Frank Jamesin paluu (1940)

Fritz Lang ui Hollywoodissa kuin kala vedessä. Vanha ekspressionisti otti vuonna 1940 ohjattavakseen jatko-osan Henry Kingin elokuvaan Jesse James. Tuloksena oli Langin ensimmäinen lännenelokuva Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James). Elokuva alkaa siitä, mihin edellinen osa päättyi. Fordin veljekset surmaavat katalasti Jesse Jameksen (Tyrone Power). Kun saapu tieto, etteivät Bob (John Carradine) ja Charlie Ford (Charles Tannen) joudukaan oikeuden eteen, velipoika Frank (Henry Fonda) laskee auransa ja lähtee tupakkaa pureskellen kostoretkelle. Kuvaus voi kuulostaa tyypilliseltä, mutta lopputulos on poikkeuksellinen. On oikeastaan ihme, miten käsikirjoittaja Sam Hellman rakentaa Frankistä syyntakeettoman. Frank lähtee kostoretkelle, mutta rangaistus toteutuu ilman hänen vaikutustaan. Elokuvasta huokuu sympatia etelävaltioiden joukoissa taistelleita Jamesin veljeksiä kohtaan. Lopun oikeudenkäynti Frankiä vastaan saa komediallisia piirteitä, ja pilkan kohteiksi nousevat niin rautatieyhtiön ylivalta kuin jenkkien politiikkakin.

Kitupiikki ja työnarkomaani

Menneenä jouluna luin Charles Dickensin vuonna 1843 julkaiseman tarinan Saiturin joulu. Päähenkilö on ahne kitupiikki Scrooge, joka ei malta lopettaa työntekoa edes jouluaattona. Hän torjuu kaikki avunpyytäjät ja myöntyy kärvistellen siihen, että työntekijät saavat joulupäivänä vapaata. Scroogen ahneus on sittemmin jäänyt elämään populaarikulttuurissa, sillä Carl Barks loi vuonna 1947 Roope Ankan juuri Dickensin tarjoaman mallin pohjalta.

Saiturin joulua lukiessa jää miettimään, mitä oikeastaan merkitsee se, että klassinen joulukertomus on tarina ahneudesta. Jouluyön pimeydessä aaveet näyttävät Scroogelle, mitä seurauksia saituudella on ja miten arvokkaita hyvä tahto ja hyvät teot ovat. Tarinan alussa Scrooge viittaa kintaalla avunpyytäjille, sillä köyhien auttaminen on hänen mukaansa yhteiskunnan tehtävä. Lopussa vanha kitupiikki ymmärtää, että köyhyyden poistamiseen tarvitaan meitä kaikkia. Saiturin joulu korostaa enemmän yksilön kuin yhteiskunnallisten rakenteiden merkitystä.

Ehkäpä Saiturin joulun kaltaisella kertomuksella on kysyntää tilanteessa, jossa yhteiskunnan ”rakenteellinen” huolenpito on kriisissä ja on tarpeen vedota kansalaisten hyväntahtoisuuteen.

*

Dickensin kertomus syntyi protestanttisessa Englannissa, mutta mieleen tulee väistämättä myös katolisen kirkon ajatus kuolemansynneistä. Ahneus oli synneistä suurimpia yhdessä ylpeyden, kateuden, vihan, laiskuuden, ylensyönnin ja himon kanssa. Nykymaailmassa kuolemansynnit ovat heittäneet häränpyllyä ainakin siinä mielessä, että sanat ovat vaihtuneet toisiksi: laiskuuden sijasta puhutaan itsensä hemmottelusta, ylensyönnin sijasta herkuttelusta. Ylpeyskin taitaa nykyään olla positiivista omanarvontuntoa.

Ahneus on niin ikään kärsinyt inflaation. Milloin viimeksi olet kutsunut lähimmäistäsi itaraksi, saidaksi, pihiksi tai penninvenyttäjäksi? Suomessa näillä sanoilla on ollut poikkeuksellisen ikävä kaiku jo siitä syystä, että sota-aikana ja sen jälkeen säästämisen ihanne oli olennainen osa kasvatusta. Tarkan markan talous oli välttämätöntä maassa, joka pinnisteli sotakorvausten kurimuksessa. Säästäminen antoi mahdollisuuden hallita tulevaisuutta, ja yksilö saattoi asettaa elämälleen pitkän linjan tavoitteita.

