottavuutta. Miten Welles voisi olla uskottavasti irlantilainen henkilöhahmo?

Moni yksityiskohta askarruttaa jälkeenpäin, mutta ehkä ne voi selittää sillä, että Welles tarkoittikin teoksensa film noir -elokuvien parodiaksi. Esimerkiksi voi ottaa kommentin siihen, etteivät naiset Hollywoodin rikoselokuvissa hikoile: Elsa Bannisterin (Rita Hayworthin) kasvot säilyvät tyynen puuteroituna samaan aikaan, kun Arthur Bannister (Everett Sloane), Grisby (Glenn Anders) ja Broome (Ted de Corsia) kylpevät hiestä Meksikon paahtavan auringon alla. Tämän voi tietysti tulkita taiteellisen kokonaisuuden osana, sillä Elsa on vain kuvajainen, mutta elokuva on varmasti myös tietoisen epäjatkuva.

Elokuvassa on vuosi 1947, ja merellä viihtyvä Michael O’Hara (Orson Welles) on Espanjan sisällissodassa ”murhannut” tasavaltalaisten puolesta. Miksi hän itse luonnehtii sotaansa murhaksi samaan aikaan, kun Bannister julistautuu Francon kannattajaksi? Mitä puolestaan Elsan kiinalaiskytkennät kertovat? Nainen Shanghaista on lopulta kiehtova siksi, että se on pelkkää elokuvallista kommentointia, täynnä kysymysmerkkejä ja arvoituksellisia heittoja.

Tarinan mukaan tuottaja Harry Cohn lupasi tuhat dollaria sille, joka pystyy kertomaan, mistä on kyse. Ohjaaja itsekään ei pystynyt vastaamaan tuottajan tarjoukseen.

Salamaa ja jyrinää (1923)

Fred Newmeyerin ja Sam Taylorin ohjaama Salamaa ja jyrinää (Why Worry?, 1923) jäi Harold Lloydin viimeiseksi yhteistyöksi Hal Roachin kanssa. Lloydin parhaimpiin komedioihin kuuluvan tarinan keskiössä on luulotautinen miljonääri Harold Van Pelham, joka lähtee toipumismatkalle Etelä-Amerikkaan, uneliaalle Paradison saarelle, joka karttakuvan mukaan sijaitsee Chilen rannikon tuntumassa. Elo on raukeaa mutta väkivaltaista, ja saarella tehdään vallankumousta Jim Blake -nimisen roiston johdolla. Harold saa avukseen hammassärkyä potevan jättiläisen, Colosson (John Aasen), ja yhdessä kaverukset nujertavat koko vallankumouksellisten armeijan. Taistelun tiimellyksessä Harold hoksaa olevansa terve ja sydämentykytyksen johtuneen vain rakkaudesta sairaanhoitajaan (Jobyna Ralston). Loppukohtauksessa vuosi on kulunut, lapsi syntyy ja Colossokin on löytänyt paikkansa Los Angelesissa liikennepoliisina.

Colosson roolissa nähdään 220-senttinen John Aasen (1890–1938), jonka sukujuuret juonsivat Norjaan. Salamaa ja jyrinää oli Aasenin elokuvallinen debyytti, jonka jälkeen hänet nähtiin jättiläisrooleissa useassakin elokuvassa. Aasen esiintyi myös vuonna 1932 Todd Browningin elokuvassa Freaks.

Tamara ja Mauno 2001

Mauno Kuusisto kuoli elokuun lopussa 92-vuotiaana. Mieleen tulee Kuusiston vierailu Suomalaisen elokuvan festivaalilla huhtikuussa 2001. Ohjaajavieraana oli Åke Lindman ja ohjelmistossa Kun tuomi kukkii (1962), joka esitettiin sunnuntaina 8.4. Paikalla oli elokuvan pääpari Mikko ja Liina, Mauno Kuusisto ja Tamara Lund. Kun tuomi kukkii alkaa kohtauksella, jossa ikääntynyt Mikko saapuu nuoruutensa seuduille ja alkaa muistella mennyttä. Kun Lindmanin elokuva kuvitteli harmaantuneen Kuusiston, nyt tämä oli yleisön edessä, ikääntyneenä, jo muistinsa pitkälti menettäneenä. Erityisen koskettava oli Tamaran ja Maunon duetto: vaikka moni asia menneisyydestä oli unohtunut, laulun sanat kumpusivat sydämestä. Hämmästyttävää oli se, miten kaunis tenori oli yhä tallessa. Harmi, ettei esitystä kukaan tallentanut, mutta ehkä sen paikka onkin muistoissa.