*

Ahneudesta ei ole juurikaan keskusteltu vuosituhannen vaihteen nousukauden aikana. Tuntuu siltä, että 1990-luvun alun talouslama teki tuhlaamisesta sosiaalisesti hyväksyttävää, kun kansalaisilta odotettiin osallistumista kulutuskysynnän kasvattamiseen. Taloudellisen toiminnan motiivit olivat ihmisen ulkopuolella, ei sisäisissä tunteissa tai himoissa, joihin ahneus kuului.

Samaan aikaan tunteet ja työelämä ovat liittyneet entistä väkevämmin yhteen. Tutkijat ovat puhuneet affektiivisen, tunteisiin perustuvan, työn merkityksestä. Välittämiseen perustuvan hoivatyön kohdalla työn on ajateltu olennaisesti liittyvän työntekijän omiin tunteisiin ja niiden hallintaan. Samaan aikaan toiset työtehtävät on siirretty kokonaan tunnekäsitteiden ulkopuolelle. Millaisiin tunteisiin perustuvat esimiestyö tai liiketalous?

*

Saiturin joulua lukiessa tulee mieleen, että Scrooge voitaisiin nykyajan käsittein tulkita pikemminkin työnarkomaaniksi. Hänen ongelmansa ei ole vain ahneus vaan kykenemättömyys tehdä eroa työn ja vapaa-ajan välillä. Menneiden talouskurimusten perintönä olemme työorientoituneempia kuin koskaan. Scroogen tapaan meidät pitäisi havahduttaa huomaamaan, ettei kaikkea voi mitata rahassa ja että elämää on työn ulkopuolellakin.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 28.1.2010)

Wartburg ja Venusvuori

Olin tänään Suomen Wagner-seurassa pitämässä esitelmää Richard Wagnerin Tannhäuserista. Oopperan keskiössä on kaksi vuorta, historiallinen Wartburg ja myyttinen Venusvuori. Eisenachissa sijaitseva, 1000-luvun alussa rakennettu Wartburg oli Thüringenin maaherrojen residenssi 1400-luvulle asti, ja linna muistetaan sekä Unkarin Pyhän Elisabethin että 1200-luvun minnelaulun tyyssijana. Erityisen kiinnostava on tarina Venusvuoresta, mons Veneris, jonka uumenissa Wagnerin oopperan nimihenkilö riutuu jo ensimmäisessä kohtauksessa. Luentoa valmistellessa törmäsin Heinrich Heinen kirjoitukseen Elementargeister, joka ilmestyi vuonna 1837. Wagner on epäilemättä tuntenut Heinen tekstin, vaikkei sitä missään yhteydessä mainitsekaan. Tässä pikasuomennos kohdasta, jossa Heine kertoo Venusvuoren tarinan:

”Kaikista Saksan kansojen kertomista tarinoista kummallisimpia on romanttinen legenda Venus-jumalattaresta, joka sen jälkeen, kun hänen temppelinsä oli revitty maan tasalle, pakeni salaiselle vuorelle, jossa hän yhä elää mielikuvituksellisen nautinnollista elämää vapaamielisten ilman henkien, metsän ja vesien henkien ja monien maan päältä äkkiä kadonneiden sankareiden kanssa. Jos kävelet lähellä vuorta, saatat kuulla iloisten naurahdusten ja harpun näppäilyjen etäisiä kaikuja, ja ne pureutuvat sisimpääsi näkymättömin kahlein ja tempaavat mukaansa. Mutta olet onnekas, sillä lähellä sisäänkäyntiä pitää vartiotaan vanha ritari, uskollinen Eckhart. Hän seisoo kuin veistos, suureen miekkaansa nojaten, mutta hänen rehti, harmaantunut päänsä nyökkää herkeämättä, ja surumielisesti hän varoittaa sinua niistä arveluttavista vaaroista, jotka vuoren sisällä odottavat. Moni on pelästynyt ajoissa, mutta toiset ovat langenneet, jättäneet vanhan miehen vaimean äänen huomiotta ja sukeltaneet sokeasti himojen viheliäiseen kurimukseen.”

Uskollisesta Eckhartista oli runoillut jo Ludwig Tieck vuonna 1799, mutta Wagneriin ajatus maan alle piiloutuneesta Venuksesta ja salaisista bakkanaaleista teki erityisen vaikutuksen. Tarina Venusvuoresta kuvaa kristinuskon ja pakanuuden välistä vastakkainasettelua: kristinuskon raivattua tilaa antiikin jumalat ja perisaksalaiset luonnonhenget joutuivat yhdessä pakenemaan maanalaisiin kätköihinsä. Luennolla kysyttiin: miksi juuri Venus? Ehkä siksi, että kristinusko suhtautui kriittisesti aistillisuuteen, ruumiin nautintoihin.

Wagner oli ilmeisesti epätietoinen siitä, että hänelle Tannhäuserin tarina periytyi reformaation aikana kirjoitetusta toisinnosta. Tarinassa on avoimen kriittinen kommentti paavinuskoa kohtaan. Tannhäuser joutuu lähtemään Roomaan pyytämään anteeksiantoa paavilta. Rooman piispa kuitenkin kieltäytyy ja sanoo syntien tulevan sovitetuksi vasta sitten, kun paavillinen sauva puhkeaa lehteen. Mikä on sellainen synti, jota paavikaan ei voi antaa anteeksi? Tarinassa paavi syyllistyy rikkeeseen, joka on tietysti reformaation ajan kritiikkiä katolista uskoa kohtaan. Oopperassa Tannhäuser ehtii heittää henkensä, kun pyhiinvaeltajien joukko kertoo paavin sauvan mystisesti ryhtyneen viheriöimään. Jumala osoittaa paavin olleen väärässä.

Tannhäuseria katsoessa on helppo ymmärtää, miksi siitä tuli 1800-luvun jälkipuoliskolla niin suosittu. Oooppera on Wagnerin teoksista skemaattisin ja ehkä konservatiivisinkin. Se tiivistää 1800-luvun moraalin kaksinaisuuden tarjoamalla aistillisia orgioita ja kristillistä hartautta.

King Kong (2005)

Peter Jacksonin King Kong (2005) seurailee 1930-luvun klassisen seikkailun jalanjälkiä, mutta perustarina on venynyt lukemattomien rönsyjen ansiosta kestoltaan kaksinkertaiseksi. Elokuvan alkua seuraa kiinnostuneena, ja tietokonegrafiikkaa on käytetty hyvin 30-luvun suurkaupungin rekonstruiointiin. Mutta siinä vaiheessa kun Carl Denham (Jack Black) ja Ann Darrow (Naomi Watts) kumppaneineen päätyvät mystiselle saarelle, jossa palvotaan muurin takana lymyävää jättiläisapinaa, kokonaisuus alkaa hajota. Oikeastaan tuntuu, että King Kongia katsoessa oivalsin jotakin olennaista nyky-Hollywoodista. Miksi elokuvassa on varttitunnin animaatiojakso, jossa brontosaurukset juoksevat kilpaa? Miksi tarinaan on liitetty Indiana Jones -henkinen jakso, jossa sankarit kamppailevat jättiläishyönteisiä vastaan? Klassisen Hollywoodin oppien mukaan nämä jaksot eivät olisi kerronnan kannalta motivoituja. Nykyelokuvaa ei voi ymmärtää tarinankerronnan ekonomisuuden kautta: elokuva oikeastaan sisältää samanaikaisesti kertovan ja esittävän elementin. Tarinan kulku pysähtyy pitkiksi ajoiksi. Silloin katsoja voi tietysti rauhassa siemailla colaansa ja tyhjentää popkornitöttöröään. Samaan aikaan klassisen elokuvan harrastaja haluaisi napata sakset käteensä ja leikata filmistä intensiivisemmän kokonaisuuden. King Kong on hybriditeos, jossa on aineksia monesta kulttuurintuotteesta, ja se sisältää pohjan myös elokuvan peliversiolle. King Kong mahdollistaa kuluttavan kiinnittymisen teokseen. Silti ei voi olla ihmettelemättä tuotteistamisen tapaa. Bluray-levyllä on sekä teatteriversio että laajennettu versio. Toinen kestää vähän päälle kolme tuntia, toinen vartin enemmän. Kovin paljoa ylimääräistä ”versiointivaraa” Jacksonilla ei siis ole ollut.

Kaikesta sanotusta huolimatta King Kongilla on ansionsa. Suuri osa elokuvasta on näyttävää tietokoneanimointia, mutta sittenkin parhaimmillaan teos on siinä samassa, jossa vuoden 1934 King Kong myös onnistui, kaunottaren ja hirviön suhteen kuvauksessa.

Erään merkin varjossa (1944)

Fritz Lang ohjasi toisen maailmansodan loppuvaiheessa Englantiin sijoittuvan jännityselokuvan Erään merkin varjossa (Ministry of Fear, 1944). Sen alku on yksi loistavimmista: Ray Millandin esittämä Stephen Neale vapautuu vankimielisairaalasta ja lähtee kohti Lontoota. Laitoksen ulkopuolella maailma vasta näyttääkin mielipuoliselta. Neale ajautuu hyväntekeväisyysjuhliin, jossa mystinen ennustaja auttaa häntä voittamaan täytekakun. Junassa sokea kanssamatkustaja etsii kakusta jotain, kolkkaa Nealen ja juoksee karkuun. Lontoossa Neale päätyy spiritistirinkiin, joka lopulta paljastuu vakoilijoiden pesäpaikaksi. Graham Greenen romaaniin perustuva tarina pitää otteessaan alusta loppuun, vaikka alun mystinen tunnelma korvautuukin natsienvastaisella, proosallisemmalla, taistelulla.

Sean McGlory: Auringonjumalan aarre (1953) ja Pelon kehä (1954)

Muutama vuosi sitten tuli katsottua John Farrow'n kiinnostava film noir Auringonjumalan aarre (Plunder of the Sun, 1953), vaikkei siitä päiväkirjamerkintää tullutkaan tehtyä. Glenn Fordin tähdittämä rikoselokuva sijoittuu Kuubaan ja Meksikoon ja huipentuu Monte Alban raunioille. John Waynen Batjac-yhtiön tuotannossa huomio kiinnittyi sivuosaan, dublinilaissyntyisen Sean McGloryn (1924-2003) loistavaan roolisuoritukseen, joka varastaa koko show'n. Vihdoin toteutui mahdollisuus katsoa McGloryn ensimmäinen päärooli, James Edward Grantin ohjaama Pelon kehä (Ring of Fear, 1954), joka oli myös Batjac-yhtiön tuotantoa. Varhainen Cinemascope-elokuva sijoittuu sirkukseen, ja elokuva on tehty yhteistyössä Clyde Beattyn seurueen kanssa. Sean McGlory esittää mielisairaalasta paennutta potilasta, joka piiloutuu sirkukseen. Mystiset tapaturmat herättävät huomion, ja itse rikoskirjailija Mickey Spillane kutsutaan paikalle selvittämään tilannetta. Spillane esittää elokuvassa itseään, kuten myös Beatty, jonka leijonankesytyskohtaukset ovat karmaisevia. Sean McGlory tekee kaikkensa mielipuolisen murhaajan roolissa, mutta lopulta elokuva tuntuu hajoavan palasiksi: siinä ei ole jännitettä, joka ompelisi irralliset osat yhteen. McGloryn elokuvaura taisi faktisesti päättyä tähän. Sittemmin hän teki pitkän päivätyön television seikkailusarjoissa.

OSS 117: Rio ei vastaa (2009)

Michel Hazanavicius on hiljattain ohjannut toisen agenttitarinansa OSS 117: Rio ne répond plus (2009), joka on ilmestynyt Ranskassa myös englanninkielisin tekstein. Kansainvälistä myyntiä elokuvalla näyttää olleen toistaiseksi vain Kreikkaan, Venäjälle ja Yhdysvaltoihin. Uusi elokuva ei retrohauskuudessaan yllä edeltäjänsä Agentti OSS117 Kairossa tasolle. 1950-luvulta on siirrytty vuoteen 1967, jolloin israelilaisagentit metsästävät natsirikollisia Brasiliassa samaan aikaan, kun hipit polttavat pilveä Ipaneman hiekkarannalla. Parasta elokuvassa on loppu, joka on hauska pastissi Sean Connery -Bondeista ja Hitchcock-trillereistä. Loppukohtaus Rio de Janeiron Kristus-patsaalla tuo mieleen Hitchcockin Viidennen kolonnan miehen (Saboteur, 1942), jossa seikkaillaan Vapaudenpatsaalla.